Vaalikahvia ja vaalipullaa

Pakkaset tuli tänäkin vuonna. Sisällä on perinteisesti kylmä, ja nukuttua tulee paksuissa pyjamoissa, sukissa ja paksujen peittojen alla. Onneksi olohuoneen uuni sentään on käyttökunnossa. Pakkanen on ulkona hurjan kaunis. Kaksivuotias ei oikein tykkää, kun ulkoilu jää vähälle ja ulkona on haalareissa sun muissa hankala olla. Ja naamaa nipistelee. Koululaisia ei tunnu lämpötila kauheasti heiluttelevan puoleen tai toiseen. Uhoavat vaan että eihän siellä kylmä ole.

Saa nähdä mitä mieltä viikonlopuksi meille tuleva sveitsiläinen ystävä on. Asui hän kauan Suomessa ja tykkäsi lumiulkoilusta sun muusta. Mutta ehkä -23 on liikaa alunperin suunniteltua laskettelurinnettä ajatellen.

Puolisolla on tänään viimeinen työpäivä tuolla ympäristöhallinnon ja kellokorttien parissa. Sitten hän siirtyy sujuvasti osa-aikaisen työtehtävänsä leipiin eli jatkaa tehden samaa kuin ennenkin mutta enemmän ja ilman kellokorttia. Seuraavat kaksi kuukautta tulevat olemaan outoja, sillä hänelläkin on toimisto kotona. Huhtikuun alusta hän pääsee sitten uuteen omaan toimistoonsa. Emme ole ennen työskennelleet samaan aikaan kotoa käsin, ja pelkään että ensimmäinen viikko menee tilaa ja ajankäyttöä hakiessa. Ehkä se sitten siitä. Asiaa auttaa, että on paljon tekemistä ja töihin liittyviä menojakin.

Omiin kuvioihin liittyen, olen laskenut viimeiset viikot dynaamisen meteorologian harjoituksia toivon ja epätoivon vaihdellessa, ja eilen pakkasin kaikki laskut kirjekuoreen ja lähetin Helsinkiin hyväksyttäväksi. Jos olen tehnyt opettajan mielestä kylliksi, saan mennä tenttiin reilun kahden viikon päästä. Toivottavasti, ja toivottavasti saan asiat ojennukseen päässäni. Tämän kurssin jälkeen nimittäin seuraavat kolme tuntuvat aika kevyiltä.

Viimeisimmäksi, kuudesluokkalaiset saavat pitää vaalipäivän kahvituksen koulun salissa ja tienata lisää Helsingin retken rahoja. Lupauduin sinne minäkin avuksi - sen verran vaalityötä voi tehdä. En ehkä kuitenkaan lähde jakamaan naapurustoon lappusia, joissa kerrotaan ketä äänestämällä voisi saada kahvinsa puoleen hintaan. Ja pullan kans.

Terveyden ihanuudesta

Ai kun kiva olla taas terve. Ja ai kun kiva kun lapset on taas terveitä.

Tässä on mennyt melkein viikko ihan perusasioihin keskittyen, vessan pesemiseen ja Holtonin lukemiseen (ihana yhdistelmä). Nyt tuntuu tosi kivalta, kun jaksaa vaikka istua koneellakin ja siirtää kirjoitustöitä parempaan kuosiin, ja laittaa ruokaa ja syödäkin sitä. Kerätä epämääräisiä vaatekasoja lattialta ja pestä niitä. Vaatteita.

Muutamia asioita meni nyt ilman laajempaa postausta mutta nyt on vähän myöhä - presidentinvaaleista olisi ollut hauska sanoa sananen mutta hauska on seurata tilannetta joka tapauksessa; Peter Höegin uusimmasta olisi voinut jutella laajemminkin samoin kuin Jesper Juulin kasvatusteoriasta; tyttären ajankohtaisesta yläkouluun hausta olisi ollut juttua. Mutta laitetaan ne nyt tuohon noin niinkuin aihetasolla.

Viikonloppu taitaa mennä rauhallisissa merkeissä ja matot voisi viedä pihalle pakkaseen.

Kausi avattu

Kauden ensimmäinen tauti oli sitten mahatauti. Ykkösluokkalainen sen aloitti torstai-iltana, ja nyt olemme kaikki käyty läpi ja jo toipumaan päin. Kaksi kuudesta jo ihan kunnossa ja loput valjuina sohvalla vielä ilman ruokahalua. "Mua ossettaa, " sanoo kaksivuotias ja työntää päänsä emalikippoon. Onneksi ossetus on enää mahan möyrimisen tasoa eikä kippoa ole tarvinnut huuhtoa eilisen jälkeen.

Ou jee.

Parasta viihdettä

Jos TV-viihteestä vielä sananen, niin kyllä vaalitentit on melkein hauskimpia. Eilen oli niin iloinen ja komediallinen preseidenttivaalitentti että oksat pois. Kaikki osallistujat kun ovat sketsihahmoja parhaasta päästä ja pitävät kiinni rooleistaan kauniin itseironisesti. Välillä tahattoman koomisesti. Useimmat osaavat nauraa itselleen ja studioyleisö kiittää taustanauruin ja taputuksin hyvistä vitseistä. Paras kohta oli ehkä se, kun juontaja pyysi Lipposta sanomaan nyt pöö, kun lapsetkin on varmaan menneet nukkumaan. "Pöö", se sanoi.

Äänestämässä kävin jo viime viikolla; sunnuntaina saadaan jännittää tuloksia. Lapsiakin kiinnostaa.

Muutti

Oli eilen taas tentti. Tällä kertaa onnistuin hoitamaan sen Jyväskylästä käsin, paikallisessa laitostentissä. Käsitteet ovat vieläkin vähän hakusessa, mutta eiköhän se ole läpi ja voin kääntää katseen oikeasti hankalaan ja laskemista vaativaan kurssiin ilmakehän dynamiikasta.

Joulu on ohi kerta kaikkiaan. Harrasteet pyörähtävät käyntiin ja arjen kuviot alkavat olla muistissa. Kuusi poltettiin takassa sunnuntaina ja olen ehkä löytänyt ja kerännyt pois kaikki joulukoristeetkin. Vessan ovi näyttää hetken tyhjältä ilman kortteja ja keittiön pöytä ilman kynttelikköä. Nostin tilalle ruukkukukan, eikös kohta voi odottaa niitä pidempiä päiviä?

Koululaiset käyvät koulua, seurustelevat meidän ja kavereidensa kanssa, hiihtävät ja harrastavat. Välillä ehtivät istua ruudunkin ääressä. "Katsotaanko tänään se päiväni sopulina?" kysyi lauantai-iltana vanhimmainen, jota peesasi pikkuveli: "Minäkin haluan katsoa sen päivä mursuna." Lapsista Päiväni murmelina oli lähinnä ärsyttävä kokemus, aina oli se sama aamu.

Ehkä se on hyvä ikäraja, että pitää osata sanoa ohjelman nimi oikein? Ainakin kaksivuotiaalle Muutinmurtajat on liian hurja sarja. Sen sijaan menimme lukemaan Iku, Ooope ja Ingo - VIIME HETKELLÄ! (Kirjan nimi lausutaan kovalla äänellä ja dramaattisesti. Kyseessä siis Mauri Kunnaksen neljän Riku, Roope ja Ringo -kirjan yhteisnide, josta olemme jo monta viikkoa lukeneet nukkumaan mennessä sen missä lauletaan merirosvolaulu ja sen missä lennetään kuuhun. Kirjan lempinimi tulee siitä, kun pizzanleipomisjutussa saadaan pizza valmiiksi VIIME HETKELLÄ! Tuolta tulevat kaikki yhdeksän serkkuani!)

Yhdessä käymme uuteen aikaa nyt

Jotenkin noin menee se virsikirjan virsi, mutta en mene tarkistamaan.

Huomenna se alkaa. Teini-ikäisten vanhemmuus nimittäin. Vanhimmainen täyttää maagiset 13 vuotta ja menee sen kunniaksi kahden kaverin kanssa elokuviin. Viikonloppuna syömme perheen kera jäätelöä ja jos vaikka uitaisiin. Isän kanssa nikkaroidulle isolle puuhevoselle on toivottu pientä ponisatulaa, jollainen olisi viallisena suht edullisesti myynnissä läheisessä eläintarvikekaupassa.

Jotkut väittää että alkaa monen vuoden maailmanloppu kun lapset tulee murrosikään. Toiset sanoo että teinien kanssa on niin antoisaa ja että koko murrosikä on länsimaisen elämäntavan lieveilmiö eikä sitä välttämättä tarvita ollenkaan. Palataan seitsemäntoista vuoden päästä asiaan. Laskin nimittäin, että niin kauan menee, katkotta, ennen kuin meillä on viimeinenkin lapsi päässyt ohi teen-vuosistaan. Jos kerran kolmentoista vuoden aikana on oppinut jotenkuten olemaan pienten lasten kanssa, luulisi että noin pitkä harjoitteluaika antaa aika hyvät eväät murkkujen kanssa olemiseen.

Aloitetaan kuitenkin kevyesti - ensimmäisten päivien, viikkojen ja kuukausien muodossa. Puoliso pohti, että varmaan tässäkin auttaa se oma asennoituminen (kamalaa vs. antoisaa). Ja toisaalta tulee saamaan kolhuja, jos odottaa koko ajan olevan helppoa ja kivaa.

Työkalupakkiin varataan ensi alkuun joustoa, huumorintajua, luottamusta ja vastuunjakamista. Katsotaan miten näillä pärjää ja pysyykö ne tallessa, toisin kuin vaikkapa vasarat tai mittanauhat, jotka meidän fyysisistä työkalupakeista tuntuu olevan aina hukassa.

Lohkare

Luen Rajakerroksen fysiikka -opetusmonistetta. Siinä on kaunis lause.

"Voimakasta turbulenttisuutta esiintyy myös pilvissä, etenkin konvektio- ja ukkospilvissä, mutta myös kerrospilvissä pilven huipun lähellä, jossa voimakas nettoulossäteily jäähdyttää huippua ja kylmenneen pilvi-ilman raskaat lohkareet vajoavat alas ns. "top-down" turbulenssina."

Ajatellessani ilmaa en ihan heti ajattelisi sitä lohkareena, saati sitten raskaana sellaisena.

Kyllä maailma on ihmeellinen.

Ankkurit alas

Koetan ankkuroitua arkeen. Tein viikonloppuna sellaisen harjoitteen, jossa ollaan vierailulla appivanhempien luona neljän lapsen kanssa niin että puoliso potee kotona flunssaa. Meni se oikein hyvin, etenkin kun mielessä oli etukäteen kaikenlaisia kauhukuvia. Onhan lasten kanssa matkustaminen aikamoista tunteiden heittelehtimistä raivosta suloiseen yhteenkuuluvaisuuden fiilikseen, mutta kertyypä kokemuskassa.

Olemme saaneet pitkän joululoman aikana oman ja lasten vuorokausirytmin aika vinoon, aamulla oli väsyneitä kouluun ja töihin ja hoitoon lähtijöitä. Saivat ne kaikki lähdettyä ajallaan. Minä ankkuroiduin ihmiskuntaan, maailmanhistorian oikeaan kohtaan ja ajankohtaisiin puheenaiheisiin lukemalla tarkkaan päivän lehden. Ja tähän saakka on mennyt kun olen koettanut saada taas itselleni, koneelleni ja papereilleni tilaa pöydän päästä, konetta järjestykseen tulevina kuukausina tehtäviä töitä ajatellen ja etenkin päätä järjestykseen samasta syystä.

Työskentelen siis taas kevään pitkälti kotoa. Rahaa ei tule kovin paljon, mutta puoliso koettaa väittää että pärjätään. Työn alla on tuntityönä paikallisen yliopiston ekologeille tehtävää laskentaa, sitten jonkin verran opetusta ja artikkelien ynnä muiden yhteis- ja kokoomatöiden vääntöä. Joku ulkomaanmatkakin oli ensi kuussa luvassa kirjoitustöihin liittyen. Ja opiskella pitäisi kevyesti mutta tasaisesti joka päivä myös. Laiskaton mutta omaan tahtiin hoidettava tammikuu? (Ah ihanaa kun ei ole työajanseurantaa, neljä kuukautta sitä iloa oli taas ihan tarpeeksi!!!!!)

Lasten- ja lapsikulttuuria

Automatkoilla on kuunneltu kirjastosta lainattuja Timo Parviaista ja Jukka Parkkista, niin kuin asiaan kuuluu. Tuorein Ella kesti KOKO MATKAN, eli yli kaksi tuntia. Joulupaketeista tuli muun muassa Ellan ja Aleksin vanha ja ympäristötietoinen Lenni Lokinpoikanen, joka ei enää ole niin ärsyttävä kuin vuosia sitten. Huomasin liikuttuvani melkein kyyneliin kappaleista MC Koppakuoriainen, Suomenlahti ja Tarkastaja Koiranen ja Siili Angelkoski. Tähän on siis tultu.

Sain harpottua joululomalla läpi Judy DeLoachen ja Alma Gottliebin kokoaman "vauvanhoito-oppaan" A World of Babies. Tähän on koottu kulttuuriantropologista tietoa seitsemästä eri tavasta olla raskaana, synnyttää ja hoitaa perhettä. Eniten uppouduin Balin, Tyynenmeren saarikansan ja parin afrikkalaisen kansakunnan tapoihin. Jännä juttu, miten käytännönläheisesti ja eri tavoin asiat voidaan hoitaa. Miten saadaan afrikkalainen vauva olemaan kakkaamatta kun häntä kannetaan selässä päivät pitkät? No tietenkin antamalla aamuin illoin peräruiske! Kirja karisti ainakin sen ajatuksen, että se "luonnonmukainen" hoitotapa on välttämättä kovin luonnonmukainen. Taikausko ja/tai kulttuurilliset tavat muokkaavat lastenhoitotapoja kaikkialla. Ja se välttämättömyys, voimakkain muokkaajista.

Osa tavoista tuntui itsestä järkevältä ja läheiseltä. Osa todella vierailta. Ja etenkin heti hiukan isompiin lapsiin aika ankarasti, vaativasti, häpeällä kasvattaen tai pilkallisesti suhtautuminen tuntui joissakin kulttuureissa pahalta. Ja lasten eriarvoisuus sukupuolen mukaan. MUTTA. Mikä oli yhteistä ja ihanaa kaikissa kuvatuissa kulttuureissa? Kaksikin asiaa. Ensin se, että pienen ihmisen paikka oli äidin tai muiden läheisten iholla kiinni, sylissä. Ei yksin. Tälläinen oletus tekee ensimmäiset kuukaudet taatusti helpommiksi kuin peruslänsimaisen äidin ensikuukaudet. Jos ei oletakaan lapsen nukkuvan muualla kuin itsessä kiinni ja on lähtökohtaisesti valmistautunut pitämään häntä sylissä ensimmäiset seitsemän kuukautta ei ehkä niin järkyty ja väsy kun näin "joutuu" tekemään?

Ja toiseksi. Pieni ihminen oli lahja tuonpuoleisesta, tai vielä jumalallinen, tai ainakin valtavan tärkeä, rakas ja hellittelyn ja rakkauden kohde.

Tuoretta vuotta

Pistimme nenämme takaisin Keski-Suomeen. Joulu meni perinteisin menoin. Kotona. Ei tarvitse itse paljon aikatauluja miettiä, perinteet on jo lasten selkärangassa ja ne kyllä muistaa mitä tehdään ja missä järjestyksessä. Ja uusivuosi tuli, Savossa. Sukua nähtiin. Lapset taantui pitkään nukkuviksi ja lennokkeja heittäviksi; myös nuorimmainen nukkui kymmeneen ja myös vanhimmainen heitti lennokkeja.

Nyt alkaa kohta arki - paljon tehtävää ja opittavaa ja kirjoitettavaa ja luettavaa tarjoaisi tämäkin tammikuu.