Vauvanhoitoa isoäidin aikaan, osa II – Raskaus, synnytys ja lapsivuodeaika

Eletään vuosia 1944-1950. Kotini oli maatalo. Elettiin maanviljelyksellä. Ei ollut sähköä, ei autoja eikä puhelimia. Meitä lapsia oli kuusi, minä olin vanhin. Lapset syntyivät aika tasaisesti kahden vuoden välein, sota-aika teki poikkeuksen.

Kun äiti odotti uutta vauvaa, ei siitä kerrottu vanhemmille lapsille. Odottava äiti hoiti maatilan tehtävät niin kuin ennenkin. Ei siinä mitään erikoista ollut. Kunnassa oli yksi kätilö. Tuskin hän kävi meillä yhtään kertaa. Äiti oli varmaan perusterve.

Kun olin 12-vuotias, huomasin äidin taas odottavan uutta vauvaa – kuudetta! Minusta se ei ollut yhtään mukavaa. Olisi meitä jo ollut, ajattelin. No – pieni veli syntyi, ja puuttuisi paljon jos häntä ei sisarussarjassamme olisi.

Me kaikki kuusi lasta on synnytty kotona. Kylällä oli erään talon emäntä, joka haettiin kun vauva ilmoitti tulostaan. Hän oli itseoppinut kylän ”kätilö”, jota myös ”pesumummoksi” kutsuttiin. Onneksi synnytykset sujuivat ongelmitta. Avun saanti olisi kestänyt kauan. Lääkäri oli 30 kilometrin päässä.

Parhaiten muistan veljeni syntymän kun olin 8-vuotias. Nukuttiin samassa huoneessa, kolme lasta ja äiti. Isä oli sodassa. Heräsin siihen, kun äiti nousi ylös ja meni taas sänkyyn, nousi taas ja valitti hieman. Meidät vietiin toiseen huoneeseen nukkumaan ja aamulla saatiin tietää että olemme saaneet pikku veljen.

Seuraava synnytys oli kahden vuoden päästä. Olin silloin koulussa ja kotiin tultuani minulle kerrottiin, että olin saanut kaipaamani pikkusiskon.

Meidän äiti oli siitä erikoinen, että hän piti pitkän lapsivuodeajan, kahdesta neljään viikkoa. Hänellä oli siihen mahdollisuus, kun meillä oli apulainen navettatöille ja äidin sisar, jolla ei ollut perhettä tuli avuksi. Äiti hoiti vauvaa ja lepäili. Se oli hänen ”lomansa” – eihän sitä muuta lomaa maataloudessa ollutkaan.

Saunaruokia tuli joka lapselle. Sota-aikana oli tosin niukempaa, mutta kyllä ne naapurit vaan jostain taikoivat tuomiset. Vauvan synnyttyä elettiin juhla-aikaa.

Kevättä

Ensimmäinen kevätpäivä? Tarkastelin nuorimmaista hoitoon viedessäni ennusmerkkejä, ja näyttäisi siltä että kevättalven säät tulevat olemaan aika tasaisia, isoja lumimyräköitä ei pitäisi tulla, ja lumi tulee sulamaan kerran alkuun päästyään aika rivakasti. Hirmu pitkää kevättä ei pitäisi olla luvassa.

Sanoo vanha kansa.

Aina lopussa

Tällaisessa huushollissa jotkut päivittäistavarat ovat aina lopussa. Vessapaperi. Teippi. Maito ja tuoremehu tietenkin. Ruskeat murot. Paahtoleipä. Porkkanat. Leivänpäällysmargariini. Ketsuppi. Makaronit ja nuudelit.

Melkein ilman kauppalistaa pärjää perusostoksilla.

Kun menin aamulla ulos, huomasin että talvi alkaa olla lopussa. Ihana keväinen pikkupakkanen, sellainen että alkaa tehdä mieli pohjoiseen. Tuntuu niin hyvältä, kun aamulla on jo valoisaa kun herää, ja kun illallakin on kuuteen asti liki valoisaa. Ah!

Vauvanhoitoa isoäidin aikaan, osa I - Taustaa.

Äitini lähetti kirjekuorellisen muistelmia vauvanhoidosta hänen omassa lapsuudenkodissaan. Kun luin muistoja, huomasin että ainakin meidän suvussa isoäitini sukupolvi hoiti vauvojaan minun kokemusvinkkelistäni katsottuna Afrikassa.

Kokoan näistä äidin muistoista hiljalleen merkintäsarjan tähän blogiin, otsikoin jutut ”Vauvanhoitoa isoäidin aikaan”. Helposti tulee ajatelleeksi, että ainoa tapa ottaa oppia ”luonnonmukaisesta” lastenhoitotavasta on ajassa kauas kauas taaksepäin meneminen tai kaukaisten alkuperäiskansojen tapoihin perehtyminen. Taitaa olla niin, että riittää kun kuuntelee oman äitinsä tai isoäitinsä muistoja muutaman vuosikymmenen takaa.

Äitini on syntynyt vuonna 1936 Pohjois-Savon kaukaisessa perukassa sijaitsevaan maatalousyhteisöön, jossa vielä pitkälti elettiin omavaraistaloudessa ja porsaat ja voi olivat vaihdon välineitä kun tarvittiin kankaita, muita ruokatavaroita tai kirjoja. Lapset syntyivät kotona. Sukupolvien ketju oli katkeamaton ja vanha perimätieto siirtyi esteettä eteenpäin.

Kaupungistuneissa suvuissa tai perheissä joissa lapset saatiin nuorempina saattaa tähän muistitietoon olla useampi sukupolvi matkaa. Väitän kuitenkin, että meillä kaikilla on lähipiirissä joku, joka itse muistaa, tai on kuullut kertomuksia siltä ajalta kun lapset saatiin ja hoidettiin ”niin kuin se aina Suomessa on tehty”. Tämä on meidän oma tapaperintömme, josta meillä on oikeus kuulla ja ottaa oppia.

Muistoissa äitini kertoo omalla äänellään, olen editoinut tekstejä mahdollisimman vähän.

Toisille meistä tällaiset muistot saattavat antaa synninpäästön ”fundamentalistivanhemman” tai ”imetyshörhön” leiman alta. Toiset pääsevät ehkä huokaisemaan helpotuksesta ajatellessaan nykyajan keinovalikoimaa ja valinnanvapautta.

Talven riemuja

Aamu oli varsinainen operaatio, kun kaksi lasta lähti koulujen välisiin hiihtokisoihin, yksi luistelemaan ja yksi hoitotädin kanssa laskiaismäkeen. Viimeksi mainittu kävi muuten eilen ekaa kertaa jäällä luistimet jalassa ("Nyt olen luistellu, en haluu luistella enää.") ja hoitotädin kanssa seurakunnan KERHOSSA! Kerho on oikeastaan yli kolmevuotiaille, mutta kun lapsia oli vähän ja neidillä suuri hinku mukaan, hänet pyydettiin joukon jatkoksi. Oli tossut! Ja reppu! Ja eväät! Vähänkö hienoa!

Minulla on tulossa blogiin kevään aikana kaksi vauva- ja perheaiheista "sarjaa". Ensimmäisen on oikeastaan kirjoittanut äitini, ja siinä kerrotaan miten vauvoja hoidettiin ennen vanhaan maalla. Toiseen yritän pureskella auki ne omat kasvatusopilliset ajatukset, joita kuluneen vuoden aikana olen pohtinut ja kehitellyt ja teoretisoinut. Mutta aloitan sillä äitini sarjalla, pureskelu on vielä pahasti kesken. Ja kenttäharjoittelu myös.

Hymiö

Oli kummallisen epätodellinen kokemus, kun eilen osasin aika hyvin dynamiikan tentissä. Silloin joskus opiskeluaikana aihealue oli hahmottamaton möykky, ja siihen palaaminen hirvitti aidosti. Nyt minulla on sellainen olo, että eihän lopuilla kursseilla voi olla mitään mahdotonta tarjottavana, kun kerran pääsin dynamiikankin läpi.

Ou jee. Ehkä nyt voi pari viikkoa olla lukematta mitään meteorologiaan liittyvää.

Nuorimmainen yskii ja on ollut kuumeisen kuuma. Pidämme kotipäivän. Illalla pidämme "ompeluseuraa". Tuttava seurakunnasta tulee ja alan virkata neliöitä. Tytär viimeistelee taas yhden keppihevosen. Eikös se ole silloin ompeluseura?

Sitä, ja tätäkin vielä

Kööpenhaminasta tultua on pidetty yhdet 8-vuotissynttärit (poikavieraista ja päivänsankarista lähti kova ääni, mutta oli hauska huomata miten hillityiltä ja kypsiltä isosisarukset juhlatilanteessa vaikuttivat), käyty Turussa tervehtimässä pientä muutaman kuukauden ikäistä vauvaserkkua (ja samalla puoliso kävi tervehtimässä hyvin huonoon kuntoon mennyttä mummiaan), opetettu luentosalissa ja maastossa lumiasioita läheisellä tutkimusasemalla ja puhuttu samasta asiasta toimittajalle, järjestetty yksi hammashoito ja muutama lasten aikataulu.

Huh.

Huomenna on se kuuluisa tentti, johon olen "valmistautunut" jo pari kuukautta. Sitten voisi pari päivää tehdä jotain ihan muuta, vaikka polttopuita.

Kaiken keskellä kuulostelemme mitä Turkuun kuuluu. Puolison mummi on ollut vuosikaupalla sairaalapotilas, eli lopullisesta lähdöstä ei osaa varsinaisesti olla kovin surullinen. Mutta onhan se aina hiljaiseksi vetävä asia, ja sellainen, jolla on veto-oikeus myös läheisten muihin menoihin ja suunnitelmiin.

Yhteydestä nauttien

Viime viikon torstai ja perjantai olivat kaksi päivää täynnä kuuntelua ja keskustelua. Olin siis mukana joskus ensi vuonna valmistuvan kokoomakirjan kirjoittajaporukan kokouksessa Kööpenhaminassa. Tässä vaiheessa prosessia alkoi jo tuntua kuuluvansa joukkoon.

Illalla söimme kaikki yhdessä, ja täytyy sanoa että onhan se yksi elämän kohokohtia (oltiinpa tultu yhteen harrastuksen, työn, sukulaisuuden tai seurakunnan kautta) kun on syöty ja juotu yhdessä, nojataan eteenpäin kyynärpäät pöydällä, puhutaan elämästä, maailmasta, historiasta, politiikasta, lapsista, omin sanoin ja omin ajatuksin, kuunnellaan välillä toisia. Yhteys - elämän tarkoitus?

Kilometrejä edessä

Edessä viikko, jonka aikana siirrymme paikasta toiseen monta kilometriä. Puoliso on parhaillaan Helsingissä, ja itse tulen olemaan torstain ja perjantain ihanasti Kööpenhaminassa, harrastamassa kokoomateoksen kirjoittamista toisten tutkijoiden kanssa. Tämä on iloinen asia ja katkaisee sopivasti hermostuneen tenttiinluvun. Sitten pitäisi viikonloppuna Turussa käväistä, ja maanantaina naapurikunnassa opettamassa, ja viikon päästä keskiviikkona on se kuuluisa tentti Helsingissä.

Onneksi mahatauti tuli jo pidettyä, just nyt ei joutaisi.

Lueskelin eilen illalla blogitekstejä melko kauas taaksepäin, ja huomasin että aiemmin olen ehtinyt ja saanut aikaiseksi kirjoittaa pohdiskelevampaa tekstiä laajemmista aihepiireistä. Tässä kohdin, ja kaunokirjallisuuden luvun kohdin, huomaa mistä on pakko nipistää aikaa opiskelulle. Ehkä en siltikään tahtoisi tehdä tätä vuositolkulla.

Mäenlaskua, pelikoneita ja vaalivalvojaisia

Meillä oli oikein mukava viikonloppu. Seitsenvuotiaan kummisetä ja puolison pitkäaikainen työkaveri/ystävä oli Sveitsistä viettämässä viikonloppua. Kasvaminen kolmekielisessä maassa taitaa kasvattaa kielineroja, sillä vaikka hän ei ole vuosiin Suomessa asunutkaan, ei suomenkieli ollut ruostunut juuri lainkaan. Hän pystyi siis kommunikoimaan lastenkin kanssa. Pidettiin pakkasta, laitettiin ruokaa ja syötiin, pelattiin Civilizationia ja käytiin pulkkamäessä jäädyttämässä vieraan varpaita. Melko kylmä oli laskea kun oli miinus 24. Ei muita näkynyt. Kaksivuotias meni jäähän mutta kouluikäiset olisivat olleet vaikka kuinka kauan kokeilemassa miten hankalista mäistä voi mennä kolme kerrallaan yhden Stigan kyydissä.

Sunnuntaina vietin muutaman tunnin koululla kuudennen luokan vaalikahvilaa vahtimassa. Luokkalaiset hoitivat kyllä myynnin, mutta vastuuaikuiset hoitivat hyssyttelyn ja kahvinkeiton. Tienestiä luokkaretkirahastoon tuli varmaan yli 300 euroa, eli kannatti. Ja oli mielenkiintoista seurata vaali-ihmisten työtä ja yleensä sitä äänestysmeininkiä. Ja saatiinhan se presidenttikin, ilman mitään yllätyksiä. Kuuden vuoden päästä uusi erä?

Pakastaa

Pakkasta on, ja kylmempää kuulemma tulossa. Otettiin lisäpatteri makuuhuoneeseen ja toinen olkkariin ja tarjetaan olla. (Taretaan? Mikä on sen sanan perusmuoto, jota käytetään lähinnä kun sanotaan "tarkenen" tai "en tarkene" tai "tarkenetko?"?)

Eipä muuta.