Tropiikissa

Viisi työvuoroa on aika monta, kun ne tekee tiheään tahtiin.

Löysin kaksi lasta Savosta hyvissä sielun ja ruumiin voimissa ja äitini samaten. Ajoimme eilen kotiin ja olemme nauttineet yli vuorokaudesta hiljaisesta huushollista. Kun on vain kaksi lasta kotona, tuntuu että paikatkaan ei sotkeudu heti kun ne järjestää. Olemme järjestelleet - siivoamiseksi sitä ei viitsi kutsua. Ja käännettiin keittiön pöytä eri päin.

Pohjoisessa ei ole ollut ukkosia, mutta tänään on ollut kyllä just sellainen hautovan trooppinen ilma. Ja viime yönä heräsin kunnon jytinään ja paukkeeseen. Ei oikein voi täysin rinnoin nauttia ukonilmasta, kun vähän jännittää kolmevuotiaan heräämistä. Hän on aika ukkospelkoinen.

8-vuotias rakastaa olympialaisia. On katsottu säilää, uintia, painonnostoa ja nyrkkeilyä. Vielä ei ole kokeiltu muuta kuin uintia, vaikka poika mainostikin olevansa tosi vahva.

3-vuotias on jaksanut kesän jatkuvan muutoksen ja matkustelevat vanhemmat ihmeen hyvin. Onneksi hoito ja arki alkavat ensi viikolla! Tuttu täti ja samanlaisena toistuva rutiini tasoittaa pienen elämää kuitenkin ihmeesti.

Tämän illan Lappi, menneen maailman Etelä-Amerikka

Lappi oli tänä iltana sinisen pilvinen, matkailijat liikkeellä heinäkuussa, niin kuin vanhempani ja minäkin olimme silloin 70- ja 80-luvuilla. Turistit kuvaavat niitä harvoja poroja, jotka tienvarsilla mennä lönköttävät. Mutta tämä seutuhan on vasta alkua - matkailuautot, henkilöautot, moottoripyörät ja bussit suuntaavat yhä pohjoisemmaksi.

Kesä on mennyt äänikirjojen parissa, mutta nyt olen lukenut pitkiä rupeamia kerrallaan Paul Therouxin klassista junamatkaa Paikallisjunalla Patagoniaan. Yhdysvallat, Meksiko, Guatemala, El Salvador ja Panama on jo nähty. Vuorossa Kolumbia, jonka näkemistä kirjoittaja ei varsinaisesti odota.

Juttukaveri

Olen siis viikon verran ihan yksin pohjoisessa ja teen töitä joka päivä. Tai vaihtoehtoisesti yö. Tavoitteena olisi vuorokaudesta jäljellejäävien 12 tunnin aikana myös nukkua, lenkkeillä ja tavata muutamia tuttuja. Jospa tämä flunssainen olo olisi siis menossa pois eikä tulossa pahemmaksi.

Puoliso ja kaksi vanhinta reissusivat Ruotsiin viettämään leirielämää, kaksi nuorinta ja mummu saivat tarpeekseen itikoista ja päättivät olla tämän viikon sähkön ja sivistyksen parissa Savossa. Rauha on siis suuri.

Etenkin kun tämä päivystystyö on aika yksinäistä puuhaa, ainakin öisin ja viikonloppupäivisin. Vuorojen vaihtuessa näkee toisen ihmisen viiden minuutin ajan eikä puhelinkaan soi. Ei siis ollenkaan haitannut, kun eilen illalla tuli mökin lähellä asuva yleismies sopimuksemme mukaan traktorin kanssa hakemaan roinaa ja romua mökin nurkista ja vähän rupattelemaan. Olin vähällä vain maksaa ja sanoa kiitos kiitos, kunnes muistin että sehän olisi aikamoinen etikettivirhe. Piti kysyä haluaako hän kahvia, sitten piti keittää se kahvi, tarjota palasokeria ja rinkeleitä ja istua vähintään kolme varttia puhumassa niitä näitä, sitten vasta maksu!

Ilta vahvisti tosiasian, jonka olen tiennyt jo kauan. Olen erittäin huono keskustelemaan harrastuksista, TV-ohjelmista, kodinsisustuksesta, ruoasta, pihanlaitosta, musiikista, vaatteista, työpaikkojen ongelmista, koirista ja uusista puhelinmalleista. Hiukan kauemmin jaksan matkailua, lasten päivähoitoa, remonttihommia ja urheilua, mutta kyllä kymmenen minuuttia riittää näistäkin. Nämä ovat aiheita, joita usein on tarjolla ns. kaupunkilaisissa yhteyksissä. Mutta annas olla kun penkin päässä istuu joku lippispäinen setä, jolla on likaiset haalarit ja joka ajaa traktorilla! Saadaan puhua Oikeista Asioista ja aika kuluu kuin siivillä! Hyvin usein näillä miehillä on runsaasti omia ajatuksia, avara mieli ja kokemuksia asioista jotka kiinnostavat minua enemmän kuin I-phonen ominaisuudet tai grillaaminen. Ja saanko sanoa, että ne asiat tuntuvat myös jotenkin todellisemmilta ja tärkeämmiltä.

Kolmessa vartissa puhuttiin ainakin luonnosta, säästä ja ilmastosta (Golf-virta, mahdollinen jääkausi, kauriin pikkuruiset sorkat, pahat itikkakesät 70-luvulla), petopolitiikasta ja luonnonsuojelusta monelta kantilta (etelän herrojen yleinen vieraantuneisuus, salakaadot, karhukokemukset, ilvesten herttaisuus) ja yhteiskunnasta yleensä (afrikkalaisuus ja siihen liittyvä viisaus, diktatuurin mahdollisuudet ilmasto-ongelman ratkaisussa, eduskunnalliset päätökset), rakentamisesta ja portaiden mittasuhteista ja myyräkuumeesta (Aika rajun taudin saattaa saada niitä myyränjätöksiä sisäänhengitellessään. Ja asian vierestä, itikat voivat kantaa ainakin Pogostantautia ja jänisruttoa, eli ei tämä Suomen luontokaan niin viaton ja puhtoinen ole.)

Tekniikan maailma testaa

Kun on tullut ajettua erinäisiä kilometrejä ja sama meno jatkuu vielä ainakin yli kuukauden, on aika klassisen autovertailun. Miten pärjää pitkillä matkoilla iso Volkkarin bussi? Miten pikkuruinen nelipaikkainen?

Ajomukavuus

Tässä transportteri voittaa pikkufordin kevyesti. Tilaa on joka suuntaan, ajoasento on ryhdikäs ja penkki napakka, pienikin ihminen istuu korkealla. Matalalla istuminen on ongelma pikku kipossa, mutta niin se on kalliimmissa maantienielijöissäkin. Jos tarvitsee liki asuntoautoa, kuten minä olen kesän tarvinnut, on tietenkin upeaa kun autoon mahtuu kylmälaukku, vaihtovaatteet, työkamat, kirjat, ja peräpenkillä voi olla jatkuvasti sänky valmiina.

Tekniikka

Autot ovat samaa ikäluokkaa, ei ihan uusia mutta eivät vanhojakaan. Fordissa on ajotietokone ja ehkä muutama nappula enemmän, mutta bussissa sen sijaan vakionopeudensäädin. Jota en käytä. Ja navigaattoreitahan ei meidän autoihin tule. Jos ei osata ajaa kartan ja opasteiden avulla, soitetaan apua joltakulta tai mennään takaisin kotiin.

Suorituskyky

Lyhyesti: vaikka fordikaan ei ole hullumpi eikä täristä moottoritielläkään, ja onhan siinä turbo-diesel (joka kieltämättä ujeltaa välillä aika lujaa), kyllä transportterilla on vakaata ja helppoa ajaa ihan niin lujaa tai niin hiljaa kuin haluaa tai on tarvis. Se on kuin juna.

Turvallisuus

Kyllä noilla molemmilla hengestään pääsisi, mutta porokolarin ajaisin mieluummin korkealla ja painavalla bussilla kuin kipolla jossa naama on suunnilleen poron mahan korkeudella.

Hinta

Transportteri on aika kallis kun sen ostaa, mutta  jos saa uudehkon käytettynä ja lainaehdot on sopivat niin mikäs siinä. Sen jälleenmyyntiarvo pysyy korkealla ja sillä voi ajaa suunnilleen miljoona kilometriä. Pikkufordi oli edullinen, mutta ei sitä varmaan koskaan kannata enää myydä. Huollot ja vakuutukset ja käyttömaksut ja renkaat ja kaikki on tietenkin isossa autossa aika kalliita.

Taloudellisuus ja ekologisuus

Ford hakkaa polttoaineenkulutuksessa ja vähäpäästöisyydessä bussin mennen tullen. Sillä ajaessa omatunto on siis AAVISTUKSEN kevyempi. Silti tietenkin takaraivossa on kysymys siitä miksi en silti koettanut mennä junalla tai jotain. Bussi kuluttaa dieseliä pahimmillaan ehkä jopa tuplaten, mutta käytännössä ajaja ei tätä huomaa muuta kuin pankkikorttilaskustaan. Tankki on nimittäin niin iso, että yhdellä tankkauksella ajaa pidempään kuin fordilla.

Ulkonäkö ja imago

Pikkufordi on kuin karkki, just sellainen naisten auto. On melkein pakko nauraa ääneen, kun sen näkee ensimmäistä kertaa. Moottoritiellä väki menee siitä ohi väkisin ja päällehän ne meinaa ajaa koko ajan. Transportteristakin jotkut haluavat väkisin ohi, kun ne luulevat että se menee vain 80km/h. Toisaalta jotkut luulevat sitä poliisiautoksi  ja hiljentävät. Imago-mielessä transportterin ajaminen on kuin moottorisahalla ajaisi, se on sellainen miehinen työkalu autoksi. Nättihän se ei ole sisältä eikä ulkoa. Valkoinen maali on aina likaisen näköinen, ja sisältä puuttuu pehmusteet ja peitteet seiniltä ja katoista. Toisaalta sitä ei tarvitse varoa edes kuraisilla jalkineilla tai puutavaraa kuljettaessa.


Näppäryys

Jos joku sanoo että transportteri on näppärä, hän ei ole koskaan nukkunut sellaisessa parkkipaikan perimmäisessä nurkassa ja herännyt motissa joka suunnalta. Kyllä sillä ryömii ahtaastakin välistä, mutta välillä on ruuvattava ikkuna auki ja kieli, se on pidettävä keskellä suuta.

Oheishyödyt

Ison auton hyöty ja haitta on sen monikäyttöisyys - myös ystävien, tuttavien ja työkavereiden ajoissa. Autoamme on lainattu muuttoihin ja työmatkoihin ja sillä on roudattu lapsilaumoja harrastuksiin, tavaroita sinne ja tänne. Eli se hoitaa osansa perheemme yhteiskuntavastuusta. Pienellä autolla vastaavia hyötyjä (tai haittoja) ei ole.

Yhteenveto: pitkälle matkalle ehdottomasti iso auto.

Haikeus

Heinäkuu on jo puolessa, ja minulla on haikeus siitä kun kesä on jo puolessa. Kohta kait täällä alkaa aurinkokin laskea, ja itikat vähetä ja vuosi kellahtaa sinne syksyyn ja pimeään päin katsovaksi. Pihlajan kukat oli ja meni, linnut ei laula samalla innolla ja kaiken kaikkiaan kukista ollaan siirtymässä sinne marjojen suuntaan. Hedelmällinen heinäkuu ei ole mielestäni samalla tavalla viehättävä kuin virkeä ja eteenpäinkatsova alkukesä. 

Huokaus.

Tästä tulee mieleen Viivi ja Wagner -strippi, jossa Wagner kulkee suruissaan kesällä miettimässä miten kohta on taas lunta ja lumitöitä.

Räkkää

Olemme viettäneet vajaan viikon mökillä ja pohjoisessa melkein koko perheen voimin (yksi 13-vuotias on leirillä) ja vielä mummulla vahvistettuna. Olen ollut muutaman vuoron töissä ja muutaman päivän vapaallakin.

Viikon sana on ollut räkkä. Pahasta itikkakesästä on kirjoiteltu lehdissä jo pitkään, ja totta näkyy olevan. Ja tuntuu. Ja kuuluu. Itikoita on ollut ulkona ja sisällä. Onneksi on verkot, joiden alla nukkua. Ulkona on ollut myös mäkäröitä ja paarmoja. Ainakin tämä saa arvostamaan hiljaisuutta sitten kun ötökkäkausi loppuu - joskus kuukauden päästä tai niillä main. Monta helppoa kesää tässä suhteessa on ollutkin.

11-vuotiaalta meinasi mennä hermot. Vastapainoksi olen antanut hänelle paljon aktiivista hoitoa - pitää kait menevää koulupoikaakin välillä hoitaa. On käyty opettelemassa autolla ajamista metsäautotiellä, on saatettu poikaa ulkohuusiin (ainoa lapsista, joka sitä pelkää), rasvattu puremia yltä ja päältä.

Sään puolesta on ollut lämmintä. Minulle tosin luvattiin helppoja kesäsäitä kesätöiden ajaksi, mutta kiire on ollut vuoroissa kun on pitänyt miettiä tuleeko tuosta ukkonen vaiko eikö, ja meneekö tuo pilvi matalammaksi vai nouseeko pois ja tuleeko sateen jälkeen sumua. Ei oikein kokemus kerro vielä yhtään mitään.

Puoliso ja pojat olivat yhtenä iltana kanssani muutaman tunnin iltavuorossa. Lentoasemaympäristö naulitsi heidät ikkunoiden ääreen ja ainakin mainittu 11-vuotias kunnioittaa kerrankin vanhempansa työtehtäviä. Tosin kun kerroin miten en oikein osaa vielä paljoakaan, ja toisten kesätyöntekijöiden nuoruudesta, pohdiskeli hän että tuohon työhön ei varmaan paljon kokemusta sitten tarvita.

Tivolit ja minä

Tien päällä tuntuu olevan minä, raskaita erikoiskuljetuksia, tivoleja ja sirkuksia. Siis pitkin keskistä ja pohjoista Suomea myöhäisinä iltahetkinä. On siellä asuntovaunuja ja motoristejakin. Jos nyt ei vuodenaika niin kasvillisuusvyöhyke ainakin vaihtuu ajaessa. Tulee ajettua eri vaiheissa olevien maatöiden ohi, ja sääilmiöiden läpi. Jossain lentää taivaanvuohi hetken auton vieressä.

Teen aivan syntisen monta hiilidioksidikiloa tämän kesän aikana. Mutta nautin niidenkin edestä. Saan olla hiljaa ja rauhassa ja ihan yksin, mennä oman aikatauluni mukaan. Näen laajalti kaikenlaisia asioita auton ikkunasta, saan valvoa kesäisiä öitä muuallakin kuin omien seinien sisällä. Saan kuunnella radiosta kiinnostavia ihmiskohtaloita ja levyltä Agatha Christietä, Veikko Huovista ja vaikka swahilin peruskurssia jos huvittaa.

Saan ajatella hitaasti ja märehtien omia asioitani ja mennyttä, olevaa ja tulevaa. Tämä on aivan mahtava retriittimuoto, joskin ne hiilidioksidikilot ovat huono sivutuote.

Eilen esimerkiksi sain miettiä radion haastattelun mukana häpeän roolia lasten kasvatuksessa, kun joku siellä puhuva totesi että hänellä menee kasvatustyössään kaikki aika siihen, kun hän koettaa poistaa lapsistaan sitä häpeää mitä ympäristö heihin jatkuvasti syöttää.

Ja se ikäkysymys sitten. Nyt kun on ollut aikaa ajatella, olen kerta kaikkiaan tullut siihen tulokseen etten enää pidä itseäni nuorena. Vaikka taas olen tullut uuteen hommaan ja uusien ihmisten piiriin, koen olevani aika keski-ikäinen ja kokenut työelämässä ja siviilissä. Tämä on tavallaan vapauttava ja itseluottamusta antava tunne. On mistä ammentaa, ja itsetuntemus kertoo jo hiukan siitä mitä osaan ja mitä en osaa. Ja sekin ymmärrys on herännyt, ettei se haittaa jos ei osaa tai jos on jossakin asiassa huono. Mutta on siinä se kääntöpuolikin. Olen huomannut alkaneeni miettiä ehdinkö tehdä ja oppia ja käyttää kaikkia niitä asioita joita haluaisin, työssäni ja muuten.

Ehkä muutama vuosi ikää lisää, niin ymmärrän ettei toinen jalka ole vielä haudassa vaikka alankin olla sen ikäinen kun vanhempani olivat niihin aikoihin kun minä synnyin -   tämä rajapyykki jotenkin jakaa mielessäni elämän nuoreen ja dynaamiseen ja keski-ikäisen jämähtäneeseen vaiheeseen.

Kannattaisi ehkä katsoa tarkemmin tuota omaa äitiään nyt 76-vuotiaana. En minäkään jaksa olla noin dynaaminen. Mikä ihmeen ikäkysymys???