Parempi maailma niskakivusta huolimatta

Pitkä putki päivystysvuoroja alkaa käydä fysiikan päälle. Jännä, minulla on harvoin ollut niskavaivoja - mutta harvoinpa olen myös istunut näin paljon herkeämättä. No, yksi yövuoro vielä ja sitten kotiin. Ja jännä ihan kokemusperäisesti  huomata, että se on se paikoillaan olo eikä terve rasitus joka hajottaa paikat.

Mun ehdokas pääsi läpi! Ja tyttären historianopekin pääsi! Ei tuo tulos edes ollut kovin kamala.

Ja maailmaa on parannettu ainakin kaksi piirua oikeammaksi, kun olen ollut pari yösydäntä serkkuni, serkun vaimon ja serkun kolmevuotiaan luona kylässä. Oli heillä koirakin. Lampaat pysyivät siivosti navetassa (lampolassa?) eli niitä en nähnyt. Serkun kanssa on puhuttu ummista ja lammista jo varhaisteini-iästä lähtien. Kirjoista ja musiikistakin vähän, historiasta ja yhteiskunnallisista asioista (tai hän on puhunut minulle) ja nyt myöhemmin työstä, tutkimuksesta, koulusta, lapsista, eläimistä, politiikasta ja kaikesta muusta pienestä ja kivasta. Ja kirjoista.

Maailma on paljon parempi paikka kun on juttuseuraa!

Muuttolintusten siivin ja lämmitin täysillä

Ah tätä talviautoilun ihanuutta! Tuulilasin skrapausta ensin ulko-, kohta sisäpuolelta! Sitä kun auton sisätila ja hallintalaitteet ovat jäähtyneet tasalämpöisiksi ulkoilman 18 pakkasasteen kanssa ja kädessä on ohuet sormikkaat! Kruununa tietenkin se, kun ei aamukiireessä ole löytänyt mistään toista sukkaa, ja kengän ja housunlahkeen välissä on paljas suikale.

Töissä on siellä matalaa pilveä ja täällä lumisadetta. Mutta mieli piristyy kummasti, kun sattuu katsomaan tutkakuvia just oikealla hetkellä kun aamu alkaa valjeta Pohjois-Pohjanmaan pelloilla: sinisenä pikkupisteistä koostuvana utuna nousevat muuttolinnut lentoon ja suuntaavat kohti kaakkoa!

Vuodenaika vaihtunut

Kun aloittelin "kesän" töitä pohjoisessa, oli alkava kesä, viileää, kevättulvia ja ei edes lehti puussa. Kun ajoin tänne tiistaina myöhään, oli lumi tullut maahan ja kylmä vinkka puhalsi takin kauluksesta sisään autosta ulos astuessa. Ei enää puhettakaan, että nukkuisi yövuoron jälkeen autossa! Tai majoittuisi mökkiin, joka on lämmitetävä ekologisesti lihastyövoimalla ja puulla. Turvaudun sukulaisiin ja ystäviin, joita täällä päin Suomea onneksi on valinnanvaraksi asti. Teen päivystysvuoroja, joissa on osattava sellaisiakin asioita kuin lumisateiden, räntäsateiden ja jäätävien sateiden erot luotauksissa. Käytän lopun ajan virkistäytymiseen edellä mainittujen sukulaisten ja ystävien luona, ja mielellään päivittäin myös uimahallissa tai pihalla liikuskellen. TV:täkin voisi katsoa jos saisi asetuttua hetkeksi aloilleen.

Tällainen työlista tällä kertaa.

Kiipesimme portaita Italiassa

Syysloma alkaa vedellä viimeisiään. Aika hektinen kalenteri on edessä, mutta ei katsota vielä sinne.

Olimme puolison kanssa kolme yötä ja neljä päivää Milanossa. Kivaa oli, ja erikoista, kun edellisestä kahdenkeskisestä matkasta oli viisi vuotta.

Asuimme päärautatieaseman lähellä edullisessa business-hotellissa ja itse asiassa Milanossa vietimme pääosan ajasta rautatieasemalla ja tuomiokirkon sisällä tai katolla, siltä tuntui. Paitsi mitä nyt syötiin ja nukuttiin. Tuomiokirkon katto olikin oiva paikka olla, kumman rauhallinen ja sokkeloinen kaupungin yläpuolella. Kävimme me tiedemuseossa katsomassa Leonardon koneiden pienoismallit tietenkin.

Yhtenä aamuna ajoimme nopealla junalla huiskis vaan Bolognaan ja illaksi takaisin. Siinä välissä ehdimme kävellä liki 20km ja Bologona olikin tosi kaunis ja hauska kaupunki. Sinne voisi mennä toistekin. Kujia ja katettuja jalkakäytäviä ja historiaa. Kiipesimme 900 vuotta vanhaan kapoiseen torniin vaikka hiukan hirvittikin ja jaksettiin nousta se 666 holvikaarta käsittävä katettu käytävä kaupungin viereiselle mäelle.

Italia on kiva - kirjoitetusta kielestä saa kiinni kun vähän makustelee sanoja muiden osaamiensa kielten valossa, meno on leppoisaa eikä mitään oikeastaan tarvitse jännittää. Ja ruoka on hyvää ja sitä saa tarpeeksi paljon ja usein. Jos joskus viiden vuoden päästä pääsemme taas matkaan, ehkä voisi ottaa jonkun Bologna-Verona -yhdistelmän tai jotain.

Ja nyt arkeen - on tässä jo ehditty kerätä lapset, palata kotiin ja kiitellä kaikki lapsenvahdit (kahdella paikkakunnalla), kiskoa porkkanoita maasta ja haravoida vähän, päivittää työlistat, pestä pyykkiä ja sokerina (aika isona) pohjalla vaihtaa huoneita tyttären kanssa. Nyt meillä on pitkästä aikaa puolison kanssa taas yhteinen huone - sellainen vanhempien makuuhuone vaikka huoneen koossa hävisimmekin - ja tytöt muuttivat yhteiseen huoneeseen.

Urheilujuorinaa, osa II, lomalle jääden

Vastasin eilisen jorinan perässä olleeseen kommenttiin, ja päätin samalla vaivalla päättää tämän aiheen tältä kertaa. Etenkin kun huomasin, että pääsen kivasti yhdellä rastilla ylikin sivupalkin "30 liikuntarastia ennen syyslomaa" -tavoitteesta.

Eli siis aloitin kuukausi sitten kevyesti lenkkeillä ja mietin mitä sitä tekisi. Vannon tässä elämäntilanteessa nopeuden ja helppouden nimiin, eli ei mitään sellaista johon menee neljä tuntia kerrallaan ja/tai pitää lähteä jonnekin liikkumaan. Paitsi ehkä joskus, ratsastaminen esimerkiksi on kuitenkin niin luksusta. Nopeuteen ja helppouteen kuuluu osana hyvä valmistautuminen, eli kaivelin helposti saataville tietoa uimahallien aukioloajoista, milloin sinne ja sinne voisi mennä ohjatulle kuntosalitunnille, milloin on jousiammunnan yleiset harkat ja missä onkaan suunnistuskartta ja kompassi. Ja listattiin lasten kanssa mitä kaikkea sitä voisikaan tehdä. Nopeuden ja helppouden lisäksi liikuntaan innostamisessa lienee tärkeää monipuolisuus, hauskuus ja se että ainakin välillä sitä voisi tehdä lasten ja puolison kanssa. Tähän sopi kuin nyrkki päähän että seurakunnalliset sähly/futsal -vuorot alkoivat sunnuntaisi-iltaisin - siellä voi heilua koko porukalla.

Tärkeintä tähän astisen onnistumisen kannalta oli kuitenkin se, että avasin suuni täällä blogissa ja valitin liikuntaharrastamattomuutta. Ja Hanna V heitti minut sivulle CrossFit Mamas. Älkää pelästykö fittejä naisia kuvissa. Kommenttilaatikosta löytyvät treenaavat äidit - ympäri maailmaa, pienemmän tai isomman lapsikatraan kanssa kotona tai töissä ja kotona, hyväkuntoisia tai ekan kerran keski-iässä liikunnan aloittavia. Äideillä riittää kekseliäisyyttä välineiden hankintaan - jos puuttuu painotettu pallo, sen voi tehdä lasten vanhasta pallosta täyttämällä esim. riisillä, ja työkalupakki käy hyvin 10kg painosta. Ajanottoa häiritsevät kaksivuotias tai puoliso joka soittaa just kun on keskellä punnerrussarjaa. Kummasti äidit tuntuvat tosin innostuvan kuntonsa noustessa, ja hankkivan puntit tai leuanvetotangon. Jos aluksi on hypätty ekalle rappuselle, kohta hypätään jo keittiön tuolille ja mietitään mistä löytyisi tukevampi alusta.

Aloitin kuukausi sitten harjoitteella, jossa tehtiin aikaa vastaan kolme kierrosta sarja painavan pallon heittoja, sarja vatsalihasliikkeitä ja sarja punnerruksia - ihan perusjuttuja siis. Kas kun oli vaikeaa. Mutta tavallaan kivaa ja haastavaa ja sain sarjat tehtyä joten kuten loppuun. Seuraavana päivänä oli tarjolla jotain hieman helpompaa, joskin tyttären hyppynaruun tuli sotkeuduttua oikein kunnolla ja hämmästeltyä miten vaikeaksi hyppynaruhyppiminen on tullutkaan kun pitää 20 vuotta taukoa. Sitten piti jo vähän juostakin, ja kun välillä sai taas heittää palloa, ei se ollutkaan niin kamalaa. Samalla tulin lukeneeksi paljon vaikkapa nostamistekniikasta ja oppineeksi erilaisia liikkeitä.

Juttuun jäi tosi äkkiä koukkuun ja hankalaa on ollut kaksi: lepopäivien pitäminen (pitäisi pitää!) ja nostamisen tekniikka - vaikka nostaakin pieniä painoja. Näen, että lähitulevaisuudessa on mentävä jonkun asiaa osaavan tykö ja pyydettävä opettamaan.

Aikaa on mennyt päivässä 5-25 minuuttia, yleensä aamulla lasten lähdettyä kouluihin ja hoitoon ja ennen kuin itse olen aloittanut työt (tai meneehän kaikkeen perehtymiseen enemmän, eli esim. lukeminen on jäänyt vähemmälle viimeisen kuukauden aikana, ja ehkä untakin on tullut saatua se puoli tuntia vuorokaudessa vähemmän - jostakin se aika pitää kumminkin aina nipistää). Rahaa on mennyt 50e, kun hassasin salihanskoihin (turhat), hyppynaruun (kun se lasten on hankala) ja uuteen tankoon jossa voi roikkua (kun vanhaa ei ole saatu neljään vuoteen paikalleen kun jokin tärkeä osa puuttuu). Kotoa löytyi jalkapallo jonka täyttää riisillä ja teipata ilmastointiteipillä umpeen, raput löytyy, piha ja metsä löytyy, lattia ja pehmustetta lattialle löytyy, 8kg kahvakuula löytyy, ja kevyet (3kg) ja painavammat (8kg) puntit löytyy. Vähemmälläkin pärjäisi. Ainoa välttämätön tuntuu olevan urheiluliivien olemassaolo. Juosta voi näköjään vaikka vaelluskengillä, kun matkaa on maksimissaan se 800m kerrallaan. Hoo! On hauska tunne kun osaa ja jaksaa jotain vaikka ajatteli ettei osaa ja jaksa. Ja koko homma tuntuu leikiltä.

Me keskitymme seuraavan viikon nyt lomailuun ja matkusteluun ja nukkumiseen ja syömiseen, eli jatkukoon työt ja urheilut ja koneella olot tuota tuonnempana. Keksin uuden projektin tuohon sivupalkkiin loman jälkeen. Tuntuu siltä, että kuukausi on vielä lyhyt aika ja liikuntaan totuttelu on vielä pahasti kesken. Pitänee jatkaa tavoitteellisena oloa. Jos vaikka jouluun mennessä saisi ne päivittäiset harjoitteet tehtyä vielä enemmän ohjeiden mukaan? Ja edelleen tuntuisi leikiltä?

Urheilujorinaa, osa I

Meitä on siunattu urheilullisilla lapsilla ja lapsiamme viisailla ohjaajilla/opettajilla/valmentajilla liikunnan maailmassa. Jo esikoisen uimakouluista jäi mieleen kaikille elämän osa-alueille sovellettavissa oleva ohje:

"Sun ei tarvii uskaltaa sitä mitä kaveri uskaltaa! Sun pitää uskaltaa se mitä SÄ uskallat!"

Eilen seurasin taas ihastuksella 11-vuotiaan yleisurheilutreenejä. Monipuolista, aika kovaakin harjoitusta ja hirmu huolelliset venyttelyt mukavine rupatteluineen. (Ja valmentajat antoivat luvan vanhemmillekin treenata omatoimisesti siinä sivussa, juosta saa radalla ja lainata painavia palloja ynnä muita seuran tavaroita, kunhan pysyy poissa toiminnan tieltä, toim.huom.). Kun toiset toivoivat seuraavaksi kerraksi vielä kovempaa treeniä ja toisen sanoivat että EI, EI JAKSA KOVEMPAA, tuli sama ohje hiukan eri muodossa:

"No, jokainen menee oman kunnon mukaan. Niin kovasti kuin jaksaa. Silloinkin kun hypätään, jokainen hyppää vaan niin korkealle kuin pääsee."

Toimitus huomauttaa, että aloitin tänään aamuni käymällä ensimmäisen kerran elämässäni fysioterapeutilla. Olkapää on ollut välillä kipeä siitä asti, kun puolison kanssa raahattiin elokuun lopulla vanhoja valurautaviemäreitä talon alta peräkärryyn. Lisäksi nyt kun on hiukan entistä enemmän alkanut harjoittaa liikuntaa (siis siinä mielessä, että lihasten ja nivelten ja sen sellaisten olisi hyvä olla kunnossa) (JEE JEE!), oli mukava varmistaa ettei olkapäässä ole mitään vakavaa, saako nostaa sitä sun tätä ja miten ja onko muuta mitä olisi hyvä tietää. Kaikenlaista oli, ristiselän jäykkyydestä, työskentelyasennosta, nostamistekniikasta ja olkapään kuntoutuksesta. Joku kalvo se oli ehkä revähtänyt, ja venyttämällä sen pitäisi palautua muutamassa viikossa.

Minä jorisen joskus lisää tästä urheilu-aiheesta, olin tosi epäileväinen silloin noin kuukausi sitten saisinko itseni innostumaan lisäliikuntaan mutta nyt näyttää hyvältä. Eikös se niin mene, että kun projektihakuiselle 2010-luvun tietotyöläiselle rakentaa minkä tahansa tehtävän projekti-muotoon, siihen paneutuu ja saattaa jopa innostuakin... (Etenkin kun tietoisesti päättää välttää lajeja joista ei kerta kaikkiaan pidä, eli ei yritäkään taas sen kymmenennen kerran aloittaa juoksua "kun se on niin helppoa".)

Kivikauden ihmisenä

Lueskelin jo syyskuun puolella - en tosin ihan sanasta sanaan - Matti Huurre -nimisen asiantuntijan kokoamaa kirjaa Kivikauden Suomi. Jos on lukenut varhaisnuoruudessaan kirjan Kova mies ja Nimetön (Sakari Pälsi, 1949), ei tässä ole kovin paljon uutta vaikka muutama kymmen vuotta lisätutkimuksia tuorein menetelmin onkin tarkentanut aikoja ja kuvaa tuon ajan elämästä. Epätarkaksi se toki jää, ymmärrettävästi, jos se mille rakentaa on joukko astianjäänteitä, erilaisia aseita ja työkaluja, punamultaisia hautapainaumia (edes luut eivät ole meidän maaperässämme säilyneet), muutama kalliomaalaus ja epämääräisiä asumusten paikkoja.

Kirjan teksti on kiihkotonta ja pohtivaa, ja kautta linjan kirjoittaja korosi käsitystään sitä, että kivikauden Suomessa asui yhtä älykästä, pystyvää, tasa-arvoista ja tyytyväistä/tyytymätöntä väkeä kuin nykyäänkin. Elintapa oli toki pyyntikansan tapa ja väkeä vähän, mutta ilmasto ei ollut mikään kammottavan kylmä, riistaa ja muuta ravintoa piisasi ja aikaa näytti olleen taiteen viljelemiseen, uskonnon harjoittamiseen ja  leikkikalujen väsäämiseen asti.

Muutama kirjassa kuvattu tai pohdiskeltu asia liikutti, vihastutti tai kutkutti mielikuvitusta:

Punamultahautoja oli tehty niin miehille, naisille kuin lapsillekin. Tanskasta, missä luitakin on säilynyt, oli löydetty synnytykseen kuolleen nuoren naisen ja hänen vauvansa luurangot samasta haudasta. Lapsi oli asetettu äitinsä kainaloon joutsenen siiven päälle.

Meidän Raamatussamme esiintyvät p-alkuiset sielunvihollisen nimet ovat alun perin joidenkin naapurinkansojemme kielissä merkinneet pääjumaluuden nimeä. Missä vaiheessa historiaa tällainen käännöskukkanen on päässyt syntymään, ja onko se ollut tahallinen vai tahaton?

Mielikuvitusta kutkuttava oli se ajatus, että jossakin ei-ehkä-niinkään-kaukaisessa menneisyydessä meikäläisten rinnalla on saattanut elää neanderthalilaisia. Entä jos sadut maahisista, peikoista ja muista tyhmänkankeista hahmoista ovatkin tosipohjaisia, hyvin vanhoja muistoja? Tämä osuus taitaa mennä historiantutkimuksen ja fantasiakirjallisuuden välimaastoon.

Tanssia

Laitoin autoradion päälle ja ajoin epätasaisuuksiin kotikadun päällystyksissä. Kolmevuotias kysyy: "Tanssiiko auto nyt kun tuo setä laulaa?"

Oli tarkoitus ajaa kerholle pyörällä, mutta sitten soitti koulun terveydenhoitaja just 20 vaille 9 ja alkoi antaa kotikonsteja syylien hoidolle (8-vuotiaalla on komeita). Ei tarvitse haudata vuohenkarvoja vanhan tammen taakse täysikuulla (vai miten se nyt meni) eikä välttämättä mennä edes kylmähoitoon terveysasemalle, vaan joko ostaa apteekista salvaa, luontaistuotekaupasta osterivinokasvalmistetta tai hautoa ilmastointiteipillä. Niin ne ajat muuttuu.

Oppimisiässä

Olen kirjoittanut useasti matkimalla oppimisesta. Se on luontaista vauvoille, taaperoille ja leikki-ikäisille, ja on mahdollista kun lapsi saa olla useiden eri-ikäisten ja eritaitoisten kanssa lähikontaktissa ilman kiirettä, ja tehdä paljon samoja asioita IHAN ITE kuin ne taitavammatkin. Tähän kuuluu se raivostuttava hitaus, epätarkkuus ja sotkuisuus, samoin kuin haluttomuus ottaa vastaan apua ja joissain tapauksessa neuvoja ja opastustakin.

Mutta tulos palkitsee omatoimisuuden muodossa.

Kolmevuotias on klassisessa MINÄ ITE iässä edelleen, ja on liikuttavan innokkasti mukana tiskikoneen tyhjentämisessä, haravoinnissa, kaupassa asioinnissa (joskin tuon ikäisen kanssa kaupassa käynnin yrittää pitäää minimissään, on niin paljon haluttavia asioita ja niin vähän ymmärrystä miksi niitä ei ostetakaan), isän pienoishelikopterin korjaamisessa, jalkapallon pelaamisessa ja niin ja niin edelleen.

Mutta aika kiinnostavaa on ollut huomata, että juuri yläkoulun aloittanut tytär on tullut taas samaan vaiheeseen. Voi, tästä olisi nyt yritettävä pitää kiinni! En nyt väitä, että kotitöihin iskettäisiin haukkana kiinni, mutta jos isä lähtee harrastamaan elektronisia asennuksia, tytär tahtoo asentaa myös ja kyselee että tämäkö piuha ja tämäkö pikku ruuvi. Jos äiti koettaa jumpata, tytär tahtoo tehdä saman ja paremmin. Samat kirjat, TV-ohjelmat ja tekemisen tavat kiinnostavat. Pikkusiskoa hoidetaan edelleen innokkaasti, nähdyn mallin mukaan tai viisaammin. Vanhempien töistä ja opiskeluista kysellään. Hmm. Tämä on jonkinlaista vahvistusta sille, että teini-ikään ja aikuisuuteen asti olisi luontevaa opppia aikuisten mallista. Ehkä ei olisi niin valtavaa tarvetta kaivaa sukupolvien välistä kuilua ja kapinoida kapinoinnin vuoksi, jos tie aikuisuuteen olisi luonteva, houkutteleva ja sillä tiellä saisi tehdä IHAN ITE  paljon samoja asioita kun ne taitavammatkin.

Jossain sanottiin, missä lie, että teini-ikäiselle tekee ison palveluksen jos omalla esimerkillä näyttää aikuisuuden olevan tavoiteltava asia. Että aikuisuus ja vanhemmuus eivät ole pelkkää toisten palvelemista, toisten tahtoon alistumista ja tyytymättömyyttä, eikä toisaalta myöskään pienempien ja heikompien käskyttämistä, vihaa ja sääntölistojen vahtimista. Kumpikaan noista elämäntavoista ei teinin silmissä ole kovin houkutteleva tähtäin. Pelkkä huvittelu saattaa päältäpäin ollakin houkuttelevaa, mutta haluan ajatella että aikuisen tunne omasta hyödyllisyydestä yhteisössään ja terve vastuunotto voisi myös olla kunnioitusta ja mallioppimista herättäviä asioita.

Siinäpä taas tähtäintä aikaiselle perjantaiaamulle. Pitäisikö mennä takaisin nukkumaan, ennen kuin laittaa rimaa liian ylös? (Viikko enää syyslomaan, viikko enää syyslomaan ja sitten karkaamme puolison kanssa ekan kerran moneen vuoteen muutaman päivän lomalle...)

Aika hassua

On aika hassua, kun on pysäköinyt pientä sinistä autoa viikon verran ison vaahteran alla, eikä muista harjata sitä puhtaaksi kuin lumesta ikään ennen liikkeelle lähtöä. Kiihdyttäessä pöllähtää lehtipilvi joka suuntaan kadun asukkaiden iloksi. Tai kait lähinnä taakse ja sivuille päin.

On aika hassua, kun kakkosluokkalainen kulkee ensin päivän ympäriinsä kuristelemassa tuolien alle ja valittamassa miten hänen punainen kouluvihkonsa on kadonnut, ja sitten seuraavana päivänä isoveli tulee koulusta ja sanoo vihkon olevan hänen pulpetissaan. "Se oli mun kaverin repussa, ja se antoi sen minulle."

On hassu näky, kun kolmevuotias juoksee kädet takana ja pää eteenpäin työnnettynä urheiluhallin juoksusuoraa isojen poikien perässä.

Paha yö töissä

Viime yön uni meni jotenkin näin.

Olin yötöissä, ja olin jostakin syystä ottanut päivystykseen mukaan nuorimmaisen. Nuorimmaista piti nukuttaa, ja menin itsekin hetkeksi vaan hänen viereensä pitkälleen. Havahduin siihen kaameaan tunteeseen, että aikaa on kulunut arvaamattoman paljon ja seuraavat lentopaikkaennusteet olisi pitänyt aikapäiviä lähettää. Ja totta se oli! Kömmittyäni oikean ruudun ääreen melkein koko Suomi oli punaisena, sillä minun piti unessa kirjoittaa ennusteet melkein kaikille kentille ja ne olivat myöhässä jo kohta kaksi tuntia. Kaiken lisäksi en osannut ollenkaan kirjoittaa niitä, en löytänyt mistään edellisiä ennusteita enkä edes havaintoja ko. paikoilta. Ja kohta oli aika SEURAAVIEN ennusteiden, eivätkä nekään ehtineet lähteä ajoissa, ja kartan punaiset pisteet alkoivat VILKKUA!

Heräsin. Seuraavaan uneen, jossa kerroin miten ikävästi oli päässyt käymään ja missä ylin johtajani nyökytteli ja myönteli miten ikävää on kun noin käy.

Heräsin. Iltayöstä kuumeillut nuorimmainenkin oli jo viilennyt.

Liikkumista paikasta toiseen

Oli aika pitkä ajomatka Rovaniemeltä ensin Savoon ja sitten vielä samana iltana Kesi-Suomeen. Mutta jaksettiin, Yle X:n ja erittäin viihdyttävän 90-luvun musiikkia kammoittavasti valikoivan ohjalman tuella.

Märkää on. Ei oikein saa itseään motivoitua haravoimaan. Onneksi sunnuntaina motivoimme koko perheen pelaamaan sählyä seurakuntaporukan kanssa. Kolmevuotias pidettiin enimmäkseen vaihtopenkillä, mutta sen verran hän pääsi kentälle että pääsi näyttämään ymmärtäneensä jutun jujun täysin. Sählyssä on maila kädessä, ja sitten juostaan satunnaisiin suuntiin niin kovaa kun jaksaa.

Laaja menojen kirjo jatkuu päivästä toiseen. Huomenna pitäisi mennä arkistolle. Ja tänä iltana perheen miesväki oli perinteikkäästi myöhäissyksyn Veikkausliiga-ottelussa. Tulivat kotiin kylmissään ja vettä tippuen. Pojat olivat märkiä alushousuja myöten, vaikka kuinka oli puettu järkevästi. Mutta 11-vuotias (joukkue oli siis pallopoikavuorossa) oli saanut kantaa Veikkausliiga-lippua kentälle ja päässyt edustusjoukkuetta kosketusetäisyydelle. Ei kai silloin haittaa, että otteluohjelma menee taskussa mössöksi vesisateessa.