Koululaisten kanssa pihalla

Eilen harrastin yhteiskunnallista vaikuttamista (vai mikä sen nimi yliopistojen tilastoissa nyt olikaan) eli kerroin omasta työstäni ja tutkimusalastani koululaisille, oman viidesluokkalaiseni luokassa. Puolen tunnin esityksen jälkeen sain vastata asiallisiin kysymyksiin ("Miten se on että ne lumihiutaleet kun ne tulee alas että ne on niin hienon näköisiä?" No en minä tiedä. Ja oliko tämä kysymys siis filosofian vai fysiikan näkövinkkelistä kysytty?), mentiin toiseksi puolituntiseksi peuhaamaan ulos mittalaitteiden kanssa ja ruokaakin sain.

Erittäin hyvä kokemus jälleen kerran.

Ääneenluvun ja liikunnan haasteita

Taru sormusten herrasta on ääneen luettuna vähän haasteellinen. Pitkä. Kovin pitkälle tarinassa ei kerralla päästä. Meillä on nyt käytössä toimiva hybridi - kun lopetan, 11-vuotias lukee itsekseen vielä jonkin aikaa. Seuraavana iltana päivitetään tapahtumat 8-vuotiaalle ja jatketaan seuraavasta kohdasta. Tällä menetelmällä pääsemme etenemään huimasti. Olemme jo Rohanin niityillä, takaa-ajamassa. Jännää, miten 11-vuotias on päässyt sisälle maailmaan. Moriassa oli kuulemma tosi pelottavaa. Vanhimmaiseen ei Tolkienin tenho oikein purrut, hän ei koskaan päässyt kirjaa loppuun saakka. Ehkä hänetkin on kutsuttava viimeisiin lukusessioihin mukaan.

Tammikuu on liikuntamielessä kamala. Sohva ja hiilihydraattipitoinen ruokavalio on perinteinen vastaus pakkasiin ja liian hitaasti jatkuvaan päivään. Onneksi kohta valkenee. Liikuntahaaste näyttää rastimielessä kohtuulliselta, mutta fiilis ei ole ollut kovin innostunut. Vähän niin kuin pakon edessä, kevättä odotellen on tullut jumpattua sieltä matalimman aidan kohdalta.

**

Se ei ole haasteellista vaan helppoa, kun on kotona vain yksi pieni lapsi. Eikä sekään kovin pieni. Hänet on helppo viedä hoitoon, verrattuna vaikka tilanteeseen jossa vie hoitoon yhtä aikaa kolmea. Hänen kanssaan voi rauhassa opetella veden kanssa olemista uimahallissa, kun kolme vanhempaa menee omia teitään eivätkä silti huku. Aika ylellistä.

**

Huomenna hoidan ensin yhtden terveydenhoidollisen velvollisuuden alta pois ja sen jälkeen menen 11-vuotiaan koululle opettamaan lunta. Tämä oli tosi hauska ja onnistunut keikka vanhimmaisen luokan kohdalla. Katsotaan miten nyt käy. Olen varautunut värikkäällä oppitunnilla, kirjoilla ja kolisevilla mittalaitteilla.

4.15-00.15

Eilisen päivän mitat siis.

Mukava päivä, ei siinä mitään. Herätys oli vaan aika ankea. Junalla Helsinkiin, mittauskamojen lainaamista kahdesta osoitteesta, kahden entisen tutkimusryhmän tapaamista, nykyisten töiden suunnittelukokoustamista. Kahville Stokkalle. Kierros Akateemisessa kirjakaupassa. Iso leipä muun tavaran seassa kannettavaksi. Junalla kotiin, lukemisina ihanan ihana Haiteksti.

(Aloitettiin kuin aloitettiinkin poikien kanssa lukemaan Tarua sormusten herrasta. Päästäänköhän eteenpäin? meneeköhän tässä vuosi vai kaksi? Ollaan kohta pääsemässä toimintaan - ihmeen hiljaa ne kuuntelivat, vaikka kaksi iltaa meni siihen kun Gandalf kertoo taustoja.)

Karhu

Äitini soitti viikonloppuna ja käski sanomaan terveisiä lapsille. Että on Heikin päivä, ja silloin karhu kääntää kylkeään.

Eli talvi puolessa. Ja kevättä kohti mennään.

Kirjojen ympäröimänä

Olin jokin aika sitten kirjoittamassa postausta sen inspiroimana, kun huomasin että meidän huushollissamme ainoat kirjoista vapaat tilat ovat kylpyhuone ja porstua. Sitten huomasin tuossa päivänä muutamana, että kylppärin alakaapin päälle on alkanut kertyä Terry Pratchettin kirjojen englanninkielisiä pokkariversioita. Eli siis porstuassa ei ole kirjan kirjaa. Muut tilat menevät kirjamielessä näin:

Eteinen - Hyllyllä asuvat pakolliset hakuteokset kuten Ikean kuvasto ja postinumeroluettelo, mutta näitä ei vissiin katsota kirjoiksi? Palautusta odottavat kirjaston kirjat ja lasten koulukirjat sentään lasketaan.

Alakerran vessa - Vähintään yksi akkari (taskukirjamallia), Agatha Christien kirjojen englanninkielinen esittelyteos ja Brittein saarten vanhentunut matkaopas.

Kylppäri – Ne Pratchettit.

Keittiö – Joitakin keittokirjoja ja sen sellaista, mutta ruokapöydällä myös vaihtuva kokoelma lasten ja aikuisten oppikirjoja sekä sarjakuvakirjoja.

Olohuone – Nuottikirjoja pieni hyllyllinen, sekä pari sekalaista läjää kuvakirjoja.

Työhuone – Kodin kirjakeskittymä. Yhteensä noin 5 hyllymetriä opintoihin ja työhön liittyvää kirjallisuutta ja 10 hyllymetriä kaikkea muuta – tietokirjoja, hengellistä, dekkareita, fantasiaa, kaikkea mahdollista.

Portaikko – Tänne valuvat ne lasten koulukirjat ja palauttamista odottavat kirjaston kirjat, jotka eivät ole eteisessä. Rapuissa on myös niitä kirjoja, joiden pitäisi periaatteessa olla yläkerrassa, mutta jotka vasta odottavat että joku ne sinne kantaisi.

Yläkerran halli – Hyllyköllinen akkareita. Ja ne kirjat, joiden pitäisi periaatteessa olla alakerrassa, mutta jotka vasta odottavat että joku ne sinne kantaisi, nököttävät hallin lattialla rappujen yläpäässä.

Yläkerran vessa – Jokunen pokkari ja sarjakuvakirja, aina. Kerran oli Jeremy Clarksonin autokirja, mutta silloin kuulemma jumi vessaan liian pitkäksi aikaa kerrallaan.

Tyttöjen huone - Kuvakirjoja yksi hyllypätkä, kaapillinen 14-vuotiaan omistamia tai omimia kirjoja (lähinnä fantasiaa ja eläinaiheisia).

Poikien huone – 3-4 hyllymetriä sekalaista kirjallisuutta – kuvakirjoja, tietokirjoja, lasten- ja nuortenkirjoja. Ahkerimmassa käytössä ovat akkareiden lisäksi lentokone- ja sukelluskirjat sekä jännät ja fantasiaelementtejä sisältävät jutut.

Meidän makuuhuone – Pehmeäkantisia dekkareita, lisää Pratchetteja, kuvakirjoja, lasten- ja nuortenkirjoja ja vanhempaa kaunokirjallisuutta jota ei jaksettu katsella alakerran hyllyissä, yhteensä ehkä 4 hyllymetriä.

Vaatehuone – Täällä on pahvilaatikossa edelleen jotain vanhoja koulukirjoja, vaikka osa on siirtynyt jo saunakammariin ja sitä tietä teille tietymättömille.

Maailmassa on taatusti monta ihmistä, joiden mielestä tuommoinen kirjavyöry on turhuutta. Ja usea ahdistuisi sekalaisesta tavaramäärästä yleensä ja pölyyntyvistä kirjapinoista erikseen. Mutta minusta ne ovat niin turvallisia, kotoisia ja mukavia.

PS. Piti mennä työn puolesta lainaamaan pääkirjastosta Yrjö Kokkoa (mikä miellyttävä velvollisuus!) ja historiikkia Suomen poronhoidon vuosikymmenistä. Kas kun tarttui mukaan lisäksi Ursula Le Guinia, Leena Krohnia, Stephen Hallin iki-ihana Haiteksti ja vielä Leena Valkeapään runollinen tutkimus ”Luonnossa – vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään tuotannon kanssa”. Voiko niitä kaikkia lukea työajalla? Valkeapäätä ainakin voi.

Äidin määritelmä ja muuta mukavaa

Viikonlopun jälkeen pystyin palaamaan töihin aika kiitollisena kaikesta oman elämän rikkaudesta. Kliseisesti. Lisää kliseitä voisi ladata tiskiin, ja todeta elävänsä sellaista palkitsevaa elämänvaihetta, jossa melkeinpä joka päivällä on annettavana uusi kokemus tai uusi näkökulma. Niin että melkeinpä joka päivän jälkeen on – ei ehkä ihan muuttunut mies, mutta ainakin siirrähtänyt hiukan edelliseltä tähystyspaikaltaan.

Otetaan nyt muutama esimerkki.

Olimme mukana jumalanpalveluksessa ja ruokailussa kirkollamme. Neljä-viisi vuotta sitten seurakunta oli pienehkö ja valtaväri oli ehdottomasti valkoinen. Nyt jumalanpalveluksissa käyvien määrä on kasvanut merkittävästi ja ainakin viime viikonloppuna useampi naama oli musta. Seurakuntasalin kovaäänisessä keskustelussa suomi ei ollut se päällimmäisenä kaikuva kieli. Omat lapset istuvat siellä seassa ja pohdiskelevat mikä tämä ja tämä ruokalaji on (olivat siis afrikkalaisia ruokia tällä kertaa) ja tuntevat nimeltä useita maahan muuttaneita. Olo tästä on hämmentynyt mutta riemukas. Miten näin pääsi käymään?

Oma identiteetti nuoren äitinä vahvistui viikonloppuna, kun 13-vuotias muuttui 14-vuotiaaksi. Syntymäpäiväsankari söi lehtipihvin ja sipsiä, kävi kahden kaverin kanssa elokuvissa ja sovimme selvittelevämme kamera-asioita tässä hiljalleen.

5-luokkalainen sai vihdoin 30 helmeä kasaan (yksi per koulupäivä, kun ei ole tullut yhtään unohdusta läksyistä tai muustakaan). Läksimme siis puolison seuraksi boulderoimaan (seinäkiipeilyä matalalla, ilman köysiä tai muutakaan). Oli meille molemmille ensimmäinen kosketus lajiin, ja oli oikein hauskaa. Pysähdys ei tule helpoilla reiteillä siksi että ulottuvuus tai voima loppuisivat, vaan siksi että uskallus loppuu. Eli sellainen henkinen peli on se boulderointi. Vaikeilla reiteillä täytyy omata myös lihasvoimaa ja kehonhallintaa.

Sokerina pohjalla, nuorimmainen kertoi vihdoin tyhjentävästi mikä se äiti on.

”Äiti äiti, tule peittelemään tule peittelemään!” Jatkoin jotain vaatteiden järjestelyä ja sanoin että kohta tulen. ”Äiti tule nyt, kyllä sinä pystyt tulemaan! Sinä olet äiti! Sinä olet… sinä olet… mies jolla on kädet!!!”

Merkkipäiviä

Onpa ollut mukavaa aloitella vuotta yliopistolla. Ilman kellokorttia ja päälle kaatuvia aikatauluja. Kyllä ne loppuvuodesta lähtee taas kaatumaan, ja talven/kevään opetusrupeamat ovat minuuttipeliä, mutta silti. Miellyttävää!

Viikonloppuna täyttää vanhimmainen 14 vuotta! (14-vuotiaasta asti tunsin itse olevani nuori, en lapsi enää. 16-vuotiaasta asti olen ollut käytännöllisesti katsoen oma itseni... tosin onneksi jotain kehitystäkin on tapahtunut.)

Välillä on ollut pitkiä vuosia, erityisesti silloin kun vanhimmainen oli pieni. Nauroin kuivakkaasti, kun ihmiset sanoivat lapsuusvuosien kuluvan niin nopeasti. Pitkiä olivat. No, nyt kun mietin että on olemassa mahdollisuus että neiti lähtee lukioon toiselle paikkakunnalle, tulee jo mahdollisuudesta mieleen iso haikeus. Miten ikävä meille sitä tuleekaan!

Muutama klassikko

Saimme jo ennen joululomaa loppuun lasten huippuklassikon, Richard Adamsin Ruohometsän  kansan. Luin siis iltalukemisena 8- ja 11-vuotiaille pojille. Upposi kuin veitsi voihin. Ja oli ilo lukijalle - vaikka viimeisellä sivulla alkoi itkettääkin. Oli hauska huomata, miten poikien suhtautuminen muuttui. Alkuun oli nurinaa, kun kirjassa oli pliisu kansi ja jotain pupuja. Mutta annas olla kun henkilöihin tutustui, alkoi jännittää heidän puolestaan, ymmärtää paremmin heidän tarkoitusperiään ja sitten ISOPÄÄ MELKEIN KUOLI! Ja sitten oli kenraali Ratamo ja koko kauhea Efrafan yhdyskunta!

Nyt on ollut tyhjäkäyntiä iltakirjojen saralla. Tuonkin ikäiset pojat mielellään kuuntelisivat ääneen lukemista. Pottereita toivottiin ja aloitinkin, mutta ne eivät ole ilo ääneen lukijalle. En osaa sanoa miksi ei. No, 11-vuotias kahlaa niitä jo sujuvasti itse (iso osa joululomasta meni liekehtivän pikarin merkeissä) ja kun äiti luki nurkuen alkoi 8-vuotiaskin lukea itse itselleen viisasten kiveä. Ehkä mieluummin näin. Tuli mieleen Kunnon sotamies Svejk, joka on kyllä hauska. Tein pikaisen tarkistusluvun ja totesin, että kieli on sen verran... ööm...mehukasta, etten kykene lukemaan sitä ääneen. Jotain muuta siis.

11-vuotiaan on tosi vaikea nukahtaa iltaisin, edelleen. Isänsä yökukkujageenit. Kun ei oikein ollut iltalukemista tai edes energiaa siihen, annoin käteen CD-soittimen ja toisen huippuklassikon, Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille (Radioteatterin kuunnelmasarjana). Sitten sain nukahtaa kuunnellen naapurihuoneen tukahdutettuja hihityksiä. Osui näköjään pojankin nauruhermoon.

Omaksi talviklassikoksi lainasin jälleen kerran Greg Bearin Veren musiikkia. Mikä lie tuossa nimenomaisessa scifi-kirjassa se, mikä saa sen lukemaan aina parin vuoden välein. Toisia tällaisia ovat Stalker ja Miljardi vuotta ennen maailmanloppua (Strugatskin veljesten tuotannosta).

PS. Kolmevuotiaskin on klassikoiden maailmassa. Hänelle luetaan tasapuolisesti Mauri Kunnaksen Hui kauhistus-teosta ja Raamattu-aiheista kuvakirjaa.

Paluumuuttoa

Palasin yliopistolle. Sain työpisteen ruuhkaisesta tutkijahuoneesta, lainakannettavan, perehdytyslistan, avaimet ja uuden sähköpostin. Ja aikaa omaan työhön. Ah!

Enemmän tai vähemmän 12

Näitä liikuntahaasteita kun itselleen on heittänyt, pitänee koettaa pysytellä niiden kärryillä. Tai raportoimisen ainakin. Ehkä voisin sanoa, että olen saanut loppusyksyn aikana kasaan 12 viikkoa joihin on sisältynyt vähintään 4-5 liikuntapäivää. Liikuntatuokiot eivät tosin ole olleet kuin 15-30min. Mutta olen jaksanut jopa juosta enemmän kuin aikaisemmin, eikä se ole tuntunut niin pahalta. Olen ollut vahvempi. Tiedän siis että kannattaa jatkaa.

Joulukuu on kyllä ollut haastavaa aikaa liikunnallisessa mielessä - touhua ja puolikuntoisuutta ja matkoja, ja lastenkin harrasteet tauolla eli niiden nimissä ei ole tullut käytyä missään. Nyt olisi vaan selätettävä talven kuukaudet - en pidä hiihtämisestä, lenkkeillä ei oikein voi eikä tällä työlistalla pääse säännöllisesti uimaan tai muuta mahdollisesti mukavaakin sisäliikuntaa harrastamaan. Motivaatiota olisi lähinnä jatkaa lenkkeilyä, mutta kevättä odotellessa voisi jatkaa samanmoisella 12 viikon haasteella kotiäitien crossfit -harjoituksia. 90 harjoitusta maaliskuun loppuun mennessä? Olen melkoisen varma, että sen jälkeen voisi jaksaa taas paljon enemmän. Ja maaliskuun loputtua päivät ovat pitkät ja asfalttikin ehkä näkyy.

Tasauspäivät ja loputon matka x 2

Kustaa Vilkunan mukaan ennen vanhaan joulun aika oli vuoden tasaus- ja jakoaikaa (joka vieläkin varhemmin oli liittynyt ennemminkin satokauden loppuun). Säitä seurattiin, ruokaa ahdettiin syödä jotta ensi vuosikin olisi menestyksekäs. Pyhinä ei paljon vierailtu ja lainatavarat pyrittiin saamaan kotiin - oltiinhan alkamassa uutta vuotta, ja se oli hyvä aloittaa tasaten tilanne.

Me vietimme joulun perinteisin menoin (siis meille perinteisin, ei ihan Kustaa Vilkunan kuvailemin) ja siirryimme sitten pohjoiseen. Mummu haettiin kyytiin Savosta ja yhden yön nukuttuamme ajettiin 12 tuntia läpi lumisateiden ja hämäryyden. Ihmeen hyvin lapset jaksoivat. Isommat alkavat jo hahmottaa nämä pitkät välimatkat ja muistaa aikaisempia reissuja. Nuorimmainen nukkui, söi ja hoisi Nintendon ötököitä kun ei koko aikaa jaksanut rupatellakaan. Yksi pysähdys Torniossa, yksi Kolarissa, yksi Kaaresuvannossa.

Kilpisjärven neljä päivää ja viisi yötä olivat ainakin minulle hyvin tarpeelliset tasaus- ja jakoaikamielessä. Ensinnäkin sai nukkua. Pimeää kun piisaa iltapäiväkolmesta aamuyhteentoista, eikä kukaan lapsista heräillyt öisin tai aamulla aikaisin. Mitään arkihulinaa ei ollut, sai olla aivot pois päältä ja ajattelematta työasioita. Maisema itsessään on aina rauhoittava ja paikat riittävän tuttuja koko porukalle, ettei tarvitse stressata siitä mitä voi ja kannattaa tehdä. Lapset laskivat kovasti mäkeä. Kannatti mennä.

Paluumatka oli kyllä taas pitkä, ei siitä mihinkään pääse. Yksi pysähdys Sonkamuotkassa, yksi Pellossa, yksi Tupoksella. Matkan vaikein tieosuus olivat yllättäen viimeiset 30km. Ajateltiin "oikaista" ja ajaa mummulle ikään kuin takakautta, tulla hiekkatietä pohjoisen suunnasta eikä isompia teitä hiekkatien toiseen päähän. Sitä ei oltu aurattu sitä hiekkatietä. Ei ainakaan kunnolla. Harvoin on 30km tuntunut yhtä pitkältä. Asiaa ei auttanut se, että radio oli laitettu Yle Puheelle, ja sieltä tuli jostain kieroutuneesta syystä uudenvuodenpäivän ratoksi kaikki kuusi osaa sarjasta Kekkosen ajan Suomi (tms). Staattinen näky - luminen kapea tie, raskaat havupuut, pimeä, joskin taivaan kajosta voi koettaa päätellä vastaantulijoita. Radiosta tasainen miesääni haastattelee toista samanlaista Liinamaan sopimus ykkösestä, osuuskauppajärjestelmistä ja vakauttamistoimista. Loppuuko tämä koskaan? No ohjelma loppuu, mutta sitten tulee osa neljä!

No, nyt ollaan oltu jo yli vuorokausi kotona ja tavarat purettu ja pyykitkin miltei pesty. Hukassa on kolme hanskaa kolmelta eri ihmiseltä. Vointi OK.