2 kertaa 16

Jaa jaa. On taas tullut autossa istuttua.

Ajoimme kollegan kanssa Rovaniemelle, nukuttiin vähän, hoidettiin kaksi kokousta, ajettiin takaisin. 16 tuntia autossa, 16 perillä.

No, siinä ajaessa hoidettiin paljon keskustelua ja suunnittelua ja meillä oli ihan mukavaa. Söimme kahtena peräkkäisenä iltana samaan aikaan samalla huoltoasemalla samaa ruokaa, ja tilauksen hoiti vielä sama poika. Muisti meidät. Luvattiin, että seuraavana iltana ei enää tulla.

Valoa tunnelin täydeltä

Tämä viikko on mennyt - ja menee - lähinnä auton ratissa, mutta olihan sentään kevätpäiväntasaus!

Ja valoa on ollut laajalti, ylenpalttisesti!

Kalenteri täynnään

Kokouksen suunnittelua ensi viikkoa ajatellen.

Opetusten alun tuntemuksia - merkitseekö mikään muu mitään kuin se, että luennot ovat valmiina ajallaan ja että ne saa puettua puhuttuun muotoon suunnilleen oikeassa aikataulussa ja mielellään ymmärrettävästi? Kun luennoi samoja asioista kolmatta kevättä putkeen, alkaa jo osata. Mutta hyvin vähän ennättää mitään muuta näinä opetusviikkoina. No, tämän viikon jälkeen niitä on enää viisi jäljellä.

Hassusti onnistumisen kokemus liittyen 11-vuotiaaseen ja hänen terveytensä hoitamiseen. Tuntuu, että yhteiset hankalatkin kokemukset ihan oikeasti ovat eduksi meidän suhteellemme, KUN niihin liittyy hyviä oivalluksia. Siitä miten pelottava voi muuttua ainoastaan hankalaksi. Poikahan kertoi jokin aika sitten, että luokkakaveri käyttää rokotuksessa puuduttavaa laastaria. Tämän oivalluksen (ja apteekissa käynnin) jälkeen rokotuksiin ja verikokeisiin ei ole tarvinnut vetää väkisin. Kuinka paljon laastarissa on psykologiaa, en tiedä. Eikä sillä ole väliäkään.

On se jännä - poika on lapsistamme piikkikammoisin, ja hänen terveydentilansa on vienyt hänet piikitettäväksi ainakin kolme kertaa useammin kuin nuo muut. Näen että tämä on antanut hänelle aivan mahtavan mahdollisuuden voittaa pelkonsa (mikä klisee) ja opetella hoitamaan ns. välttämättömät asiat reippain mielin ja pystypäin. (Ja vanhemmille mahdollisuuden älytä että apuvälineitä on ihan oikeasti mahdollisuus ja lupa käyttää.)

Puoliso on tämän viikon Hollannissa ja viikonloppuna on iso rysäys seurakunnallista ja jalkapallollista menoa. Älkäämme ajatelko, toimikaamme.

Vaihteeksi palkitsevaa

Täällä blogissa ja monilla muillakin foormeilla (kuten vaikkapa työhuoneella tai kotona) on tullut vuosien varrella valitettua AIKA PALJON siitä miten kirjoittaminen ei suju, julkaiseminen on tuskien taival, yksikin rivi lisää julkaisuluetteloon on kiven alla ja kivi piilossa.

Tämä on kaikille tällä alalla toimiville yhteinen tunne, tiedän sen, mutta yksittäisen ihmisen mielen sopukoissa se muuttuu kuitenkin välillä isoksi alemmuudentunteeksi ja ajatukseksi että minä en ole mikään enkä osaa mitään eikä oikeinkirjoituskaan suju vaikka olen sentään väitellyt ihminen.

Tulee niitä ihastuttavia anonyymejä arviointeja omasta työstä, joissa haukutaan työn logiikka, aineisto, kieliasu ja johtopäätökset. Nasevaa palautetta, jota on haudottava kiukuspäissään yön yli, saattaa tulla myös tutkijakollegoilta eikä yhtään anonyymisti. Ainakin tässä työssä oppii nöyräksi - tätä palautetta tulee ihan kaikille, ihan kaikissa uravaiheissa. Mutta ei sen vastaanottaminen ainakaan vielä helpoksi ole tullut.

Sitten kun vielä työskentelee pienissä ryhmissä ja luonnonaineistolla, niin yhden jutun teko kestää ihan oikeasti vuositolkulla ja hyvin harvoin saa meriittiä puoli-ilmaiseksi auttamalla ryhmän muita jäseniä (kun nekin työskentelee yhtä hitaaseen tahtiin ja usein samojen juttujen parissa). 

Ja joskus päätyy ei nyt ihan sanaharkkaan mutta erimielisyyteen ainakin kanssakirjoittajien kanssa. Yksi teksteistä on ollut epämääräisessä tilassa kun en ole tahtonut viedä sitä eteenpäin toisen kirjoittajan ajatusten mukaan. Ihan aina monitieteinen yhteistyö ei ole helppoa - kun on tottunut tiettyyn tapaan esittää asiat, on vaikea sulauttaa eri tapoja yhteen. Eri tieteenaloilla on eri lehdetkin ja niissä asioiden käsittelytyyli erilainen.

Tämä kuukausi on alkanut harvinaisen valoisissa merkeissä mitä tähän aihepiiriin tulee. Ensinnä oli lähiesimiehen kanssa joku ihme tuloskeskustelu. Koska palkassa ei ole neuvottelunvaraa, voitiin puhua työstä yleensä. Hän katseli läpi julkaisuluetteloparkani, jossa liian moni teksti on käsikirjoitusvaiheessa ja muutama lehdissä jo ollut/oleva makaa ikävästi korjattavana omalla tai kollegan pöydällä (eikä tunnu liikahtavan sieltä mihinkään vaikka kuinka kyselen ja anelen) ja sanoi että eihän tämä nyt niin mahdottomalta näytä. Tauot ovat ymmärrettäviä kun on tullut lapsia. Ei tuo luettelo pärjää kovasti kilpailluissa tehtävissä, jos niitä lähden hakemaan, mutta onhan sillä listalla nyt sentään jotain ja rauhassa nyt vaan käsikirjoitusten kimppuun ja kärsivällisesti eteenpäin. Sovimme seuraavan kahden vuoden tavoitteeksi sen, että julkaisutoiminta lähtee taas mukavasti käyntiin.

Ja mikä hämmästyttävintä, viime päivinä eteenpäin-nitkahduksia on tapahtunut laajalla rintamalla.

Pureskelin ja väänsin ja käänsin sitä juttua, josta meillä oli kollegan kanssa erimielisyyttä. Lähdin jo tekemään muokkauksia hänen ajatustensa pohjalta, mutta se ei vaan tuntunut johtavan mihinkään ja tulos tuntui koko ajan huonommalta ja pienemmältä. Reippaasti sitten otin esiin oman version ja muokkasin sen lähetyskuntoon. Pyysin vielä kahdelta muulta kollegalta mielipiteet ja kunhan ne saan, uskallan laittaa tekstin taas näytille. Kuinka kauan tätä työtä oikein pitää tehdä, että saa sellaisen terveen itseluottamuksen? Kauan, näköjään.

Jokin aika sitten sain jopa hyväksyvän lausunnon yhdestä puoli ikuisuutta työn alla olleesta käsikirjoituksesta. Ja eilen sain tuloskeskustelun innoittamana lähetettyä viimeiset viilaukset juttuun ja saan laittaa sen kohdalle julkaisuluettelossa että se on in press.

Sain lähetettyä ihan epätieteellisen ja suomenkielisen esittelyn tutkimushankkeestamme yhteen ihan epätieteelliseen mutta työn onnistumisen kannalta tärkeään lehteen. Ja se julkaistaan muutaman viikon päästä.

Sain ryhdistäydyttyä ja tarkistettua mitä sille toiselle suomenkieliselle mutta tieteelliseksi muokattavalle tekstille olisi tehtävä. Ei paljonkaan.

Kollega yllätti ja lähetti kommentit yhteen tosi kauan aikaa seisseeseen käsikirjoitukseen. Niitäkään ei ollut paljon, ja kunhan saan ne käsiteltyä, tämä ihan uusi yrittäjä lähtee kylmään maailmaan, hankkimaan raakaa arvostelua. Ja sen kohdalle voi kirjoittaa että se on submitted.

Viimeisimpänä ja ilahduttavimpana, yksi juttu joka on odottanut jonkun kollegan jotain allekirjoitusta olikin netissä jo ihan oikean näköisenä lehden sivuilla, siihen voi jo viitata ja sen voi tulostaa. Juuri tätä kaipasin - konkreettista paperinivaskaa, jossa lukee minun nimeni. Ja joka on published.

PS. Oppi-isä geofysiikan puolelta sanoi, että tutkija voi olla tyytyväinen jos hän saa julkaistua yhden kunnon artikkelin vuodessa ja siinä sivussa esim. yhden kansallisessa sarjassa julkaistavan jutun tai muuta vastaavaa. Yksi esitelmä olisi hyvä pitää vuosittain kansainvälisellä foorumilla. Aina välillä tuntuu tämä tieteentekemisen tahti karkaavan käsistä ja tulee sellainen olo että julkaisuja olisi laadittava liukuhihnalta. Koetan ajatella, ettei maailma loppujen lopuksi ole muuttunut oleellisesti pariinkymmeneen vuoteen eikä ainakaan omalla alalla uutta tietoa tule sen vauhdikkaammin kuin ennenkään. Koetan kovasti olla laittamatta rimaa korkeammalle kuin tuo juttu per vuosi. Jos ei muuta, se toisi mielenrauhan.

Erilainen opetuspäivä

Jänskä päivä takana. Puhuin lumiasioista Otaniemessä TAITEILIJOILLE. Olivat lähdössä pohjoiseen tekemään biotaide-projektia, mitä se sitten lieneekään. Joka tapauksessa, salissa oli erinäköistä porukkaa kuin tavallisesti, ja heidän reaktionsa esim. lumeen tai mikroskooppikuviin luminäytteissä lilluvista roskista oli totutusta poikkeava.

Päivään antoi oman sävynsä Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja. Kuuntelin sitä liki kuusi tuntia autossa, mennen tullen. Rahtilaivalla mennään Etelä-Amerikkaan, ja hidasta on. Hidastetussa elämässä huomionarvoiseksi nousevat mustelmat, ruoka-ajat, yhteydet toisiin laivassa, pohdinnat aikataulujen pitävyydestä, kylmyys/kuumuus, satamissa pistäytymiset. Juuri mitäänhän tässä ei tapahdu ja vanha rouva pohtii samat asiat sataan kertaan, mutta jotenkin meditatiivisen mukavaa kuunneltavaa. Ja matkustamisen (yksin matkustamisen) tunnelman ja matkalla olon epämukavuuden/ihanuuden tuosta saa kiinni jos itsellä on niistä yhtään kokemusta.

Epäilen hiljaisuutta...

...blogin puolella. On alkamassa parin kuukauden jakso, jolloin minulla on kaksi opetuspäivää viikossa. Siis toisella paikkakunnalla. Tämä tarkoittaa sitä, että muina päivinä on tehtävä ahkerasti varsinaisia töitä ja oltava läsnä kotona. Harrasteet kuten kirjoittaminen saattavat jäädä vähälle.

Mutta hei, sen parin kuukauden jälkeen on kevät jo pitkällä!