Loppuja, alkuja

Toukokuu loppuu. Mummu lähtee. Kouluilla jäljellä enää tämän päivän futikset ynnä muut pienet ja huominen todistusten haku. Koululaiset siirtyvät luokille 3, 6 ja 8, kunhan vielä kesän kasvavat. Aika hurjaa. Ensi viikosta meidän on järjestettävä työpäiviä hiukan, kouluväki ei kuitenkaan voi olla koko päivää yksin. Ehkä sellaisia puolikkaita päiviä työpisteellä. Upea, täydellinen sää. Kukkivia puita, trooppinen aamu, palkinto talven pimeästä ja palelusta luihin ja ytimiin.

Takaisin kivikaudelle III

(Melkein kirjoitin ”Taksilla kivikaudelle”. No, ehkä se olisi ollut juuri oikea otsikko tälle jutulle…)

Jatkoa edellisiin samoin otsikoituihin.

Niin että mitä sitä voi tehdä? Sitä voi hoitaa lapsensa niin kuin intiaani – ainakin pienen sellaisen.

1. Mitä vauva tarvitsee? Läheisyyttä ja loputtomasti ihmiselämää seurattavaksi.

Haaste: Voisinko antautua sellaiseen läheisyyteen kuin ennen on tehty - missä vauva on oikeasti läsnä kaiken aikaa. Ja onko minulla antaa mitään mitä seurata? Onko minulla mielekästä tekemistä, oikeaa aikuiselämää? Vai viihdytänkö itseäni erilaisten ruutujen äärellä silloin kun en ole lapsen silmien ulottumattomissa työpaikallani (jonne lapsi ei pääse mukaan)?

2. Mitä taapero ja pieni lapsi tarvitsee? Liikuntaa ja vanhempien lasten seuraa. Erityisesti taapero tarvitsee, niin kuin vauvakin, ihmiselämää seurattavaksi – kieltä kuunneltavaksi, tapoja opittavaksi, sosiaalisia tilanteita seurattavaksi, työtä nähtäväksi ja kokeiltavaksi.

Haaste: Edelleen, onko elämässäni mitään seurattavaa, mitään mihin lapsen ottaa mukaan? Millaisessa päivähoitopaikassa kaikki tämä parhaiten toteutuisi, jos päiviä ei voi viettää kotipihassa?

3. Mitä isompi lapsi tarvitsee? Vapautta, omaikäistä seuraa, mahdollisuutta viettää aikaa ulkona, liikkuen, tärkeitä taitoja harjoitellen. Aikuisten elämää seurattavaksi, ja opiksi otettavaksi. Ja työtä, vastuuta, hyväksyntää.

Haaste: Miten löytää tasapaino liiaksi lapseen keskittyvien ja liian sitovien harrastusten ja toisaalta lapsen omien taitojen kehittymistä tukevien ja ikään kuin työksi luettavien harrastusten välimaastossa? Miten koululainen voi olla vapaa? Entä tämä nykyajan tekniikka? Ja mistä kaupunkikodissa löytää tarpeeksi työtä?  Miten nykyajan suomalainen koululainen näkisi oikeaa ja kasvuun innostavaa aikuiselämää?

4. Mitä minkään ikäinen lapsi ei tarvitse? Kieltoja, käskyjä, sääntöjä, rajoja, palkintoja, rangaistuksia, nalkutusta, sitä että aikuisen huomio liikaa kiinnittyy häneen ja hänen tekemisiinsä, sitä että aikuinen määrittelee sen missä lapsi on ja mitä hän tekee.

Haaste: En minä osaa olla yequana-äiti. Tämä kohta toimintaohjelmasta tuntuu aivan mahdottomalta.

5. Mitä aikuinen tarvitsee? Mielekästä tekemistä, riittävästi ruokaa ja unta, seuraa, perheen ja koko yhteisön, vaihtelua ja hauskuutta. Erityisesti varmuuden siitä että omalla elämällä on merkitystä ja että oma itse on rakastettu, hyväksytty ja hyvä sellaisenaan.

Haaste: Niinpä niin.

Yhteenveto. Kohdat yksi ja kaksi on aika helppokin hallita. Haasteita toki on. Mutta kohdasta kolme eteenpäin koko yhteiskunta pitäisi olla rakennettu eri tavalla.

Jotain valmiiksi?

Tänä päivänä olen lähettänyt käsikirjoitukset kahteen lehteen. Näitä onkin märehditty, toista vuodesta 2011, toista vuodesta 2010. Toinen on käynyt jo yhden kylmän kylvyn maailmassa hankkimassa.

Lähden kotiin katsomaan mitä isovanhemmat ovat saaneet aikaiseksi ikkunanpesemisen ja multien vaihtamisen saroilla.

Olkoon vaikka karhu, minä keitän nyt spagettia

Koululaisia pursuavassa perheessä toukokuun kaksi viimeistä viikkoa ovat aika hektisiä koulun ja kouluohjelman suhteen. Ainakin jos on joitakin harrasteita siihen päälle, ja päivähoidon kevätjuhlat, ja vanhempien pari lyhyttä reissua, ja äiti muutaman päivän huonovointinen.

Siinä syntyy epämiellyttävä minuuttiaikataulutuksen fiilis, joka vähentää nautintoa lintujen laulusta ja kukkimaan alkavista puista.

Siinä ei paljon paina, jos kotiin tullessaan huomaa makuuhuoneessa rastaan. Lähtö sinne ja sinne on klo 17.10, eli minun on nyt pakko laittaa tämä ruoka. Jos lapset saisitte sen linnun sieltä sillä aikaa pois, niin kiva.

Illasta jäi sitten osa ajateltuja hommia tälle päivälle, kun tentin korjaukseen budjetoitu aika meni lakanoiden vaihtoon ja kaapin päällyksen luuttuamiseen rastaan jäljiltä.

(Lapset saivat siis ikkunan auki ja tunkeilijan pihalle. Ja nuorimmainen oli aivan ihana peikko kevätohjelmassaan.)

Tekstareita kotoa

Olin puolitoista päivää kokoustamassa Helsingissä. En tiedä uskaltaako sitä enää.

Edellisen kerran kun olin poissa, sain tekstiviestin puolisolta, jossa luki: "Portaat menivät rikki".

???

Nyt tuli peräjälkeen: "Vanhimmainen nukkui pommiin ja myöhästyi äidinkielen kokeesta. Onneksi löytyi kun menin hakemaan nuorimmaisen vaatteita." ja: "Sinulle tuli kirje poliisilta."

Pakkolepoa

Viikonlopuksi olin ajatellut kasvimaan kääntöä ja myöhään valvomista TV:n äärellä, mutta kroppa ja/tai mieli päättiä että nyt sen sijaan nukutaan väsymyksiä pois. Kait niitä väsymyksiä kertyy, jos ei mene pitkään aikaan ajoissa nukkumaan, ja kaikki päivät ovat täynnä sekä ruumista että psyykeä väsyttävää menoa ja miettimistä.

Podin epämääräisiä vatsakipuja koko viikonlopun (jatkuvat välillä vieläkin) ja lauantaina kunnon kuumetta. Tuli nukuttua. Tämä on joku pöpö - minulla on ollut tällainen aiemminkin, ja nytkin 9-vuotias valitti viikon-parin ajan satunnaisesti vatsakipuja. Mikä lie.

Huomenna lähtisin erittäin mielelläni Helsinkiin kokoustamaan Geofysiikan päiville, ja tapaamaan entisiä ja nykyisiä kollegoja. Katsotaan mitä kroppa ja/tai mieli sanoo.

Miten valmistaa lapsensa julmaan maailmaan?

Viikko on mennyt kesäauringossa paistatellen ja hiukan välillä töitäkin tehden. Pojilla on paljon harkkoja ja kaikilla lapsilla kevätkauden viime viikkojen menoja ja muistamisia. Viikonloppu olisi tarkoitus olla vaan - katsoa ihania jääkiekkopelejä ja euroviisuja, ja kaivaa kasvimaata vähissä vaatteissa.

***

Otetaan viikonlopun alun iloksi otsikonmukaista pohdintaa kun TV:stä päästiin puhumaan.

Uutisethan ovat tunnetusti satunnainen valikoima kuvaa sotatoimialueilta, höysteenä muutama muu katastrofi. Okei, maailmaan ei pidä suhtautua liian sinisilmäisesti ja tieto on hyvästä. Mutta uutislähetykset menevät mielestäni sinne jonnekin K-12 –kategoriaan. Liikaa sinisilmäisyyttä vahingollisempaa on liika mustavalkoisuus, tai se että maailman käsittää pelottavaksi ja pahaksi ja alkaa ajatella että kotimaan rajojen ulkopuolella on pelkästään nälänhätää ja pommimiehiä.

Meillä on TV auki lähinnä silloin kun sieltä tulee euroviisut, urheilua tai Myytinmurtajat. Uutiset nähdään ehkä kerran puolessa vuodessa. Puoliso lukee ne netistä ja minä seuraavan päivän lehdestä. Hyvin on pärjätty. Lapsille luetaan lehdestä jos jotain järisyttävää on tapahtunut – kiinnostavaa, tai sellaista josta todennäköisesti koulussakin puhutaan (esim. Norjan ampumistapaus ja sen sellaiset).

Olen ajatellut, että siinä vaiheessa kun lapsi jaksaa lukea tapahtumat lehdestä (ja siinä sivussa taustoittavan jutun sivun liepeestä), hän on kypsä maailman tapahtumien seuraamiseen. Siihen asti olen tyytyväinen, jos lapsi kasvattaa yleissivistystään ja suvaitsevaisuuttaan lukemalla kaikkea muuta, mitä pöydässä lojuu. (Meillä ei olla kovin nuukia pöydässä lukemisen suhteen. Yhteiseen ruoka-aikaan ei lueta, mutta jos on kyseessä väli-, ilta- tai aamupala, jolloin jokainen kaipaa enemmän rauhaa kuin keskustelua, luemme kyllä.) Aku Ankat on OK, ja tiedelehdet, erilaiset järjestö- ja harrastelehdet myös.

Olen myös iloinen, jos lapsi kasvattaa itselleen paksua nahkaa lukemalla paljon fantasiaa ja jännityskirjallisuutta. Kunnollisessa tarinassa on kaiken toiminnan ohessa myös pohdintaa syistä ja seurauksista, erilaisista aatejärjestelmistä ja toimintatavoista. Ehkä jopa pyrkimystä yleviin periaatteisiin kuten totuus, oikeus, hyvyys.

Keskustelu on aina hyvä juttu. Lasten välinen, lasten ja vanhempien välinen, lasten ja opettajien välinen, lasten ja muiden aikuisten (sukulaiset, valmentajat jne) välinen. Pitkiä keskusteluja ei aina tarvita, mutta kyllä lapsi yleensä kysyy jos jokin askarruttaa. Siis edellyttäen että edellisillä kerroilla ihmettelyihin on vastattu asiallisesti ja väheksymättä.

Sitten on vielä se, että koetan olla opettamatta lapsia pelkäämään. Maailma on hieno paikka ja ihmiset mielenkiintoisia. Millaiseen maailmaan lähetämme lapsemme? Tätähän sitä tunnutaan kyselevän tekstiviestipalstoilla ja mielipideosastoilla harva se päivä. Barbara Handley sanoo sen täällä niin rehellisesti, että alkaa itkettää. (Löytyy tietenkin ”kivikautiselta” kasvatuspohdintasivulta!)

...ja sitten toisena päivänä se kaikki vaan ärsyttää

Viikonlopun hehkutuksen jälkeen sama maanläheinen meno jatkuu.

11-vuotiaalla ei ollut illalla harkkoja, joten kalaan taas. Into on taitoa isompi, ja harkintakyky hukassa. Yhtään ei naurattanut kun väsyneenä kello kahdeksan jälkeen sai ottaa vastaan ensin lannanhajuisen esikoisen (tuli tallilta, meni suihkuun, vaatteet pyykkikoneeseen ja kengät ulkorappusille) ja sitten kalanhajuisen pojan, jolla oli perkaushalut nollassa ja muovipussissa varmaan kaksi kiloa ahvenia ja särkiä. Käsitteli yhden pannullisen verran kaloja, mutta osa meni kyllä suoraan poistoon.

Ja poika suihkuun, nämäkin vaatteet pyykkikoneeseen ja kengät esikoisen kenkien viereen kuivumaan.

Eihän tämä muuten, mutta kun puoliso on aika allerginen sekä kalalle että eläinpölylle. Melko hyvin hän on lasten kanssa siedättynyt, mutta koetetaan pitää sisäilma kuitenkin mahdollisimman vapaana tuollaisista allergeeneista. Ja ovenkahvat ilman kalansuomuja.

Pojan kalastushinkua emme tahdo sammuttaa, ja ihmeen hyvin hän on jo oppinut mm. sen kalan käsittelyn. Täytynee antaa hänelle mukaan pieni boksi kylmäkallen kanssa, ja ohjeistaa käsittelemään kalat jo suoraan rannassa. Onhan kotitarvekalastus aika korkealla, jos luonnonvarojen kestävästä käytöstä puhutaan, ja omatoimisuudesta, ja omavaraisuudesta ja vaikka mistä hyvästä (vaikka nyt "takaisin kivikaudelle" -henkeen...)

Täysipainoista kesäelämää

Nyt tarkenee. Ihanaa kun nyt tarkenee.

Oli sellainen täysipainoinen kesäviikonloppu, että se tuntui viikon lomalta. Ja olisi oikeastaan ihan valmis jäämään kesälomalle. Lapsetkin olisivat. Toukokuussa koulu häiritsee ikävästi muuta elämää (etenkin kun lepät eivät enää kuki täydellä höyryllä ja muille lapset eivät oikeastaan niiskuta niin paljon).

Lauantaina olimme mukana kadun perinteisessä kirppis-tohinassa. Omilla tavaroilla ei paljon rikastuttu, mutta jäi meille tuottoa vaikka ostettiinkin polkupyörän turvaistuin rikki menneen tilalle, hyvät luistimet, sitruspuristin, ja kantoliina esikoistaan odottavalle tuttavaperheelle.

Sunnuntaina tytär oli luvannut leipoa aamuksi kakun, kun hänellä ei ollut mitään koulussa tehtyä äitienpäiväksi. Sain nukkua urakalla pitkään, kun jälkikasvu leipoi. Kävivät vain kahdesti kysymässä missä on se-ja-se. Ja kakku oli hyvää.

Loppu äitienpäivä meni perinteikkäästi pihalla. Haravointia, lehtien/oksien kärräystä peräkärryyn, kasvimaan suunnittelua, pajujen karsimista, leikkimökin siivoamista. Syvästi tyydyttävää toukokuu-touhua. Välillä puoliso istui autotallin nurkalla dremel kädessään, ja hioi puutyötä paljaan taivaan alla. Ah.

11-vuotias oli kotona nukkumassa. Muu aika meni kavereiden kanssa Jyväsjärven rannassa onkimassa. Lauantaina saalis oli lahna ja säkillinen särkiä. Perkaussession jälkeen totesivat, että seuraavan kerran jätetään särjet järveen. Sunnuntaina oli saaliina ahvenia ja märät vaatteet laiturilta liukastumisen seurauksena. Tänään menevät illaksi uudestaan.

9- ja 14-vuotiaat pyörivät osan päivistä kotona, välillä menivät kavereille suoraan metsän läpi tai pyörällä. Välillä kaverit olivat meilläkin. Olen niin iloinen siitä, kun asuinalue on sellainen että kavereita riittää, ja että siellä voi liikkua paikasta toiseen helposti ja itsenäisesti.

Kohta 4 täyttävä nuorimmainenkin laajensi sosiaalista piiriään leikkimällä kahteen otteeseen naapurin 2-vuotiaan tytön kanssa. 2-vuotiaan äiti oli oikein iloinen siitä, että saadaan alulle helppo ja varmasti ajan kanssa mukava leikkisuhde!

Arjen rullausta

Tulen nyt hetkeksi pois sieltä kivikaudelta ihan normaaliin 2010-luvun häsellykseen.

Toukokuu on kivaa aikaa, kun on näitä pätkäviikkoja. Helpottaa kevätväsyneitä koululaisia, eikä ole pahitteeksi vanhemmillekaan. (Jännä huomata, miten iän mukana vapaapäivien pitäminen onnistuu paremmin. Siis päivien, jolloin on vapaana työajatuksista ja työn jatkamisen paineesta. Ehkä syynä on se, ettei kummallakaan meistä ole nyt työn alla mitään opinnäytetyötä tai vastaavaa, työ tuntuu enemmän palkkatyöltä vaikka se tutkimusvoittoista onkin. Asiaa auttaa sekin, että omakotitalossa on niin paljon enemmän mielekästä tekemistä kuin kerrostaloasunnossa.)

Keskiviikkona pidimme työpäivän kotitoimistolla ja eilinen oli hela-vapaa. Näiden päivien saldo oli ihanan monta roikkumassa ollutta tehtävää pakettiin:

-Leikkautimme kaikkien hiustenleikkausta monta viikkoa (kuukautta?) kaivanneiden päät, yhteensä neljä päätä.
-Kävimme vihdoin ja viimein kaatopaikalla.
-Sain puolison avustuksella uuden version käyttämästäni lumen laskentamallista toimimaan – tämän toimimattomuus oli istunut inhottavana peikkona olalla jo aika pitkään.
-Kävin läpi kaappeja viikonlopun katukirppistä varten, ja nyt meillä on aika läjä myytävää. -Ystäväpariskunta kävi meillä kylässä, ja se rakennusinsinööri heistä teki katselmuksen saunamökkiimme ja antoi kauan kaivatut kunnostusohjeet.
-Tyttären heppailumeno kesälle taisi vihdoin järjestyä ja yhden yön majoitusvaraus (tarvitaan vielä muutama) kesän ainokaista suunniteltua reissua varten on jopa tehty.
-Pääsin puoliväliin Yrjö Kokon klassikoa ”Poro”, jonka lainasin työn vuoksi ja jonka aloittaminen on jostain syystä tuntunut vastenmieliseltä. Mutta sehän on tietenkin mielenkiintoinen ja vetävä eläinlääkäriromaani.
-Eilen illalla kävin tulta päin ja avasin verottajan nettipalvelun käsissäni erinäisiä laskuja ja kuitteja ja tarjouksia liittyen viime vuoden rahaa vieneisiin remontteihin. Jos nyt oikein ymmärsin, joulukuussa olisi tulossa aika paukku veronpalautuksia kotitalousvähennysten takia.

Takaisin kivikaudelle II

Jatkoa muutaman päivän takaiseen kirjapohdintaan.

Minulla on jännä olo, sellainen että pari vuotta sitten alkanut kasvatusperiaatteitteni mietintä ja tästä alkunsa saanut matkailuni ”kiintymysvanhemmuuden” kirjallisuusviidakossa olisi päätymässä jollekin väliasemalle, nimeltään ”tämä olisi tavoittelemisen arvoista”. Josta voisi ehkä lähteä seuraamaan uutta raidetta, jonka nimi on ”miten tähän tavoitteeseen on mahdollista päästä”. Jean Liedloffin kirja The Continuum Concept – In Search of Happiness Lost on siis näköjään minullekin, myös monelle muulle, todella merkityksellinen opus.

Tässä on listattuna joukko periaatteita, joita olen itsekin haparoiden ajatellut hyvän elämän, hyvän vanhemmuuden ja hyvän yhteisöllisyyden rakennusaineiksi. Jean on ne nähnyt ja ylös kirjannut kivikautista elämää viettävän yequana-kansan parissa. Hän lähti viidakkoon timantteja etsivän ryhmän valokuvaajaksi, mutta joutuikin asumaan yhteisöön, jossa vauvat, lapset, aikuiset ja vanhukset olivat onnellisia, ja ihmiselämä oli merkityksellinen ja täysi. MITÄ MITÄ MITÄ?? Miten tämä on mahdollista?

1. Perusperiaate: ihmislapsi syntyy sosiaalisena ja hyvää tarkoittavana ja pysyy sellaisena koko ikänsä

Lapsi kaipaa kasvaa osaksi yhteisöään, ja tässä tarvitsee alkuun loputtomasti syliä ja läheisyyttä, ja myöhemmin jatkumona osallisuutta eri-ikäisten toiminnan seuraamiseen, ja valmiuksien antaessa myöten aina seuraavan ja seuraavan ikäryhmän toimintaan osallistumista.

 2. Vauva-ikä - syliaika

Vauva on aina sylissä (äidin, muiden aikuisten tai varttuneempien lasten), nukkuu äidin kanssa, imetetään kun hän haluaa, saa totutella perheen ruokaan kun siitä itse kiinnostuu. Vauva kulkee muiden mukana toisten hoitaessa omia asioitaan – hän on aina toiminnan keskipisteessä, harjaantuu fyysisesti ollessaan koko ajan kannettuna, oppii ihmissuhteita, kieltä, toimintoja ja elämänarvoja seuraamalla, katselemalla ja kuuntelemalla. Vauva kaipaa luontaisesti tätä – läheisyyttä, fyysistä aktiviteettia ja kasvun mallia, ja on rauhallinen ja ”helppo” näitä saadessaan. Täyden syliajan saanut lapsi omaa vahvan perusturvallisuuden tunteen ja tiedon omasta merkityksellisyydestään, ja lähtee liikkeelle henkisesti vahvana ja rohkeana. Tähän liittyy myös se, että lapsi ei ole kuitenkaan KESKIPISTEENÄ, eli häneen ei kiinnitetä enemmän huomiota kuin tarpeen on.

 3. Taaperon ja lapsen elämä – ulospäin suuntautuvaa ja liikkuvaa

Kun vauva lähtee liikkeelle, hän on usein varttuneempien lasten hoidossa purkamassa energiaansa. Hän tulee äidin luo syömään kun on nälkä ja nukkumaan kun väsyttää.

 Lapsi on päätäntävaltainen heti kun hän oma-aloitteisesti tekee itseään koskevia ratkaisuja. Mutta pientä lasta ei kuormiteta kysymyksillä ja vaihtoehdoilla – hän kulkee mukana siellä minne hänet viedään, leikkii tavaroilla joita on esillä ja syö sitä ruokaa mitä on tarjolla. Vanhemmat ja koko yhteisö ei toimi lasten ehdoilla, vaan tarjoavat vankan auktoriteetin joka näyttää mallin toiminnasta, arvoista, käytöksestä. Lapsen oletetaan automaattisesti seuraavan esimerkkiä – poikkeamista saatetaan huomauttaa, mutta niitä ei oteta vakavasti eikä ajatella että lapsi on huonokäytöksinen/ilkeä/pahantahtoinen.

Lapsia ei käsketä ja kielletä, heidän oletetaan toimivan toisten esimerkin mukaan. Esimerkiksi äiti ei vahdi seuraako hänen lapsensa häntä polulla, hän automaattisesti olettaa näin tapahtuvan – ja näin tapahtuu.

Lapsen ajankäyttöä ei kontrolloida – lapset ovat vapaita, toki kuljettavat pikkusisaruksia mukanaan touhuissaan. Lapset osallistuvat yhteisön puuhiin oman kiinnostuksensa ja taitojensa mukaan. Usein lapset ovat mukana töissä 4-vuotiaasta ylöspäin, heti kun johonkin pystyvät. Vanhemmilla lapsilla mahdollisuudet osallistua yhteisön toimiin kasvavat nopeasti taitojen karttuessa, ja tämä on lapsella tavoiteltava asia.

Lapsia ei varoiteta vaaroista ja heidän itsesäilytysvaistoonsa luotetaan. Vahinkoihin ja vammoihin suhtaudutaan melko välinpitämättömästi, vaikka sairasta lasta hoidetaankin kaikin mahdollisin keinoin.

4. Aikuisuus

 Lapsen tavoite on kasvaa aikuiseksi ja yhteisönsä osaavaksi jäseneksi. Aikuisuus on tavoiteltava asia. Tällöin lapsella on selkeä malli mitä kohti kasvaa, ja aikuisella tunne omasta merkityksellisyydestään ja arvokkuudestaan.

5. Perheet - yhdessä

 Elämää eletään yhdessä perheen, suvun, naapureiden ja koko yhteisön kanssa. Työtä tehdään yhteisön hyväksi. Yhteisön jokaisesta jäsenestä pidetään huolta. Yksinäisyys tai yksilön henkinen pahoinvointi ei ole hyväksyttävä asiaintila. Perheen aikuiset ovat vakaa auktoriteetti, he tietävät miten elämä eletään, ja elävät tietämyksensä mukaan.

 6. Ruoka

 Silloin syödään kun on nälkä ja sitä mitä on saatavilla. Perheellä on kuitenkin myös yhteinen ruoka-aika päivittäin. Ruokavalio on aika kivikautinen - enimmäkseen hedelmiä, juureksia, kalaa, jonkin verran lihaa.

 7. Työ ja toimeentulo

 Työ ei ole irrallaan vapaa-ajasta. Työ voi olla jotain jota on pakko tehdä, tai jotain joka on mieluista tehdä. Tylsyyden sietäminen ei kuulu ihmisluonteeseen – tylsyys on merkki siitä, että toimintaa pitäisi muuttaa. Pakolliset asiat voi hoitaa yhdessä, tai rennosti, tai muuttaen esim. korjaustyön taiteen tekemiseksi ja sitä kautta luovaksi toiminnaksi. Työn aikana voi hoitaa sosiaalisia suhteita, kertoa juttuja, nauraa, nauttia elämästä. Työn hedelmät jaetaan koko yhteisön kesken, niin ettei hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen aiheuta kateutta tai katkeruutta ja että jokaisen taidot hyödyttävät kaikkia muitakin. Lapset osallistuvat työhön kiinnostuksensa ja taitojensa mukaan.

 8. Kontrolli ja spontaanius

Toisten ihmisten valintoja ja elämää ei arvostella. Toisia ei kontrolloida tai manipuloida. Tylsyyttä ei siedetä ja päähänpistoja noudatetaan.

9. Muutokset ja ”kehitys”

 Elämän, ihmisen ja yhteiskunnan ajatellaan olevan valmis ja hyvä. Muutoksiin ei ole tarvetta. ”Kehitys” ei ole tarpeen. Tästä hetkestä voi ottaa ilon irti, tässä tilanteessa voi olla onnellinen ja tyytyväinen. Tähän liittyy myös se, ettei ajatella että nuorempi sukupolvi ratkaisee tämänhetkiset ongelmat, tai että vanhempi, kalkkeutunut sukupolvi tarvitsee syrjäyttää.

10. Hengellisyys

Hengellisyys on osa ajattelumaailmaa, yhtä todellinen kuin näkyvä maailmamme. Hengellisyys vaikuttaa arkielämässä ja näkyy mm. erilaisina yhteisöllisinä rituaaleina.

11. Juhlat

Juhlat eivät paljon eroa arkielämän menosta, mutta juhla on tilaisuus syödä paremmin kuin arkena ja juoda pää täyteen. Parempi syöminen ja viina eivät siis kuulu arkielämään.

Kysyn itseltäni: Kuulostaako helpolta?
Vastaan itselleni: Ei.
Kysyn kuitenkin: Kuulostaako tavoittelemisen arvoiselta?
Vastaan tähän: Kyllä.

 Millaisilla askelilla eteenpäin ja voiko yksi ihminen tai yksi perhe yksin ryhtyä elämään kivikauden elämää?

PS. Voi olla että osa tulkinnoista on mennyt metsään. Suosittelen joka tapauksessa lukemaan kirjaa itse.

PPS. Ja toki, kirja pohjautuu yhden ihmisen kokemuksiin ja tulkintoihin, on yliromantisoiva, ja antaa liiankin negatiivisen kuvan lapsen kasvamisesta länsimaisessa yhteiskunnassa. Ja varmaan psykologinen teoriakin on kehittynyt 70-luvun jälkeen.

Kohti

Nuorimmainen oli mummulla vapusta tähän iltaan. Nauttivat toistensa seurasta. Haimme hänet poikien kanssa viikonloppuna, sillä aikaa vanhimmainen ja isänsä nauttivat toistensa seurasta.

Kylmää tuulta tässä ollut, ihan ei lapasia tarvinnut kun vappuna grillasi makkaransa. Kanavuorelle kavuttiin.  Vanhoja autoja ihailtiin.

Osa porukasta on kovin tukkoinen kevätpölyistä.

Jousiammunta on iso hitti, ensi viikolla alkavat pojilla piirisarjan futispelit.

Kohti kesää.