Toimistolta päivää

Keittiönpöytätoimistolla.

Viimeisiä säähän liittyviä töitä hiottu, lähetetty "tilaajalle". Siitä työsuhteesta alan olla vapaa.

Ensi viikolla jatkuvan tutkimuspestin töitä ajateltu, tökitty varovasti henkiin, suunniteltu tulevaa. Tavattu sen vuoksi ihmisiä puhelimessa ja yksi jopa livenä.

Katsottu kun koululaiset syövät, askartelevat pienoisjousipyssyjä, tekevät läksyjä tai nahinoivat toisaalla huoneessa tai taloudessa.

Odotettu puolisoa kotiin pitkäksi venähtäneeltä firmansa muuttokeikalta (ei ollut sellainen tulitikkuja lainaamassa -tyyppinen, vaan ihan siitä syystä kun ei ne tietoliikenneyhteydet sitten toimineetkaan).

Tavattu samaisen pöydän ääressä ihanainen ystäväni doulakouluttautumispiireistä. Suunniteltu lisää tulevaa, puhuttu asiasta ja asian vierestä.

Tehty rohkea teko ja käyty varaamassa kolme perheenjäsentä lisää. Ne tulevat viimeistään 15.12. Onhan tätä suunniteltukin. Ne ovat vaalea äitigerbiili sekä sen kaksi tytärtä, toinen ihanan siniharmaa, toinen kirjava. Etenkin viimeksimainittu niin utelias ja ihmisläheinen kuin toivoa saattaa.

Adaptaatiota

Muutoksiin pitää kuulemma sopeutua, ja tätä on tässä tehty.

Kalenterissa on yksi toiselle paikkakunnalle suuntautuva työmatka tälle vuodelle, ja sekin on päiväseltään tehtävä keikka. Ja kohta kirjoitetaan alle työsopimus, joka näillä näkymin on yli vuoden mittainen. Sopeutuminen on siis paikallaan vietettävään elämään, ja paljon vakaampaan ja ennakoitavampaan sellaiseen. Vielä tuntuu kivalta, katsotaan alkaako kaasujalkaa kutittaa viikon vai vasta kahden päästä.

Onneksi lasten ja puolison kalenteri ei muutu, eli kaikki tuntuu kaatuvan yhtä ihanasti päälle kuin kuluneet kuukaudetkin. Mutta matkalaukun laitoin kyllä pois näkösältä ja ajattelin matkoilla käytettävän kampalaukunkin tunkea kaappiin.

Kirjallisiin töihin pääsee keskittymään hissuksiiin, ja jouluvalmisteluihin, ja kunhan uskallan, ilmoittaudun taas läsnäolevaksi ensikodille ja yleensä sen kaltaisiin vapaaehtoistoimiin.

Haikein mielin

Vietän viimeistä päivystysvuoroa tälle ”kesälle” haikein mielin. Etukäteen ajattelin, että huonolla ammattitaidolla tehtyjä väsyttäviä työvuoroja ei tulisi ikävä, eikä etenkään pitkiä ajomatkoja liukkaalla ja pimeässä. Taitaa tulla hiukan niitäkin. Antaahan auto mahtavan ajan ja paikan reflektoida elämäänsä ja tavallaan olla vaan. Ja työyhteisöönkin on jotenkin päässyt paremmin sisälle kuin viime vuonna. Kenties työn sisältöönkin.

Ei silti, helpotus on päästä taas ”puhtaan” tutkimustyön pariin. Ja perheen pariin.

Isoin haikeus tulee tosiaan ihmisten jättämisestä. Kait tänne ensi vuonna taas tulee pariksi kuukaudeksi, mökillä asuen, mutta jotenkin ehdin jo vähän tottua puolison siskon luona majailuun, ihmisten tapaamiseen ja laajoihin kiireettömiin keskusteluihin paikallisten ystävien kanssa. Etenkin terapeuttisiin keskusteluihin työkaverin kanssa – terapia oli tarkoitettu hänelle hänen erikoisen elämäntilanteensa vuoksi, mutta sitten sitä alkoi tulla toiseenkin suuntaan.

Plusssaahan tämän syksyn kokemukset ovat ja niistä pitää olla iloinen ja ottaa opikseen, ihan niin kuin viime vuoden kokemuksista ja ajatuksistakin tuli jotain ottaneeksi. Mutta minkäs sillekään voi, että nyt viimeisellä viikolla pääasiallinen mielentila on ollut ärtynyt.

Supervoima: vauvan hymy

Viime viikonloppuna tapahtui sykähdyttävä juttu. Oltiin nuorimmaisen kanssa oltu kylässä ”doulattavan” ystäväperheen luona ja siellä taas pohdittu imetysasioita ja vauva oli nukkunut ja itkenyt ja syönyt ja pääsi vasta meidän just pukiessa ulkovaatteita rauhallisen tyytyväiseen olanylikatseluun käsiksi. Menin sanomaan vauvalle heipat, ja jäin hörpöttelemään ja hymyilemään hänelle pariksi minuutiksi, olin kuullut nimittäin huhuja että hänen SOSIAALINEN HYMYNSÄ oli herännyt. Ja sieltähän se tuli! Koko vauvan kirkastava hymy, aukinaisesta suusta silmien kautta sormiin ja varpaisiin!

Vauvan hymyllä on valtava yhteyttä rakentava voima. Vahvin se on tietenkin vauvan ja vanhempien yhteyttä rakentamassa, mutta hymy on niin voimallinen että se vaikuttaa tällaisiin etäisiin kyläileviin täteihinkin.

Tähän asti olen ajatellut tätä nimenomaista vauvaa hiukan ulkokohtaisesti, lähinnä hänen vanhempiensa kautta, ja ajatellut mitä hänen vanhempansa miettivät ja kokevat. Hymy loi meille yhteyden, ja huomasin ajattelevani häntä nimeltä, persoonana. Ja paremmin ottavani huomioon hänen näkökantansa ja kokemuksensa.

Luin eräästä kirjasta sattumuksen, missä alle vuoden ikäinen vauva järjestelmällisesti hymyilemällä aiheutti sen, että yksi kerrallaan junan vaunussa matkustavat, aiemmin toisilleen tuntemattomat ihmiset hymyilivät takaisin, ottivat kontaktin vauvaan, rentoutuivat, ja alkoivat keskustella keskenään. Muutamassa minuutissa vauva oli sosiaalisella hymyllään rakentanut itselleen sopivan luottamuksen, yhteisöllisyyden ja turvan ilmapiirin.

Tämä antaa ajattelemisen aihetta mitä tulee siihen kliseeseen että ”vauva antaa niin paljon hoitajalleen.”

Arvostan ja kunnioitan suuresti vauvoja. Heillä on kova homma syntymisessä, kasvamisessa ja kehittymisessä ja työkalupakki on vielä aika tyhjä. Silti se mitä työkalupakissa luonnostaan on, on aika lähellä supersankarien supervoimia.

Holhottavana kyselyikäinen

Kuten edellä kävi selväksi, tuli oltua pari vuorokautta melko tiiviisti 4,5-vuotiaan parissa. Ja huomattua mm. että lapsi on ajautunut ihanasti intensiiviseen kyselyikään. Tämä on nyt neljäs kyselyikäinen jota on tullut hoidettua viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ehkä voi jo vetää jotain johtopäätöksiä lapsia kiinnostavista aihepiireistä

Luonto. Oravat, karhujen vaarallisuus, puut ja puiden lehdet, kasvien kasvaminen, lumi, jää ja sulaminen, miksi mäki ei valu alas. Pilvien olemus, sade.

Ajan kulku ja vuodenajat. Päivät, onko nyt huomenna. Viikkojärjestys. Juhlapäivät ja syntymäpäivät. Vuodenaikojen vaihtuminen ja miksi niin.

Taivaankappaleet. Loputon kysymysten lähde on taivas ja sen ilmiöt, etenkin jos ajetaan autolla pimeässä. Miksi aurinko on niin kuuma? Miksi kuu näkyy paremmin pimeällä? Jos kuuhun poraa reiän, meneekö se reikä umpeen kun poran ottaa pois?

Oma perhe ja oma paikka siinä, perheen historia. Missä järjestyksessä kaikki ovat syntyneet. Miksi? Missä asuttiin aikaisemmin ja miksi muutettiin? Millaista oli  kun lapsi oli pienempi?

Suuret kysymykset. Tähän kategoriaan kuuluvat kaikki kysymykset, jotka joko vaativat vanhempaa tietämään mitä mieltä juuri hän on hengellisistä ja ikuisuuskysymyksistä tai  kaivamaan kirjahyllystä ”meille tulee vauva” –henkisen kirjan. Miten se vauva tulee ulos sieltä mahasta? Missä se vauva oli ennen kuin se oli siellä mahassa? Kun ukki kuoli, onko se jo syntynyt uudestaan? Miksi kirahvi on tuon näköinen? Mitä sitten jos ei ole yhtään ihmisiä? Milloin mummu kuolee? (Jos itsellä ei ole antaa omakohtaisia vastauksia – joiden on muuten hyvä alkaa ”Minä uskon että…”, näiden kysymysten vastauksissa kun ei liikuta kovin vankalla maaperällä – ”En tiedä, mutta aika monet ajattelevat että…” –alkuiset vastaukset ovat ihan OK.)

Sitten tulee täsmäiskuja joidenkin yksittäisten teemojen kimppuun, ja keskustelu ja kysymykset pyörivätkin tiiviisti tunnin tai pari päivää niiden ympärillä. Teknisten laitteiden toimintaperiaatteet. Ravitsemusoppi (lasta kiehtoivat loputtomasti erilaiset sokerit ja mistä ruoista niitä saa). Sukulaisuussuhteet. Näin joulun lähestyessä kirjoitamme taas noin 70 korttia, ystäville, sukulaisille, työkontakteille. Tämä on kyselyikäiselle huumaava mahdollisuus päästä kyselemään kuka kukin on, missä se asuu, miksi sille laitetaan kortti, ollaanko käyty sen luona ja miksi ei, mitä sukua se on meille. Mitä isompi ja monimutkaisempi suku, sitä tärkeämpi tällainen integroiva keskustelu vaikka sitten vain kerran vuodessa.

(Joulukortteja kirjoittaessani hokasin että totta vieköön, äitini asuu saman tien varrella kuin hänen äitinsä vanhemmat aikoinaan asuivat. Ja saman tien varrella on ollut myös isäni isän synnyinkoti.)

Olen edelleen sitä mieltä, että terve lapsi saisi kyselemällä imettyä itseensä vähintään peruskoulun oppimäärän – edellyttäen, että läsnä olisi innostuneita ja laajan tietopohjan omaavia aikuisia.

Myrskyn ulkotöiltä pelastama pohtii (taas) vanhemmuutta

Tulikin myräkkä, ja sain erinomaisen tekosyyn olla tekemättä rästissä olevia pihatöitä ollessani muutaman päivän kotosalla ennen tätä viimeistä päivystyspätkää. Ehkä ne odottavat vielä viikon. Tällä aikataululla on vaan tosi vaikeaa olla jouten ja paikoillaan. Onhan siitä ylivirityksestä se hyöty, että ajatukset alkavat virrata sitten kun hetkeksi pysähtyy.

Koetin pihatöiden sijaan sitten seurustella koululaisteni kanssa, olla tiiviisti nuorimmaisen kanssa, ja pikaisesti tavata puolisoakin. Hän tosin hoiti firman tietokoneiden muuttoa toisella (kolmannella?) paikkakunnalla ja ollessaan päivän kotona lähinnä harrasti harrastuksiaan joita ei oikein helpolla voi hoitaa kun toinen vanhempi liehuaa pohjoisessa.

Muutaman päivän sisällä ehti taas olla hyviä ja vähän vähemmän hyviä hetkiä vanhemmuudessa. Pitkiä keskusteluja saatiin käytyä aiheesta jos toisestakin, ja se on aika askel eteenpäin. Poikia ihailin ihan heidän fysiikkansa puolesta – molemmat ahkeroivat jalkapallon ja muidenkin liikuntamuotojen parissa ja 9-vuotiaan futsal-peliä oli kiva katsoa ja 12-vuotias on muuten vaan kehittymässä harteikkaammaksi ja vähän niin kuin NUORISOA edustavaksi.

Nelivuotias kasvaa kohisten, etenkin henkisesti, ja hänen kanssaan on niin kiva jutella, kylästellä ja touhuta. Ainakin silloin kun molemmat ovat hyvin levänneitä. Hänellä on muun muassa palapelivaihe menossa. Muutaman kymmenen palan pelit menevät parin opettelukerran jälkeen nopeasti ja miettimättä – myös ylösalaisin tai kuvaton puoli päälle päin jos oikein haasteen tarve yllättää. Lapsi saa hoidossakin tehdä nykyään palapelejä päiväuniaikaan, eli harjoitusta tulee sen verran että aletaan tarvita kohta uutta materiaalia.

Onhan vanhemmuudessa vielä vaikka kuinka niitä haasteitakin, ja uusia tulee tasaiseen tahtiin (esimerkiksi teinipojat, se tulee olemaan minulle ihan uusi aluevaltaus). Nelivuotiaan peukalon imeminen ei ole loppunut vieläkään, eikä varmaan lopukaan ennen kuin perheen elämä asettuu rauhallisempiin uomiin. Pojan yökastelu ei ole voitettu, mutta sen hoito on tasapainossa. Kaikkihan tästä ei ”parannu” koskaan, kysymys on siitä miten vaivan kanssa oppii itsenäisesti elämään. (Ja aikuisiässä yöllä vessassa ramppaaviahan ei enää onneksi kutsuta yökastelijoiksi.) Ja onhan samaisen lapsen kanssa kähinää vieläkin enemmän kuin tarvitsisi olla. Mutta kaikesta tästä koko ajan opitaan uutta ja toivottavasti kasvetaan puolin ja toisin.

(Lukemani äitiys- ja vauvakirjat ovat kyllä aika hyvää tavaraa. Ja vaikka niissä vauvoihin ja taaperoihin keskitytäänkin, jotain ravitsemusopillista ja lapsen käytöstä ymmärtävää voinee noukkia takataskuun myös leikki-, koulu- ja teini-ikäisiä ajatellen. Ehkä olisi voinut lukea pari parasta kirjaa jo ennen lapsia ja välttää syvimmät sudenkuopat esikoisen kanssa? Vaan olisikohan niitä silloin uskonut. Tosi jännää huomata, miten neljän lapsen kokemuksella alkaa kulkea tosi lähellä niitä linjoja, jotka ulkomaalaiset kahdeksan lapsen vanhemmat ja siinä sivussa lasten lääketieteen asiantuntijat esittävät. Kait siinä jotain yleismaailmallista on. Ja siinä että me ja kuulemma hekin olivat ihan eri mieltä lasten kanssa olemisesta silloin esikoisen kanssa.)

Talousihmeitä

Ei liene mikään yllätys, että kotona kaikki oli kunnossa. Puoliso oli ansioitunut etenkin kouluikäisten vanhemmuuden henkisellä saralla. Oli hoidettu kiusaamista harrastuspiirissä, erimielisyyksiä ja niiden sopimista vanhempien ja lasten välillä, luovia ajanhallintaratkaisuja. Kateellisena (tai ehkä mieluummin ihaillen?) katselen.

Sen puoliso tosin tunnusti, että ihan kaikki ei koko ajan mene putkeen taloustöissä. Meille kun laitettiin jokin aika sitten se jätevaunu, siirtyi entinen biojätesanko paristosangoksi. Viesti ei ollut mennyt ihan kaikkien kansakerrosten tietoisuuteen, eli eräänä päivänä oli paristoroskiksesta löytynyt ihana homekasvustoinen yllätys. Harmaanvihreä kasvusto ulottui kuulemma melkein kanteen asti.

Ulkonakin on edelleen harmaanvihreää, märkää ja synkkää. Pohjoisessa oli sentään pari senttiä lunta ja jäästä liukkaat kadut.

Itsellä on tosi pöpperöinen olo väärästä vuorokausirytmistä johtuen, ja ehkä myös siitä että kuluneen viikon aikana on tunteja ja taas tunteja istunut ja puhunut ihmisten kanssa. Toki työn puolesta, mutta myös ihan vaan ihmiseltä ihmiselle. Pitäisi nukkua pitkiä öitä (normaaliin aikaan) ja lokeroida kaikki kuulemansa ja ajattelemansa ja olisi taas viisaampi ja "parempi". Nyt on vaan pöpperöisempi.

Varsova, Rovaniemi

Varsovassa ovat aloittaneet taas ilmastokokouksen. Tuntuu että tähän blogiinkin on tämä asia tullut linkitettyä jo niin monena syksynä. Joinakin syksyinä olen kokousta seurannut ahkerastikin, välillä väsähtäneesti. Tänä vuonna on selkeästi väsähtäneen vuoden vuoro. Toivottavasti kokousväki ei ole väsähtänyt.

Meillä on ollut hassua kanssakäymistä puolison siskon kanssa, kun olemme taas muutaman päivän yhdessä asuneet. Minä tunnun olevan töissä yöt, hän päivät. Tai sitten olemme tahoillamme kaveeraamassa ja sosialiseeraamassa. Eilen sentään kävimme tutulla tädillä ihan yhdessä, puhumassa vanhojen ja nuorten elämänhaasteista ja syömässä ihan liikaa makeita kahvileipiä.

Tänään yövuoroihin valmistautuminen piti sisällään tarkaan harkittua ruokailua, tietokirjallisuuden lukemista sängyssä selällään ja uimahallissa päivän mielihyvähormonit hakemassa.

Silloin kun minä olin nuori

..ja yövuoro sujuu kepeästi puolilleöin kun radiosta tulee Nenäradio ja Matti Airaksinen kera DJ Orionin.

Sitten kun meidän ikäluokka istuu kiikkutuoleissa palvelutaloissa, ei siellä soi oleskeluhuoneen radiossa Ruusuja hopeamaljassa vaan jotain ihan muuta...

Kitalaki

Lapset oli viime sunnuntaina leipomassa leipää partiohommissaan. Jauhotkin tehtiin itse. Leivästä tuli kyllä ihan hyvää,  mutta nyt on kitalaessa kipeä kohta. Jyvät eivät tainneet jauhautua ihan kokonaan hienonhienoksi jauhoksi vaan seassa oli tikkumaistakin materiaalia.

Au.

Pohjoisessa on lunta, sellainen turistimaisema, eikä varmaan yhtään liian aikaisin. Työvuoroja, nukkumista, sosiaalista elämää kalenterissa tällä kertaa.

9-vuotias analysoi vauvanhoitoa

Oltiin tuossa taannoin ajelulla naapurikaupunginosassa, ja käytin autoa myös ensikodin pihassa. Näytin kyydissä olleille 9- ja 4-vuotiaalle, missä silloin tällöin käyn vauvoja hoitamassa.

9-vuotias halusi tietää tarkemmin mitä siellä oikein tehdään ja miksi ihmiset siellä asuu. Selitin, että kaikki eivät välttämättä osaa heti aluksi hoitaa vauvaa, ja he tulevat tuonne harjoittelemaan. Toiset ihmiset voivat sitten auttaa heitä siinä hommassa. Poika mietti ja puntaroi, kävi selvästi mielessään läpi oman elämän kokemuksia perheen vauva-arjesta. Sitten tuli analyysi. "Eihän siinä vauvanhoidossa oikeastaan ole muuta vaikeaa kuin se imettäminen. Ja vaipanvaihto. Muutenhan se on tosi helppoa."

Ehkä jokunen äiti tässä maassa allekirjoittaa tuon imetyksen ihanuuden. Ihan yhtä monella ei välttämättä ole samaa rakastetun isonveljen aurinkoista kokemusta vauvan kanssa touhuamisen vaistomaisuudesta ja helppoudesta. 

(Luen tällä hetkellä ristikkäin Kuusiston Ritvan klassikkoa "Imetän ja hoivaan" sekä Searsin perheen tuhtia tieto- ja kokemuspakettia "The Baby Book". Tässä elämänvaiheessa tiedän kokemusperäisesti tosi monet tilanteet joista kirjoissa kerrotaan, osaan eläytyä niihin ja allekirjoitan melkein kaiken mitä kirjoissa pidetään hyvinä käytänteinä. Etenkin sen molemmissa olevan humaanin pohjavireen - vauva ei ole koira, vaan ajatteleva, älykäs, voimakas ja pystyvä kanssaihminen heti ensimmäisestä minuutista alkaen, eikä muutu vanhempien viholliseksi edes taaperoksi kasvettuaan. Harmi kun en yhtään muista mitä ajattelin näistä asioista silloin kun esikoinen oli vauva. No, onneksi molemmat ihanat opukset toteavat omissa perheissään esikoisten kärsineen kokeilevasta ja hapuilevasta vanhemmuudesta, ennen kuin asiat alkoivat rullata omalla, luonnollisella painollaan. Ja että tämä on ihan ymmärrettävää)

Mitä useampi kokki...

...sitä enemmän soppaa. Niinkös se meni? No ei ainakaan jos otetaan puheeksi taloutemme punajuuret. Tarkoitus oli laittaa jotakin niistä jäljelle jääneistä, mutta niitä ei löytynyt mistään. Puolisolle tuli outo ilme. "Ai nekö oli punajuuria? Minä katsoin että onpa perunat menneet kumman näköisiksi ja heitin ne pois."

Puolisolle plussaa siitä, että hän on kesyttänyt yhden murheenkryynimme, koko tässä talossa asumisajan savuttaneen pönttöuunin. Vaikka teen kaiken niin kuin hän, minulle uuni savuttaa. Tässä täytyy olla jotain henkilökemiaa takana. Puoliso väittää että se on kuin formula-auto. Se käy joko täysillä tai ei ollenkaan.

Nämä marraskuun synkeät illat eivät varsinaisesti laita hurraata huutamaan. Jotain hyvin synkän suomalaista on siinä näyssä, kun 12-vuotiaat pojat pelaavat jalkapalloa iltapimeässä, tuuli vaan kaatelee roskapönttöjä kentän ympärillä. Mutta onhan sitten tietenkin kiva tulla takaisin sisälle.

Meillä on käynnissä viimeinen puristus tälle syksylle. Siis mitä tulee toisella paikkakunnalla työskentelyyn. Teemme lentäviä vaihtoja muutamaan kertaan ennen kuin 24.11. jälkeen asetumme paikallemme määrittelemättömäksi ajaksi. Huomenna illalla tapahtuu seuraava vuoronvaihto.

Halloweenin jälkeistä elämää

Hassua omakohtaisesti huomata miten vanhat periaatteet tai ärsyynnyksenaiheet laimenevat kun lapset kasvavat ja ikää ja elämänkokemusta tulee lisää. Esimerkiksi en jaksa kohkata niin yhdestä halloween-viikonlopusta. Vaikka ihan mielelläni tähän kirjoitan otteita kotipaikkakunnan paikallislehdestä:


"Sana kekri tarkoitti kansankielessä viimeiseksi jäämistä tai jonkin päättymistä ja kekri merkitsi myös vuoden vaihtumista maatalousyhteisössä. Kekri oli sadonkorjuun juhla, ja karjamarkkinoiden aikaa, ja runsaalla ruoalla kestittäminen oli kekrinvietossa tärkeässä asemassa... Kekri on työn juhla ja ilon juhla... Kekrinä alkoi palvelusväen vapaaviikko... Koska kekrin käsitettiin vanhastaan merkitsevän vuoden vaihtumista, liittyi siihen usein myös erilaisten enteiden kuulustelua ja tulevaisuuden ennustamista... Kekri muistutti usein saksalaisia karnevaaleja. Siihen liittyi myös 12 päivää kestänyt jakoaika, jolloin ei yleensä tehty työtä enemmän kuin oli välttämätöntä."

(Huomatkaa! Jos päätätte perinteiseen tapaan ryhtyä taas viettämään perinteistä kekriä, saatatte joutua vaihtamaan pois joulun, uudenvuoden ja vapunkin!)

12-vuotias oli muutaman kaverin kanssa kulkemassa pelottavan näköisenä lähialueilla, ja me lähinnä jaksettiin huolestua siitä ettei meillä ole omassa kaapissa juuri mitään herkkuja. 14-vuotiaskin sai kinuttua itselleen luvan mennä muutamaksi tunniksi luokkakaverin halloween-henkisiin pippaloihin. Ja mitä turhaa työtä - juhlien pitäjä sairastui ja koko neuvottelu meni ihan hukkaan.

Viikonloppu oli viimeinen yhteinen ennen monen viikon yksinhuoltajuusputkea. (Se menee näin: puoliso Hollantiin, minä välittömästi sen jälkeen Rovaniemelle, puoliso sen jälkeen välittömästi Espooseen, minä välittömästi sen jälkeen Rovaniemelle, puoliso sen jälkeen välittömästi Joensuuhun. Iltalehti otsikoi joku viikko sitten kulissiavioliitoista: puolisot kommunikoivat pääosin sähköpostitse. Me toivomme että pysytään edelleen kulissien ulkopuolella ja käytetään myös tekstareita. Lapsille on koetettu muistaa myös selittää ohjelma yksityiskohtaisesti etukäteen. Hassua (?) on se, kun joskus luulee selittäneensä kaikille, mutta yksi on epähuomiossa jäänyt briefaamatta. On sitten aika hämmennyksissään että mitä varten tuo lähtee kun tuo just tuli. Jos näin käy, kysymyksessä on jompi kumpi keskimmäisistä lapsista. Vanhin ja nuorin tulee aina valmisteltua kaikkeen paremmin.) (24.11. jälkeen helpottaa. Sen jälkeen on monta kuukautta perusrauhallista peruselämää eikä koko ensi vuodenkaan pitäisi olla kovin paha. Ja lapset odottavat sitä, kun meille on uhannut tulla gerbiilejä sen kunniaksi.)

Viikonloppuna tehtiin siis kaikkea pientä kivaa - lapset leipoivat, käytiin pienellä porukalla taas moikkaamassa vauvaa, pelattiin sählyä. Ja vanhimmainen törmäsi pitkästä aikaa siihen, että hän kuuluu tavallaan kahteen kirkkokuntaan - riparivuosi alkoi riparikirkon merkeissä. Olipa virkistävää käydä välillä luterilaisessa messussa. Se on lyhyt ja tunteisiin vetoava. Ja oli kumman miellyttävää osallistua rukoukseen ja ehtoolliseen yhdessä niiden kanssa, joita tavallisesti tapaa koulun käytävällä tai futisharkoissa.