Liika on liikaa

Onhan se ihanaa nukkua pitkään ja syödä herkkuja ja lorvailla ilman mitään pakollista tekemistä, mutta vajaa viikko sitä riittää kerrakseen. Onneksi huomenna lähdemme hakemaan nuorimmaisen kotiin, tulee ryhtiä päiviin.

Nyt on vuorokausirytmi vinksahtanut sen verran, että kello 11 on aamulla aikaisin, samaten kuin kello 23 illalla. Ja ruokavalion viilaaminen paljon sokeriköyhemmäksi tuntuu hyvältä ajatukselta.

Jouluperinteitä

Me päätettiin aatonaattona jättää siivoamatta.Tuli se joulu ilmankin.

Ilman perinteikkäitä viettomuotoja joulu ei olisi joulu. Omia perinteitä ollaan kehitetty jo yli kymmenen vuotta. Ihan ensimmäiset joulumme vietimme isovanhemmilla, mutta sen jälkeen olemme tietoisesti välttäneet joulunpyhien pitämistä muualla kuin omassa kotona ja useimmin ihan omalla porukalla.

Aatonaattona on aika usein vähän siivottu. Mutta sitten menty vastapainoksi uimaan tai jotain. Nyt kun lintsattiin toisesta jäi toinenkin tekemättä. Tässä minun flunssani näytteli jonkinlaista osaa. Lumettomuus esti lapsia menemästä pulkkamäkeen - tätäkin on aika paljon aatonaattoisin harrastettu. Kaupassa käytiin ilman lapsia zen-asenteella ja poiskin päästiin. Kalkkunarulla paistettiin ja pakastimesta kaivettiin arabiankakku (kuorrutettavaksi) ja pala hirveä (keitettäväksi). Liinoja, kynttilöitä ja sen semmoisia siroteltiin. Kuusi nostettiin pihalta sisään.

Ihan illalla tuli paketoitua vielä jotain. Lahjojen suhteen koetetaan pitää kohtuus mielessä. Tai tavaran suhteen yleensäkin, etenkin muina kuin juhla-aikoina. Koetan pitää vuoden aikana mielessäni listaa tarvittavista tai erityisen toivotuista asioista. Näitä sitten hommataan jouluksi ja synttäreiksi. Nuorimmainen esimerkiksi ilahtui vaikka kuinka ihan tavallisesta kaulurista, kun hän oli sellaista kauan toivonut. Tulihan meille jotain lelujakin, mutta tavoite on se että ne kuuluisivat johonkin jo olemassaolevaan kokonaisuuteen (esim. junarata) eikä mitään ostettaisi vain siksi että jotain romua oli keksittävä. Harraste- ja liikuntakamaa tuli tänä vuonna ennen joulua täydennettyä aika hyvin, etenkin lasten osalta. Kirjoja meillä tilataan jouluksi netti-antikvariaateista Suomesta ja ulkomailtakin.

Aaton koreografia on niin tuttu, ettei sitä tarvitse perustella enää muille kuin 4-vuotiaalle. Kuusen koristelu, joulurauha, puuro, kahvit herkkuineen, joulukuvaelma kirkossa, saunan lämmitys ja jouluaterian valmistelu ja kuusen alla täydentyvä lahjaläjä, sauna, syönti, jokunen laulu ja jouluevankeliumi ja lahjojen jako ja avaaminen pitkän kaavan mukaan.

Joulupäivät menevät sitten samaa ruokaa syöden ja makoillen ja ehkä naapureita nähden (lapset) ja leikkien ja liian myöhään valvoen / nukkuen. Kouluikäisestä ylöspäin tästä osaa jo ihan nauttia. 4-vuotiaalle joutilaisuus ja liian suuri määrä tarjolla olevaa makeaa ei ole hauskaa, vaan poikkeama arjesta väärään suuntaan.

Tänä vuonna mukava lisä normaaliin on ollut koululaisten ja isänsä rakennusprojekti. Löysivät netistä vanerista valmistettavien kuminauha-aseiden piirustukset.  Täällä on sahattu, hiottu, liimattu, ammuttu tarkkuutta ja leikitty kuminauhasotaa niin että jopa pasifistiäidin mieltä lämmittää.

Joulurauhaa!

(Huomenna viemme nuorimmaisen mummulle ja saamme jatkaa muutaman päivän löhöilyä vielä paremmin rauhassa. Ehkä siinä sivussa tulee tehtyä ihan vähän töitäkin. Uusi vuosi mennee Savossa tyttöä hakemassa. Ja loppiaisviikonloppu mummilla ja papalla. Sitten on loman aikana hoidettu sukuvelvoitteetkin!)

Lomille

Aikamoista hohhailua nämä viimeiset päivät ennen joululomaa. Yksi lapsista vaisusti flunssainen, yksi aamuherätyksiin loputtoman väsynyt. Pari sentään ihan pirteitä. Vanhemmilla työmotivaatio hukassa ja eilen oli peräti yliopiston lounasruokalakin kiinni. Työpäivän mitaksi tuli ehkä kaksi tuntia. Tänään meno on samanmoinen. Työhuoneella syödään karkkia ja tuetaan valittavaa graduntekijää.

No, jos tulee huono omatunto, voi muistaa että loman aikana oli tarkoitus lukea ja parantaa paria artikkelia.

Ja syödä lisää karkkia, makoilla, kantaa puita, tavata isovanhempia ja muita sukulaisia, sietää märkää ja mälsää säätä joulukuusen ja hyvän ruoan turvin.

Unohdus sekin

Kuudesluokkalaiselle kertyy unohduksia läksyistä siihen malliin, että aina välillä täytyy jäädä istumaan koulun jälkeen. En tiedä miten se parantaa muistia, mutta silti.

Eilen olisi pitänyt jäädä. Mutta kun poika ei muistanut!

Jytym

Kello neljä aamulla. Puoliso ja minä heräämme yhtä aikaa adrenaliinipiikkiin, jonka aiheuttaa salaperäinen humahtava ääni sekä sitä seuraava taloa tärisyttävä (kirjaimellisesti) jymähdys. Ensireaktio: katto ja parveke menivät uusiksi, joko vaahtera tai mänty tai molemmat kaatuivat päälle just.

Aika äkkiä saatiin sen verran vaatetta päälle että päästiin ensin kurkkimaan ikkunoista ja sitten pihalta että mikä ihme se oikein oli. Isot puut olivat kumma kyllä pystyssä ja katto ehjä. Ja autokanta. No, talon takana on yksi yksirunkoinen ja yksi kaksirunkoinen koivu. Sen kaksirunkoisen koivun toinen runko oli mennyt muutaman metrin korkeudelta katki, ja katki mennyt osa oli ilmeisesti kaatunut ensin toista koivua vasten, ja sitten tehnyt jonkinlaisen pyörähdyksen ja jysähtänyt vapaapudotuksessa maankamaraan. Siinä touhussa se oli mennyt vielä kahteen osaan. Hyvin oli asiansa hoitanut, sillä seinässä / katossa ei näkynyt mitään ja ainoa vahinko (jota emme itke) on orapihlaja-aidassa.

Aika vaikea oli nukahtaa uudestaan. Tuuli kävi aika kovana ja puuskat olivat tasaisia ja pitkiä, tuli ehkä odoteltua uusia ääniefektejä. Mutta ei niitä tullut.

Aamulla soitin jollekin puunkaatomiehelle. Saadaan varmaan kuivamaan omaakin puuta tulevien talvien iloksi.

Päivitys iltapäivällä: mies kävi pällistelemässä ja mittailemassa ja haistelemassa ilmansuuntia, ja sanoi että joo. Onnistuu puun kaato, mutta odotamme pohjoistuulta, laitamme tien hetkeksi poikki liikenteeltä ja viritämme vedon naapurin mäntyyn. Ja toivomme parasta.

Pohjoistuulta odotellen.

Krooh

Hämärää on. Ja pimeääkin välillä. Liukasta, sohjoista, mälsä kosteankylmä tuuli.

Koululaiset alkaa olla aika horrostavaisia mitä tulee aamuherätyksiin. Ja itsellä se päivän hyvä hetki on se, kun kahdeksaan menijät/menijät ovat lähteneet ja voi käpertyä sohvalle peiton alle hetkeksi ennen kuin pitää nousta olemaan tehokas yhdeksään menijän/menijöiden kanssa.

Onneksi talvipäivänseisaus saadaan alta pois jo tällä viikolla. Ja joululoma on 17 päivän mittainen.

Olotila

Olotila: tasapainoinen, rauhallinen.

Ulkona on pimeys ja pakkanen, sisällä lämmintä ja suhteellisesti ottaen siistiä. Keittiön pöytä käännetty eri päin, jolloin koko huusholli on kuin uusi.

Kello on myöhä, koululaisilla koko viikonlopun paljon urheilumenoja, istuvat nyt sohvassa katsomassa Night at the museum. Nelivuotias nukkuu isoveljen sängyssä, kolme gerbiiliä läjässä jossain kuivikkeen seassa.

Gerbut haettiin kovalla kohinalla eilen iltapäivällä. Nyt ovat kuin olisivat olleet meillä aina. Niitä on niin hauska käydä katsomassa ja hauska on miettiä mitä tuoreruokaa antaisi ja ihmetellä miten nopeasti ne sisustavat terraarion uuteen uskoon. Onhan näitä kolmisen vuotta pohdittukin. Ehkä perheen kokoonpani olisi nyt tässä - kuusi ihmistä ja kolme eläintä.

Eilinen oli gerbiilit poislukien taas niitä akateemisen elämän suolia/suoloja. Aamupäivällä parin tunnin pläjäys seremonioita, kauniisti letitettyjä miehiä ja fiksua diskussia. Tutkimusryhmäläisen väitös. Illalla kuusi tuntia uskomattoman tunteikkaita puheita (raavaat miehet eivät häpeä itkeä karonkassa), uusia ja entisiä tuttuja ja vanhoja ja uusiakin keskustelunaiheita. Ja kilistelyä jokaisen puheen jälkeen niin että kumma kun lasit ei menneet rikki yhdessäkään pöydässä. Lähdin viisaasti pois enenn kuin yleinen halailu alkoi.

Huomenna he tulevat

Taas se on nähty. Kahta harrastetta ei äiti-ihminen ehdi pitää. Liikunta on ollut minimissään, kun luku-urakkaa ja kiinnostavaa sellaista kestää tammikuulle. Luvun alla on aimo pumaska imetystietoa - nyt kun sen vielä omaksuisi ja osaisi käyttää kun joku jotain pohtii.

Työn puolestakin on saanut taas lukea ja ajatella, kun tuli tavattua Turussa kollegoja ja mietittyä mitä lähdettäisiin ensi vuonna rahoituksenhakurintamalta hakemaan.

Ja kotona on luettu gerbiilikirjoja ja ostettu terraario. Sitä ovat koululaiset innosta puhkuen sisustaneet ja kaiken pitäisi olla valmiina. Huomenna he tulevat.

Mikä oikein on

Vanhimmainen kertoi filosofisesta puheenvuorosta, jonka 4-vuotias oli käyttänyt jokin aikaa sitten jäätyään alakynteen isänsä ja vanhimmaisen päätettyä jotakin hänen mielestään ihan väärin ja tyhmästi. ”Isä tietää kaiken. Ja sinä tiedät kaiken. Mutta yhtä te ette tiedä. Te ette tiedä MIKÄ ON OIKEIN!”

Joo. Teknisesti oikeaoppiset ratkaisut eivät välttämättä ole oikein, eivät perheessä eivätkä yhteiskunnassa.

On pitkä aika siitä kun olen ollut vahvasti jotain mieltä, mutta kyllä nyt alkaa olla pakko.

Tammisalo on menetetty.  Raahen synnytystoiminta on lopetettu.

Synnytykset on päätetty lopettaa Pietarsaaressa ja Vammalassa.

Salossa marssitaan oman synnytysosaston puolesta.

Vuoden 2016 loppuun mennessä suunnitellaan synnytykset lakkautettaviksi Oulaskankaan sairaalassa.

Synnytyksiä keskitetään pienistä sairaaloista isompiin yksiköihin. Taustalla on uusi asetus kiireellisen hoidon perusteista ja päivystyksen erikoisalakohtaisista edellytyksistä. ”Asetuksen mukaan synnytyssairaalassa tulee olla ympärivuorokautinen hätäsektiovalmius sekä saatavilla tulee olla nopeasti lastentautien erikoislääkäri tai lastentautien hoitoon hyvin perehtynyt lääkäri, jolla on mahdollisuus konsultoida hoidosta lastentautien erikoislääkärin kanssa. Tarvittaessa lastentautien erikoislääkärin on voitava saapua nopeasti päivystysyksikköön.”

No ok, tässä ovat valmistelijat taatusti kirjoittaneet omasta mielestään hyvää ja harkittua tekstiä ja ehkä jopa kokeneet parantavansa maailmaan. Mutta kun.

Lainaan Oulaskankaan synnytysten lopettamista vastustavaa adressia:  

”Tilastojen mukaan vuosittain yksi vastasyntynyt tuhannesta (1/1000) tarvitsee välitöntä lastenlääkärinhoitoa. Onko tämä riittävä ja perusteltu syy siirtää loput 999 synnyttäjää synnyttämään yliopistosairaalaan? Tehdäänkö elämän luonnollisimmasta asiasta sairaus? Vaatiiko synnytyksen hoitaminen todella aina yliopistotasoista hoitoa?”

Miten liekään, lakkautetut ja lakkautusuhan alla olevat yksiköt ovat niitä joissa äidit ja perheet ovat olleet tyytyväisiä hoitoonsa, useiden toimenpiteiden prosenttiosuus on ollut alhaisempi kuin isoissa yksiköissä eivätkä ns. tulokset ole olleet sen huonompia kuin muuallakaan. Ollaan ehkä oltu etulinjassa mitä tulee pehmeään, perhelähtöiseen, luonnonmukaisuutta kunnioittavaan ja kodinomaiseen synnytystenhoitoon. Henkilökunnalla on ollut aikaa, perheillä on ollut tilaa. Noin niin kuin yleistäen.

Eniten minua ihmetyttää se, kuka päättää. Miten yhteiskunta on voitu suunnitella sellaiseksi, että ketkään muut kuin palvelun käyttäjät (ihan äidit, isät ja me kaikki) sekä palvelun tarjoajat eli sairaaloita ja synnytysyksiköitä työkseen pyörittävät (siis henkilökunta, ei hallinto ja/tai ”omistaja”) pystyvät tekemään päätöksen siitä tarvitaanko ja tarjotaanko jotakin palvelua vai ei? Joo joo, raha ja säästö, mutta miten voi olla että jokin mystinen työryhmä tupsauttaa ilmoille selvityksen, esityksen tai päätösluonnoksen, joka on täysin vastoin kansalaisten ja henkilökuntien arkikokemusta, tarpeita, toiveita ja oikeustajua?

Ehkä työryhmä tietää kaiken. Mutta yhtä se ei tiedä. Mikä on oikein.

(Nämäkin naiset ovat kysyneet ”missä haluat synnyttää.”)

Akateemista elämää

Ah yliopisto. Työsopimus. Oma aikataulu. Työpiste kansoitetussa huoneessa. Naapurityöpisteen pöllimä internetpiuha ja oman piuhan saamisen helpotus. Business Eurocard. Mahdollisuus syödä ruokalassa ja tammikuusta taas mahdollisuus käyttää yliopistoliikuntaa. Pinon pohjalta kaivettu käsikirjoitus ja siihen vaadittavat muutokset. Ensi vuoden apurahahakujen suunnittelu. Ensi viikolla tutkimusryhmäläisen väitös ja karonkka. Tätähän tämä on.