Varsiselleriä vaille valmis joulu

Aatonaaton ilta. Olemme ylenkatsoneet siivoamista ja ylenpalttista ruoanlaittoa ja olimme kaksi tuntia Leo's Leikkimaassa (vähän niin kuin Hoplop). Naapurin teini lähti myös mukaan. Aiemmin päivällä pojat tekivät lumitöitä (hämmästys!).

Lasten kasvaessa joulun tunnelma muuttuu, ohenee. Tuntuvat teinitkin aattoa kuitenkin odottavan ja sen rutiineja arvostavan. Mutta ehkä täytyy ottaa jotakin lisälapsia joulunpyhiksi sitten kun kaikki omat ovat kasvaneet teini-ikään ja sen yli.

Perinteistä puheen ollen. Lasagne on italialaista jouluruokaa, ja viime vuonna teimme vaihto-oppilaan mahtavalla reseptillä lasagnea tapaninpäiväksi. Nyt oli ajatus uudistaa tämä, ja ikään kuin aloittaa uusi perinne. Mutta! Kriisi! Kaupoista ei löydy varsiselleriä, ja ilman sitä ei tule lasagnea. Ja ajattelin, etten lähde varsisellerillä joulunpyhiä pilaamaan.

Kuusi on kylppärissä sulamassa. Osa lahjoista menee vielä pakettiin illemmalla. Läheisiä on muistettu puhelinsoitoilla ja erilaisia läheisryhmittymiä whatsup -viesteillä. Yhden ystävän kanssa on sovittu tapaaminen Tukholmaan tammikuuksi, ja tämä on niin harvinaista herkkua että tuntuu ihan joululahjalta. Suklaata on. Lohta on, ja ihan vähän poroa ja ihan vähän lampaan savupaistia. Luumurahkaa on.

Luntakin on. Ja vuoden lyhkäisin päivä jäi jo taakse. Kyllä tämä tästä. Joulun iloa ja valoa meille kaikille!

Puolivaloilla kohti loma-aikaa

16-vuotias sai vaihto-oppilaaksi lähtöön välttämättömän dokumenttinipun, hakupaketin, eilen valmiiksi. Antoi ja annoimme ehkä itsestämme tasapainoisen, ehkä riittävän realistisen kuvan. Pientä silottelua?

18-vuotias löi meidät ällikällä ja aikoo tuoda poikapuolisen kaverinsa käymään. Äidin reaktio? Täytyy imuroida! (Hauska huomata, että oma ja puolison suhtautuminen on aika rauhallinen, ilahtunut.)

Kävin luopumassa Jyväskylän yliopiston avaimista ja affiliaatiosta. Laitetaan munat Lapin yliopiston koriin toistaiseksi.

Jaksaminen alkaa olla hiukan vajaata, onhan joululoma ovella.

Best retards, kuten hakupaketin kirjeeseen olisi poika halunnut kirjoittaa.

Horrostaen

Valon määrä on hyvin vähäinen.

Onneksi sentään on  lunta.

Tuttavien facebookiin kirjaamat vuodenaikaan liittyvän angstin muodot huvittavat, joskaan ei ehkä omalle kohdalle osuva, lumilingon pilaava lampaantalja naurattaisi.

Ennen joululoman alkua tuntuu että on pakko setviä monia asioita, osa liittyy terveydenhoitoon, osa taloudellisiin kuvioihin tai töiden mahdollisiin jatkoihin, osa lähtevään vaihto-oppilaaseen tai meidän perheen isäntäperhehakemukseen. Kaikessa tässä viestinnässä on oltava aika rehellinen ja henkilökohtainen, kumman avoin ja haavoittuva on jaksettava olla. Monesta asiasta yhtä aikaa, ja nopeasti ja tehokkaasti.

Enää kaksi aamua kun kello soi seitsemältä. Sitten taas nukutaan.

Ajattelee, ajattelee; kirjoittaa, kirjoittaa

Työviikko Rovaniemellä kohta takana. Tällä kertaa ohjelmassa oli vähemmän tapaamisia ja enemmän käsikirjoitusten työstämistä. Moni työ on ajatusvaiheessa, eli ei päästä tekemään mitään kovin konkreettista. On ideoitava, edistettävä ajatuksia, rakennettava uusia ajattelukuvioita. Hahmotettava, järjestettävä asioita päässään loogisesti. Mielekästä ja palkitsevaa, mutta aika rasittavaa, kun sitä tekee viisi päivää putkeen.

Ja sotkuisia muistiinpanoja tulee paljon.

Onneksi paikallisystävän kanssa on lisäksi saanut istuttua iltaa ja puhuttua muustakin kuin tieteestä. Erikoista siinä on ollut se, että tavoistamme poiketen olemme olleet aikaisessa aikataulussa. Esim. maanantaina hoidimme "illanistumisen" klo 16 ja klo 20 välillä. 

Kaupunki on oikea winter wonderland, kun turisteille on annettu pulkkia ja tehty luistinrata kävelykeskustaan ja on lunta (ja lisää tulee!), hämärää ja jouluvalot.

Päivän valoisia tunteja ajatellen klo 16 on tietenkin jo ilta.

Schrödingerin kello

Tiedättehän Schrödingerin kissan, joka teoreettisen fysiikan tunnilla ajatusharjoituksessa on laatikossa, ja ennen kuin laatikkoon kurkistetaan, voi olla joko elävä tai kuollut? Näinä kaamosaamuina herätyskelloni on jonkinlainen Schrödingerin kello. Niin kauan kuin sitä ei vilkaise, se saattaa olla vaikka kuinka vähän. Mikä onkaan masentavampaa, kuin huomata että herätys soi vaikkapa neljän minuutin päästä.

Toisaalta lämpimässä peiton alla tulee oltua usean torkutuksen ajan, ja sitten onkin koko lössi kiireessä ja melkein myöhässä.

Eilinen kaamospäivä oli ensin täynnä JAMK:in lähiopetuspäivää (hauskoja ajatuksia ajatushattujen käyttöön liittyen, lievää epävarmuutta siitä onko jossakin suuri kasvatustieteellisen tiedon valtameri, johon meillä täydennysporukoilla ei ole pääsyä), ja sitten aika riitaisaa oloa kotona teinien keskuudessa.

Tänään onkin ollut kummallinen epäpäivä, jona ei saa tartuttua mihinkään ja itsenäisyyspäiväkin tulee kaikkine Suomi 100 -kohkauksineen. Päädyimme suunnittelemattomasti puolison kanssa yläkoulun juhlaankin. Olihan siellä energiaa, kun satoja lapsia ja nuoria oli lyöty kasaan.

Huomenna puoliso ja 16-vuotias Kuopioon juoksukisaan, minä kuskiksi. Haetaan mummu mukaan, hän on siellä yhden tädin luona synttärikahveilla. 8-vuotias menee kaverille yökylään, kotiin tullessamme haemme molemmat tytöt meille. Sitten seisova pöytä ja kättelyitä. Just nyt väsyttää. Ehkä huomenna illalla on hyvä mieli istua sohvalla syömässä karkkia.

Välisää, taas

Lapset kuulivat taannoin jotakin väärin, kuulivat että "välisää". Tämä on tullut osaksi perheen puhetta sen jälkeen.

Nyt on ollut vähän liian kauan tämä jatkuvasti sama välisää. Eikä lehden ennusteiden mukaan ole muutosta odotettavissa lähiaikoina. Nollan kieppeillä, aurinkoa ei näy, jotakin ehkä sataa, tai ehkä ei.

Onneksi kohta alkaa joulukuu. Pipareita. Valoja. Veronpalautukset. Itsenäisyyspäivä, jonka jälkeen ehkä rasittava Suomi 100 -hässäkkä vähän laantuu. Mummu kylään.

Kohti talvipäivänseisausta, jonka jälkeen käännytään kohti piteneviä päiviä.

(Eilen tuli muuten kotiin klo 16, niin kuin ihmisillä on tapana. Kotona ei ollut ketään! Piti avata ovi avaimella ja laittaa valot päälle! Tällaistako se on sitten aina joskus kymmenen vuoden päästä?)

Fyysinen maailma rajoittaa

Jatketaan vielä hieman teemalla "tutkimustyöstä kirjoittaminen imaisee mukaansa." Perjantaina tein töitä kotitoimistolla ja keitin kananmunien keitinveden tyhjiin miettiessäni. Tänään olin yliopiston kirjastolla, ja ajattelin aineiston luokittelua vielä kotiin lähtiessäni. Laskeuduin rappuja ja havahduin vasta kellarissa, kun tuli kirjaimellisesti seinä vastaan.

Tytär 18v miettii mitä tekee jos ei sitten joskus tulevaisuudessa pääse lääkikseen sisään. En oikeastaan yllättynyt ollenkaan, kun kuulin että seuraavaksi paras vaihtoehto olisi teoreettinen fysiikka.

Itse olen miettinyt myös opettajaopintoja ja joskus ensi vuonna siintävää opetusharjoittelua. Matikkaa lähihoitajille voisi olla sopiva haaste. Kirjastosta olen lainannut mahdollisimman kevyttä lukemista tätä tukemaan: kouluopetuksen liikunnallistamisesta, matikkapeleistä, numeroihin innostamisesta.

Matikka-fysikaalisin terveisin siis marraskuusta.

Mitä tehdään perjantai-iltana

Perjantai-ilta. Vanhimmainen halusi lähteä "ajelemaan", eli hän joutui samalla hoitamaan toiseksi vanhimmaisen harkkakyydit. 13-vuotias pelaa meluisasti tietokoneella, Skypen päässä on luokkakaveri. 8-vuotiaan luona on iltakylässä ystäväperheen 9-vuotias tyttö, jonka vanhemmat ovat pikkujoulumenoissa. Puoliso puolestaan on Helsingissä lähettämässä entistä pomoaan eläkkeelle.

Pyykkikori on tyhjä, tiskit tiskattu, kukat kasteltu ja viikonlopun ruoat mietitty. Lapsilisät tulivat aamulla tilille, eli on käyty apteekissa ja ruokakaupassa ja nuorimmaiselle on vihdoin ostettu soppivat talvikengät.

Sain laitettua ison metsäjulisteen alakerran makuuhuoneen seinälle.

Ah. Kukaan ei tarvitse minua nyt. Voin kaikessa rauhassa penkoa maan pintaan muodostuvan jään aineistojani ja hahmotella käsikirjoitusta. Ah.

PS. Vanhimmainen ihmetteli miten hänellä yhtäkkiä on niin paljon kavereita. Totesi että Italiassa ehkä oppi sosiaalisemmaksi kuin aikaisemmin oli.

PPS. Vanhimmainen myös torui minua, kun otin eilen lakupussista vain kolme lakua vaikka muille tuli seitsemän. Ei kuulemma saa uhrautua. No en. Ihan oikeasti, ei tehnyt mieli. Ja nyt tekee mieli kirjoittaa artikkelia.

PPPS. Kyllä sen tunteen toisetkin tutkijat ymmärtävät. Esimerkiksi puoliso. Eilen kymmenen aikoihin illalla hän värjyi epätietoisena tietokoneensa liepeillä: "Ei varmaan pitäisi... mutta tekisi mieli vähän katsoa niitä binäärilukutiedostoja..." Se on se, kun joku nakertaa ihanasti takaraivossa, ja vielä tyydyttävämpää on saada se nakerrus paperille - tai binäärilukutiedostooon.

PPPPS. Joillekin meistä se saattaa olla lähinnä elämän tarkoitusta. Saada ne nakerrukset pois päästä. Nautinto ja kutsumus, tyydyttävää itsessään, palkka on tavallaan sivutuote.

PPPPPS. Tutkijakollega oli tämän viikoa etsimässä meteoriittia Lapissa. Eikun oikeasti oli. Lapin yllä oli nähty viikko sitten "tulipallo", ja nämä asiaa tutkivat koettivat sen jäänteitä sitten löytää, huonolla menestyksellä. Mutta pakko oli yrittää! Ymmärrän hyvin.

Imuroin, siis ajattelen

Imuroin eilen taloa keskellä päivää. Aamupäivällä olin kirjoittanut puhtaaksi edellisen viikon tapaamisten muistiinpanoja ja koettaut muistaa mikä kuului vaikkapa minkäkin käsikirjoituksen aihepiiriin.

Imurointi oli hyvin tehokasta ajatusten organisointia. Kahdesti piti sammuttaa kapistus ja mennä äkkiä kirjoittamaan ylös lauserakenne joka oli tullut päähän. (Muutenkin tuntuu, että aivot ovat ihan hyvässä terässä - viime kuukausina on saanut lukea ja kirjoittaa ja vuorovaikuttaa niin monen erilaisen asian tiimoilta. Ajatukset tuntuvat kulkevan yllättäviä, ehkä hyödyllisiäkin uusia uria pitkin.)

Marraskuun virikkeitä

Sain tultua kotiin vilkkaalta pohjoisen viikolta.
Sain torkuttua pitkänmatkan linja-autossa, kuin joskus nuorempana.

Saimme käytyä kirkossa, tosin vain nyyttäreiden ajan, mutta silti.
Sain ommeltua yhden tyynynpäällisen alakerran makuuhuoneeseen ja kiskottua mädät liljanvarret pois kukkapenkistä.

Saimme käytyä eilen 16-vuotiaan kanssa Kuopiossa virittäytymässä vaihto-oppilaaksilähtöön. Tuntuu että itsellä alkaisi olla siitäkin jo paljon sanomista, vaikka "vasta" kaksi kokemusta on takana. Ehkä parin vuoden päästä näitä on takana jo neljä (kaksi omaa käynyt maailmalla ja kahta kestitty kotona). Ehkä sitten voi olla aktiivisempi noissa tapaamisissakin.

Sain ymmärrettyä, että ensi vuoden loppupuolella saattaa olla mahdollisuus kamalaan kakofoniaan työ- ja touhurintamalla: osa-aikaista tutkimusta, pedagogisten opintojen tekoa, raportointityötä konsulttipuolella ja tietenkin vapaaehtoisena tehtävät tärkeät jutut.

En saa selvää, miten haluaisin näitä priorisoida. Antaa ajan kulua. Harmaa ja hämärä marraskuu ei ainakaan anna liikaa ylimääräisiä virikkeitä.

Kauas kauas karaten

Maanantai: ensiavun kertauskurssi. Illalla yöjunaan, Rovaniemelle.

Loppuviikko: kaupunki täynnä seminaareja, tapaamisia ja konferensseja. Läsnä tuntuvat olevan kaikki entiset, nykyiset ja tulevat kollegat. Uskallan avata suuni ja kommentoida seminaarissa. Tapaamme neljän naisen porukalla; työskentelemme kaikki samojen kysymysten äärellä, mutta emme ole koskaan ennen olleet yhdessä kahvilanpöydän ympärillä, puhumassa lutikoista, torakoista ja hotellisiivouksesta. Majoitun taas ystävän tyhjään kämppään, tuntien hämärän kotoisaa tunnetta.

(Kuvat aivan mahtavista Pia Westerholmin tunnekorttisarjoista.)

Voisi olla ikävämpääkin

Nuorimmainen on järjestänyt yön-yli-kepparileiriä. Tänään meille kertyi neljä luokkakaveria joista kolme jää yöksi. Ajettiin isosisko kaverille, lähetettiin isoveli nukkumaan isosiskon huoneeseen ja pedattiin neljä sänkyä isoon makkariin.

Iltapala-aikaan keittiön pöydän ääressä kikatti viisi 7-8 -vuotiasta tyttölasta syömässä riisipuuroa (riisimaitoon tehtynä - ei oikein suurustunut normaalilla tavalla) (pannari kauramaitoon toimi sen sijaan todella TODELLA hyvin) (yksi vieraista ei siis voi käyttää maitoa).

Radiosta tuli eilen, viime yönä ja koko tämän päivän YleX:n nenäpäivälähetys. Siellä juontajapari vetää edelleen 30-tunnin maratonlähetystään. Rahaa kertyy hyvään tarkoitukseen tiuhaa tahtia ja Bellinin Samba de Janeiro soi.

Vaikka ulkona on mustaa ja lyhyempiä päiviä kohti mennään (enkä löytänyt mitään järkeviä ulkovaloja puuhun ripustettavaksi) - voisi olla ikävämpääkin.

Kaksi hassua

Lapsi 8v kysyy: "Äiti, kun sinä olit pieni niin oliko sinulla wotsapissa mitään ryhmiä?"

Menneisyys, hahmoton, outo.

Puoliso 42v alkaa huutaa kovalla äänellä hätääntyneenä alakerrassa. Joku oli mennyt hakemaan jotakin ulkoa ja heti ulko-oven avautuessa oli naapurustossa kulkeva kissa pujahtanut sisään ja vilistänyt tutkimaan paikkoja.

Harmautta ja rästejä

Marraskuisen harmauden rinnalla kulkee marraskuinen täyteys kalenterissa ja pyykkikorissa, eli blogissa on hiljaista.

Ja kyllä osaakin olla harmaata tuolla ulkona! Pakko kaivaa jotakin valoja esille, vaikka niiden virittäminen vettä tippuviin puihin ei oikein houkuta.

Viikonloppuna olivat mummi ja pappa onneksi kutsuneet kaikki jälkeläisensä vuokramökille Päijät-Hämeeseen. Ensinnäkin oli kivaa ajaa pitkästä aikaa sellaisissa maisemissa, joissa vuosina 2007-2011 tuli tehtyä paljon maastomittauksia ja metsässä rymyämistä. Ja toiseksi oli miellyttävää viettää yhteistä aikaa ilman suunniteltuja ohjelmia. Ja kolmanneksi oli hyvä että olimme siellä vain yhden yön. Eilen ennätimme päivittää taas hiukan kalentereja, jääkaappia ja kotia. Riidellä rästissä olleita teiniriitoja. Kaikki tämä on tärkeää, ettei tule liian pahoja rästejä.

(Onneksi monet asiat tuovat valoa marraskuuhun. Yksi lapsi suunnittelee kavereiden kanssa keppihevosleiriä meille ensi viikonlopuksi. Sen suunnittelussa ja muistelussa menee puoli kuuta. Yksi suunnittelee matkaa Saloon (??). Yksi iloitsee siitä, kun vanha jengi on koossa taas, ja jalkapalloa saa harrastaa kotikaupungissa, oman valmentajan vetämänä. Minä odotan ensi viikkoa, ja vilkasta viikkoa Rovaniemellä.)

Just ja just

Tänä syksynä meni aika hilkulle. Italian matkailu just ennen pohjoiseen lähtöä ja muukin hässäkkä aiheutti sen, että talvirenkaita vaihdettiin suunnilleen ensimmäisten lumihiutaleiden tippuessa taivaalta. Mutta ehdittiin: pikkuautoon 16-vuotias vapaaehtoinen vaihtoi keskiviikkona illalla ja Tiimiakatemian reippaat pojat puolison töissä maksua vastaan torstaina aamulla. Lumisade alkoi pian sen jälkeen.

Oltiin tätä ennen toki liukasteltu ja hiiviskelty kesärenkailla pitkin pohjoista Suomea, ja Jyväskylää. Ei sen nyt tällä alalla oleville noin hilkulle pitäisi mennä.

Entäs jokasyksyinen projekti, lehtien haravointi? No, se on ollut hyvin huonoa. Vaahteranlehtikasoja nostelin peräkärryyn lumisateen jo alettua. Omenapuiden alla on vielä jotain nökkösiä.

Rahojen kanssa meni tosi tipalle, ennen kuin tuli taas matkalaskuja ja lapsilisiä. Mutta taidettiin selvitä tästäkin kuukaudesta. Nyt näyttää siltä että finanssipuoli on jonkinlaisessa tasapainossa. Ah.

Jaettua vanhemmuutta Italiassa sekä syyslomahajaannus

Tässä on viikkoon mahdutettu monta kilometriä, jos koko perhe lasketaan mukaan.

Toivottavasti saan aikaiseksi myöhemmin kirjoittaa reissusta enemmän, mutta tässä oleellinen: olimme viime torstaista tämän viikon maanantaihin tapaamassa italialaista vaihto-oppilastamme perheineen. Matkalla mukana puoliso, nuorimmainen ja minä. Lensimme Bolognaan, saimme autokyydin Riminille, asuimme mummon yläkerrassa ja arkailimme koiraa ja ihmettelimme avainnippua, kävimme rannalla ja katedraaleissa, söimme kotona, kahvilassa ja ravintolassa. Nuorimmainen jaksoi ihmeen hyvin kielten sekamelskan ja katedraalit, viimeisenä päivänä alkoi rasittaa. Nautti kovasti tavatessaan "isosiskonsa" taas, ja itku ja ikävä tuli jo ennen kotiinlähtöä. Jännä oli, miten vaihtari ei ollut muuttunut juurikaan, ja hänestä hiukan "huolehti" (tuli sellainen hoitotätiefekti). Ja hänen perheensä kanssa tulimme tosi hyvin juttuun. Kai se yhteinen lapsesta huolehtiminen yhdistää.

Kyllä tämä mielestäni on vaihto-oppilaiden oton ja antamisen isoin hyvä puoli: saa läheisiä perhetuttuja lisää. Ja toinen iso hyvä puoli on se, että useimmille vuosi näköjään tekee tosi hyvää. Meillä ainakin vanhimmainen tuli takaisin iloisena ja pärjäävänä - ja kuulemma meillä asunut tyttö oli myös tullut sellaisena kotiin.

Loma jatkui tyypilliseen tapaan, diasporassa. 16-vuotias lähti futisporukan kanssa Espanjaan. Toivomme ettei Katalonia itsenäisty liikaa matkan aikana. Puoliso ei tullut kotiin ollenkaan, vaan jäi työviikolle Amsterdamiin. Minä ajoin nuorimmaisen kanssa Savoon, jätin tytön sinne syömään tavallista suomalaista ruokaa ja rauhoittumaan. Ja ajoin Rovaniemelle työskentelemään pariksi päiväksi. Majoitun ystävän luokse, ystävä on itse kotipuolessa Kainuussa. Hiukan kummalliselta tuntuu majailla siellä yksin, kuihtuvien tomaattipuiden siimeksessä.

Rahat on vaiheeksi loppu, eli lasken hyvin tarkkaan paljonko tankaamisen jälkeen on varaa ostaa ruokaa.

Kohta tulee lumi ja pakkaset. Tavoite olisi päästä turvallisesti kotiin kesärenkailla (ja tankatulla dieselillä). Ja kotona 13- ja 18-vuotiaat nauttivat täysin siemauksin itsenäisyydestä ja rauhasta. Toivon ettei tapahdu "yllättävää käännettä" (vanhimmaisen sanamuoto), ja tähän saakka järkevä ja hyvä taloudenpito ruokalistoineen ja Lidlissä shoppailuineen vaihdu pirskeisiin.

PS. Rovaniemellä työskentelyn yksi tehtävä tällä kertaa oli käydä pelastamassa vanhaa tietoa Luken (entinen Metla) kirjastosta, ennen kuin sitä heitetään liikaa roskiin. Mitä aarteita!

Skypessä kuultua

16-vuotias pelaa Civilizationia kaverin kanssa ja höpöttää jatkuvasti skypeen sille kaverille. Sitten kuuluu kysymys, joka on saattanut kuulua joskus myös vaikkapa Valkoisessa talossa:

"Hei... hetkonen! Miks me ollaan noiden arabien kanssa sodassa?"

Ei-niin-hyvä alkuviikko, mutta loman odotuksessa

Hyvän ja tehokkaan sunnuntain jälkeen alkuviikko tuntuukin sitten rämpimiseltä: työmotivaatio, käyttöraha ja riittävä aika valmistautua muutaman päivän päästä toteutuviin reissuihin tuntuvat olevan hukassa.

Ehkä se tästä.

Me ollaan siis torstaina lähdössä vaihto-oppilastamme tapaamaan pohjoiseen Italiaan muutamaksi päiväksi, puoliso, nuorimmainen ja minä. Sillä aikaa täällä käy olemassa puolison sisko, muun muassa katsoo että 16-vuotias pakkaa fiksusti omalle jalkapalloreissulleen - joka alkaa ennen kuin palaamme kotiin. Puoliso ei välttämättä tule edes kotiin asti ennen kuin jatkaa työreissulle Hollantiin. Minä vien syysloman puolivälissä nuorimmaisen vielä mummulle. Ja sitten pitäisi vielä järkeillä, mennäkö itsekin pariksi päiväksi Rovaniemelle siinä välissä - vai ottaisiko kotona levon kannalta.

Hyvä sunnuntai

Meillä on harvoin yhtä rauhallista viikonloppua kuin kulunut viikonloppu oli. Oli siinä jotain pieniä paikallisia menoja, mutta itse pystyin melkein koko ajan olemaan kotosalla ja jopa tekemään ei-välttämättömiä asioita, kuten pelaamaan Menolippua.

Ja sunnuntain pystyi pitämään sellaisena kuin sunnuntai on hyvä vähintään kerran kuussa pitää. Ehtii kunnolla päivittämään kalenterit, ja setvimään mitä alkavan viikon päivinä tapahtuu. Miettiä, mitä minäkin päivänä syötäisiin ja mitä ruoka-aineita siis tarvitaan. Käydä kaupassa. Selkkoa esiin lasten talvivaatteet ja kirjoittaa ostoslistan tarvittavien talvikenkien ja -takkien osalta.

Ehtii hiukan siistiä huushollia. Vaihtaa muutamat lakanat (olen jo muutaman vuoden ymmärtänyt mitä Vuosaaren aikanen naapuriystäväni, viiden lapsen äiti, tarkoitti kun puuskahti ettei ymmärrä mikä häneen meni, kun rupesi vaihtamaan kaikkien perheenjäsenten lakanoita samana päivänä). Ja puhtaita pyyhkeitä vessoihin. Järjestämään keittiön pintoja esille. Vähintään kurkistaa pihalle, ehkä hiukan haravoidakin.

Arkiviikko on huomattavasti helpompi aloittaa kun talo ja kalenteri ovat auttavassa järjestyksessä, vaatteet ja astiat puhtaina ja kaapeissa ruokaa. Harmi että tähän tilaan pääsee korkeintaan joka neljäs sunnuntai.

Poltergeist

Meidän isolla autolla on ennenkin ollut hullunkurisia vaivoja. Ensinnä tulee mieleen muutaman vuoden takainen tööttiongelma (auto tööttäsi aina kun ratti kääntyi, jos pakkasta oli yli 25 astetta).

Viime viikolla tuli esiin jonkinlainen poltergeist, joka tykkää kuunnella kovalla nuorisomusiikkia. Puoliso oli kahteen otteeseen tullut autolle töittensä jälkeen, ja auto oli soittanut kovalla Loop -kanavaa, vaikka radio oli pois lähtiessä ollut ollut pois päältä (ja virrat olivat poissa jne). Mysteeri!

Loppuviikosta kävin nukkumaan alakerran makuuhuoneessamme ja ihmettelin pitkin aamuyötä kun joku naapuri soittaa musiikkia niin kovalla. Ja vielä enemmän ihmettelin, kun sama meno alkoi seuraavana iltana kun olin käymässä nukkumaan. Kuuntelin jytää aikani, ennen kuin nousin ylös, laitoin kengät jalkaan ja lähdin aika ärtyneenä pihalle ottamaan selvää kuka ja missä. Oven avatessa ei kuulunut mitään. Jumputus alkoi vahvistua, kun kävelin pihatietä kadulle... jonka varteen olimme pysäköineet automme, siihen makuuhuoneen ikkunan alle. Ei kamala! Se oli taas se meidän bussi, joka jyski ja jytisi keskellä yötä niin että kuului varmaan kaikkiin naapureihinkin!

Ja se oli varmaan soittanut edellisen yönkin!

Juoksin aika kiireesti sisälle hakemaan auton avaimet ja irrotin radion paneelin kokonaan irti. Tämä temppu on nyt koetettu muistaa tehdä, aina kun on auto laitettu jonnekin parkkiin.

Elämä muuttuu, hiljalleen

Lainasin vanhimmaiselle autoa päiväksi. Hän lähti ajamaan pikkusiskoaan koululle, ja takapenkille kömpi myös toinen lukiolaisemme.

Päivemmällä otimme tunnin omaa aikaa puolison kanssa, ja kävimme ihan oikeassa lamppukaupassa valitsemassa yövalon. Puhuimme siitä, missä asumme 12 vuoden päästä, kun kukaan lapsista ei enää ole kotona. Jäämmekö Jyväskylään (jonne kumpikaan ei oikein aidosti tunnu kotiutuvan) vai menemmekö Helsinkiin tai Rovaniemelle tai jonnekin ihan muualle. Asummeko useammassa osoitteessa tilanteen mukaan. Onhan siihen aikaa, mutta toisaalta ajasta 12 vuotta sitten ei tunnu olevan niin loputtoman kauan. Melko vapauttavalta tuollainen hypoteettinen pohdinta ainakin tuntuu.

Apollinaire sanoo: "Elämä muuttuu pysähtyneiden aaltojen vuorovesi".

Laahus

Onko siitä nyt kaksi vai kolme vuotta, kun nyt 16-vuotiaan futistreeneihin ilmestyi valmentajaksi palavasilmäinen nuori mies, joka huonolla suomen kielellä ilmoitti että jos kaveria kiusaa harkoissa, se on sitten heti sata punnerrusta.

Pojathan söivät välittömästi uuden valmentajan kädestä, senhän arvaa. Ja se futisvuosi olikin kerrassaan hieno. Jalkapallon ja urheiluharrastuksenkin suhteen, mutta etenkin joukkueen hengen, murrosikäisten poikien kasvun ja hyvän esikuvan seuraamisen suhteen. Viime syksynä futisseuralla ei jostakin syystä ollut varaa pitää ko. valmentajaa leivissään, ja hän joutui etsimään uuden seuran jossa työskennellä (veikkaan jonkinlaista riitautumista). Lopputulema? Noin kaksi kolmasosaa joukkueen pojista siirtyi myös toiseen seuraan, eikä suinkaan lähtenyt kilvoittelemaan eri tasoisista B-junioripaikoista tässä entisessä seurassa.

Sehän meni hyvin.

Oma poika sinnitteli pari kuukautta ennen kuin antoi periksi ja lähti myös tuttuun joukkoon, olkoonkin että uusi seura ei kerta kaikkiaan ollut sen tasoinen johon valmentaja tai pojat olisivat olleet tyytyväisiä. Ja toiminta oli pääosin naapurikunnassa.

Eilen oli ollut tämän syksyn joukkuepalaveri, ja puheenaoleva valmentaja apuvalmentajineen oli esittänyt vaihtoehtoja. Vahvimmaksi näytti nousseen sellainen, jossa valmentaja lähtee rakentamaan ihan uutta futisjoukkuetta taas uuteen, tällä hetkellä vain futsalia pelaavaan seuraan.

Ilman kristallipalloakin voisin sanoa, että jos ja kun näin käy, valmentajan perässä siirtyy taas kokonainen laahus poikia. Pojilla ei ole seurauskollisuutta - mutta on halu pelata, ja koiramainen uskollisuus omalle valmentajalle. En osaa pitää sitä pahana, vaikka hiukan nolottaakin perheemme vuoden kestänyt asiakkuus tämän yhden seuran riveissä.

Erhe II

Menin perjantaina aamulla ihmeen aikaisin kirjastolle kirjoittamaan. Ihmettelin, kun ala-aulassa kuhisi väkeä ja porukka kantoi isoja kirjanippuja sylissään. INTO -KUSTANNUS JAKOI POIS ILMAISIA KIRJOJA! Voi hyvänen aika. Kamalan hankala oli raahata kirjoituspisteelle koneen ja muun omaisuuden lisäksi myös viidentoista yhteiskunnallisesti kantaaottavan kirjan pino!

Ja kuka nämä kaikki edes lukee?

On siis sellaista matskua kuin Suomen somalit, Eläimet yhteiskunnassa, Euroopan radikaali oikeisto ja Suomi öljyn jälkeen.

Ajo-opetusta opetusluvalla, kooste

Vanhimmaisen ajo-opetukseen liittyvän projektin voinee poistaa oikeasta sivupalkista, kun kortti on plakkarissa. Mutta voi olla, että joku onneton harhautuu tähän blogiin etsiessään tietoa opetusluvalla opettamisesta. Tässä lista siitä, mitä teimme.

• Opettajan teoriakoe ja opetuslupahakemus Ajovarmalla 6.7.2017 (n. 60e)
• Opettajan opaskirja ostettu Ajovarmalta 6.7.2017 (23e), kirja on hyvä!
• Asennettu autoon lisäjarru ja -peili katsastusaseman ja Ajovarman yhteydessä olevassa korjaamossa, muutoskatsastus samassa yhteydessä 19.7.2017 (n. 480e)
• Pari liikennekartiota ostettu Etrasta 18.7.2017 (n. 50e)
• Opetuslupahakemus hyväksytty (kirje Trafilta) 19.7.2017
• Teoriaopetus aloitettu, muun arjen yhteydessä 19.7.2017
• Ajo-opetus aloitettu auton käsittelyllä 19.7.2017
• Ajo-opetusta yhteensä 40h, sekä kaupungissa että maantiellä (minimi olisi 18h!)
• Liukkaalla ajon harjoittelu ajoradalla 28.9.2017 (85e)
• Teoriaopetus saatu päätökseen 31.8.2017 (minimin verran eli 19h)
• Pimeällä ajon opetukseen lupa haettu Ajovarmalta 4.9.2017
• Ajokorttihakemus tehty Ajovarmalla 4.9.2017 (n. 30e)
• Teoriakoe Ajovarmalla 14.9.2017 (n. 30e) - läpi meni!
• Pimeällä ajon opetus 23.9.2017
• Inssiajo Ajovarmalla 25.9.2017 (n. 70e) - läpi meni!

Rahaa meni projektiin noin 830e. Ja dieselit päälle. Aikaahan tuohon paloi puolisolta paljon, ja vaivaa kun piti miettiä ajotuntien teemoja, paikkoja ja aikoja. Minua ja kakkosautoa tarvittiin tunnin verran pimeän ajon harjoittelussa. Mutta kuulemma se oli ihan hauska projekti, ja teini ja isänsä ovat edelleen puheväleissä. Ajotunteja kertyi 40, joka on reilusti kaksi kertaa enemmän kuin minimimäärä. Lisäksi ajoa kertyi Jyväskylän keskustassa pyörimisen lisäksi mm. naapurikaupungeissa, Turussa, Helsingissä, maantiellä (paljon!) ja moottoritiellä. Eri mielentiloissa, kellonaikoina, valaistus- ja säätilanteissa. Luulen, että tämä on hyvä asia.

Mutta jos aikaa ja energiaa miettiä hyviä ajo-opetustunteja ei ole, en tiedä suosittelisinko opetuslupaa. Ja kyllä oma ajo pitää olla hanskassa ja pinnan pitkä.

Nykyäänhän "kortti" on harjoittelulupa. Nyt alkaa harjoitteluvaihe, ja muutaman kuukauden sisällä on maksettava autokoululle noin 200e teoriatunnista sekä parista ajotunnista ("palautejakso"). Jotta kortti tulee voimaan pitkäaikaisesti, on lisäksi kahden vuoden sisällä hoidettava autokoulussa syventävä vaihe (noin 300e) 4h teoriaa, 4h ajoa. Meidän teinimme yrittää säästää myös pikku-e:n verran, eli sen verran että voi käydä ison peräkärryn vetämiseen tarvittavassa teoriakokeessa ja ajokokeessa. Muuta oppia tähän ei vaadita, kuin oma harjoittelu.

Että silleen.

Seuraava teini tulee harjoitteluikään jo ensi kesäkuussa, ja ehtinee saada korttinsa ennen kuin puolison teoriakoe ja auton muutoskatsastus menee pois voimasta. Se kortti tulee sitten jo melko edulliseksi, laskujeni mukaan noin 250e.

Ja sitten puoliso saa levätä pari vuotta ennen kolmatta kierrosta. Kaikki lapset ovat siis esittäneet mielipiteenään että "totta kai isä opettaa".

Kana-asu -aikaa

Vanhimmainen on lanseerannut uuden käsittteen. Kana-asu -aika. Kana-asu on pehmeä ja punainen naamiaishaalari, jonka hän osti Italiasta. Siihen on ihana pukeutua, jos on vähänkin kylmissään ja väsynyt, ja jos on aikaa ihan vaan maata kotona ja rentoutua. Eilen tyttö tuli koulusta, pistäytyi yläkerrassa ja tuli takaisin alas kana-asussa. Lähti vetäytymään kohti (minun!) alakerran sänkyä ja Ylen Areenasta tulevia alkuillan sarjoja. "Ei ole moneen päivään ollut kana-asu -aikaa!"

Viisautta on ottaa tällaista, kun mahdollista.

Elämän on huomatttavasti helpompaa nyt, kuin muutama vuosi sitten. Lapset ovat jo niin isoja. Tuntuu että itsekin voi ottaa vastaavaa löhöaikaa melkeinpä milloin vain tarvitsee. Iltamyöhään pakerrettu seuraavan päivän ruoka ei ole välttämättömyys, ja suurimman osan töistä ja muista saa hoidettua lasten valvonta-aikana.

Ja jotenkin ihan uusi paradigma, kun nuorimmainenkin kykenee menemään ihan itse nukkumaan, "vaahtimatta" ja saattamatta. Hän lukeekin itse itselleen. Taputan itseäni olalle, kun en ihan väsynyt ja tuskastunut niihin moniin vuosiin, kun tämä lapsi kaipasi joka ikinen ilta seuraa, lohdutusta ja rohkaisua. Kovemmalla otteella "irti" olisi varmaan päässyt milloin vain viimeksi kuluneen seitsemän vuoden aikana, mutta kiinnosti nähdä miten käy jos meneekin tässä asiassa lapsen tarpeiden mukaan. Istuuko siellä nurkassa lukemassa vielä kun lapsi on lukioiässä.

No ei näköjään istu. Peukalon syöminen loppui aikanaan, riippuvuus pupusta jäi, ja nyt lapsi tuntuu just niin isolta ja riippumattomalta kuin kaipasinkin.

Vielä ei ole tullut ikävä nukkumista samassa huoneessa ja iltasatuja. Veikkaan että joskus vielä tulee. Nyt nautin omasta huoneesta (vaikka siellä kana-asuisia teinejä välillä majaileekin), ja mahdollisuudesta vetäytyä sinne sängyn nurkkaan lukemaan melkeinpä tarpeen mukaan. Ah.

Isoja juttuja

Lapsi 18v sai eilen ajokortin. Tai siis nykysysteemin mukaan harjoitteluluvan vai mikä se nyt onkaan. Saa ajaa käytännösä itse autolla siis.

Lapsi 16v sai alustavasti vaihto-oppilaspaikan Iso-Britanniaan ensi syksystä alkaen. Nyt pitänee huolehtia hiukan rahoituksesta ja semmoisista.

Kaikki muu pyörii hiljalleen. Tavalliseen tapaan.

Muistakaa lahjoittaa välillä hiluja lähikaupan tippilaatikkoon

Tässä kun taas vaihteeksi ynnätään euroja ja lasketaan ostetaanko ennen matkalaskun tuloa leivän ja mehun lisäksi myös pumpulipuikkoja ja iltapalaherkuksi suklaavanukasta vai ei, oli lähikaupan kassapoika kyllä mies paikallaan. "Ai paljonko sulla on käteistä? 11.35? No nämä on yhteensä 11.70. Ei se mittään, kyllä minä tästä tippilaatikosta kaivelen ne muutamat sentit. Ota vaan."

Ihana.

Pitää muistaa laittaa kourallinen pikkuhiluja sinne tippilaatikkoon, kunhan itse on taas rahoissaan.

(Ja ihan hullua on, että yhtäaikaa voidaan tehdä valtavia hankintoja kuten 16-vuotiaan vaihto-oppilasvuotta, ja sitten kitsastella muutaman kymmenen sentin kanssa ruokakaupassa. Mutta hommahan on se, että isoja hankintoja rahoitetaan rahalla, jota ei oikeasti ole muussa muodossa olemassakaan kuin numeroina pankin asuntovelkatilillä. Eli siis lyhennysvapailla. Ja tietysti sillä että ei vieläkään makseta puolison isälle toissa kesänä kertyneitä velkoja, vaikka tarkoitus oli.)

Erhe

Maratoonarit toivoivat koekäyttöön pilatesrullia, ja todettiin että parempi lainata ne kirjastosta kuin hakea kaupasta, kun tällainen mahdollisuus Jyväskylässä kerran on.

Kyllähän minä tiesin, että iltalukemisen seuraavaksi viikoksi piti olla Metsähallituksen historiikki. Mutta kun se ei ole ollenkaan vetävää kirjallisuutta! Ja ihan oli nostettu esille Stephen Kingin järkälemäinen vaihtoehtohistoria 22.11.63. Sovitaan että 60-luvun amerikkalainen elämänmeno on ihan yhtä validia lukemista tähän väliin. Jatketaan metsäherrojen nahistelulla sitten vähän myöhemmin.

Pilatesrullat saatiin, ja tuntuvat just niin pahalta kuin vissiin pitikin.

PS. Kaikille teille, jotka ette kykene ajattelemaankaan Kingin lukemista teininä unettomuutta aiheuttaneiden kauhukirjojen jälkeen - mies on kirjoittanut myös mm. juurikin tällaista "historiallista draamaa" ja dekkareita. Ja koska hän on ihan mahtava tarinankertoja, ja hänen luomansa hahmot aitoja, kerronta vetäisee kepeästi mukaansa. Samasta syystä ne kauhukirjatkin olivat niin pahoja. Kun hahmot olivat niin oikeita ja totta!

Jotenki kaikkee

Tämän elämänvaiheen kuva on kollaasi. Tulin kotiin pohjoisen viikolta perjantaina myöhään, ja lauantai meni rantaraitilla seuraten maratoneja: juoksijoina oli puoliso (koko matka) ja 16-vuotias (puolikas). Molemmat suoriutuivat hienosti. Sunnuntaina muun muassa seurasimme juniorijalkapalloa, haimme viime talvena tyhjäksi jääneeseen terraarioon uudet gerbiilitytöt (7kk ja 7vk vanhat, söpöt kuin mitkä) ja pyykkäsimme. Laskimme euroja ja totesimme että rahat riittävät ruokaan ja dieseliin ennen kuin molemmille puolisoille tulee rahaa matkalaskujen kautta ja sitten lapsilisät ja sitten onneksi palkat. Lukiolaisilla on kuulemma koeviikot. Sitä ei kyllä hirveästi huomaa.

Kaikki menee ihan hyvin, kun jokainen perheenjäsen saa nukuttua ja syötyä - tällöin mielialat pysyvät korkealla ja välit hyvinä. Ja muulla ei ole juurikaan väliä. Eli ei tässä kovin kauas ole päästy vauva-ajasta, vaikka helpompaa monessa suhteessa tietenkin on.

Puolison kanssa on ollut välit kyllä hyvinä tänä vuonna, vaikka rahan niukkuus välillä kiristääkin. Hyvät välit ovat mahtava juttu. Silloin jaksaa vaikka olisi jotenkin kaikkee, niin kalenterissa kuin konkreettisina läjinä ympäri taloakin (kun remontti ei ihan vielä ole valmis).

Puhetta autossa

Tämä viikko Rovaniemellä töissä. Paitsi keskiviikko Kajaanissa. Kokoustamassa. Liki 3000km ajoa tulee. Ja muutama sana kirjoitettua, ja arvattavasti myös kuultua ja puhuttua.

Majoitun mökillä, ja äiti lähti myös mukaan. Onhan siellä jo viileää, ja hämärää, mutta olemme saaneet mökin jo melko lämpimäksi ja kynttilöitä riittää. Uuni tietenkin savutti, eli nyt toimistolla haisee vaatteet ihan savulle. Tulee jotenkin ristiriitainen tunnelma.

Ajoimme pohjoiseen sunnuntaina. Sadetta piisasi koko keskisen ja pohjoisen Suomen mitalta. Päädyimme äidin kanssa analysoimaan Tarua sormusten herrasta niin kiivaasti, että Rovaniemen liittymä Kemin moottoritieltä meni ohi ja paahdoimme jo kovaa vauhtia kohti Torniota ennen kuin asia huomattiin.

Opetuksien loppusuoria ja alkumetrejä

18-vuotiaan ajo-opetus alkaa olla loppusuoralla. Jonkin verran aikovat vielä tehdä kaupunkiajoa ja pimeän ajon harjoittelun - viime viikonloppuna harjoittelija päätyi liki vahingossa Turun keskustaan, eli erilaisia ympäristöjä on ainakin käyty läpi.

Itse sain viime keväänä opinto-oikeuden JAMK:n toteuttamaan ammatillisen opettajan 60op kokonaisuuteen. Opettajan virallisen pätevyyden hankkiminen on tässä pyörinyt mielessä pitkään, ja toteuttaminenkin aloitettu pari vuotta sitten kasvatustieteiden perusopintojen muodossa. Oikeus on onneksi kolmevuotinen, sillä alkava lukuvuosi menee onneksi rahoitetun tutkimustyön merkeissä. Päätin kuitenkin aloittaa aloittavan ryhmän mukana, ja roikkua mukana vähintään lähiopetuspäivissä tämän ensimmäisenkin vuoden.

Kaksi edellistä päivää meni siis opintoinnostuksen herättelyssä ja 24:ään eri taustaiseen ihmiseen tutustuessa. Oli hauskaa. Ehdottomasti oli hyvä ajatus tehdä pätevöityminen juurikin JAMK:n kautta (verrattuna yliopistoon). Ihmisten taustat olivat monipuoliset, teologiasta ja luonnontieteistä suun terveyteen, sosiaalityöhön ja kuvataiteisiin. Puolustusvoimia ja muusikoita unohtamatta. Päivien aikana oli tarkoitus muodostaa noin viiden hengen opintopiirejä (tai antaa piirien muodostua itsestään, mikä tapahtuikin). Meidän piirissämme on yksi luonnontieteilijä, yksi taiteilija, yksi puukäsityöihminen, yksi armeijan liikuntafysiologi ja yksi tekniikan ihminen. Ei tule ainakaan yksisilmäistä mietintää.

Käytännössä en juuri varaa aikaa tuolle opiskelulle ennen kuin keväällä hiukan. Ensi lukuvuosi saattaa sitten mennäkin koulufysiikan kertaamisen merkeissä.

CAS ja Skam

Hiukan kevyempiin teemoihin kaiken maailmanparannuksen jälkeen.

On niin hauskaa, kun taloudessa on kaksi lukiolaista! Ja kun ne ovat vielä samassa koulussa, saan seurata sivusta puhetta opettajista, kurssivalinnoista ja muusta vastaavasta. 16-vuotiaskin selvästi kasvoi lukioon mentyään (vaikka aamuhoputusta tarvitsee edelleen).

18-vuotias on aika mainio. Hän oli viikonloppuna kipeä ja sängyssä eikä kuulemma pystynyt juurikaan auttamaan huonekalujen rahtaamisessa alakertaan. Mutta naps, yhtäkkiä tyttö oli alakerrassa täysissä pukeissa. "Minä menen Lillille*. Minulla on jo parempi olo."

IB-lukiossa on myös sellainen ihme kun CAS. Eli lukiovuosien aikana kerätään omalla ajalla tunteja, jotka menevät karegorioihin "creativity", "activity" ja "service". Hurjan kätevää! Yhtäkkiä teini oikein hakee mahdollisuuksia tehdä yleishyödyllisiä asioita. Siellä on tosin myös TOK eli Theory of knowledge. Sitä tyttö ei juuri arvosta. Fysiikkaa, matematiikkaa ja kemiaa meillä sen sijaan lasketaan pää höyryten. Lähinnä keittiön pöydän ääressä. Tai meidän sängyssä. Joka siis saatiin kuin saatiinkin siirrettyä alakerran remontoituun työ-makuuhuoneeseen.

Lasten mielestä muutos on ihan mahtava. Aikaisemmin huone oli työ-leikkihuone, ja nytkin meidän sänkyyn on hyvä kaatua painimaan, tekemään kuperkeikkoja, pelailemaan, tai ihan vaan makoilemaan. Huone on aika valmis ja siitä tuli mukavan siisti ja avara. Haittapuolena on se, että suuri osa kirjallisuudesta valtaa lasten huoneiden hyllyjä, mutta minkäs teet. Verhot vielä tarvitaan, ja yksi jaloillaan seisova matala hylly ja toinen pieni seinään kiinnitettävä. Ja lukulamppu. Ja ehkä ovi.

Lukio -teemaan vielä. Vanhimmainen katsoi kesälomalla neljä tuotantokautta Skamia putkeen, ja totesin että minäkin varmaan tästä paljon puhutusta norjalaissarjasta pitäisin - kun joskus vaan uskaltaisin katsomisen aloittaa (vaatinee aikaa). No, olen parin viimeksi kuluneen viikon aikana saanut katsottua kaksi ekaa tuotantokautta, ja olen ihan koukussa. Sarjaa voi katsoa Areenasta vielä syksyn ajan, eli kyllä sen vielä uskallatte aloittaa. Teinidraamaa, mutta hyvin uskottavaa, sydämellistä, sydämeenkäyvää ja hauskaakin. Tästä päivästä, mutta palauttaen hyvin mieleen tuon ikäkauden epävarmuuden.


*Nimi muutettu asianosaisten suojelemiseksi.

Hiljaisuus!

Tällä viikolla olen työskennellyt pari päivää yliopiston kirjastolla. Siellä on ihanaa. Kirjoja, ja opiskelijoita, ja rauhallisia työsoppia, ja alakerrassa kahvila. Siellä on jopa pakko keskittyä, sillä netti toimii koneellani ontuen, ja liki joka toisella pöydällä on ihanan vanhanaikainen iso kyltti, jossa lukee HILJAISUUS!

Pakko palata Turkuun (ja ehkä Barcelonaankin) osa II

Oli pari päivää sitten aamun lehdessä juttua siitä, miten koulussa (ja kotonakin) olisi hyvä muistaa opettaa lapsillemme ja nuorillemme tunnetaitoja ja omien vahvuuksien tunnistamista ja hyödyntämistä. Luetellut vahvuudet olivat tällaisia:

Vahvuus ihmissuhteissa.
Vahvuus perheenjäsenenä.
Vahvuus itsensä kanssa.
Vahvuus koulussa/työssä.
Vahvuus tunne-elämän hallinnassa.
Ammattiuran valinnan vahvuus.

Ja tunnetaitojen opettelussa vahvistettavia olivat mm. tällaiset:

Uteliaisuus
Toiveikkuus
Arviointikyky
Luovuus
Kiitollisuus
Harkitsevaisuus

Millaisia ajatuksia teille herää, kun mietitte näitä, ja sitten mietitte Eurooppaan ja Suomeenkin tulevien turvapaikanhakijoiden valmiuksia ja tarpeita???

Pakko vielä palata aihepiiriin Turku/Barcelona

Ihan pakko.

Terrorismi ja kaikkinainen järjestelmällinen väkivalta on väärin. Ja jokaisella tekijällä on vastuunsa. Mutta mitä ihmettä, tämä Turun poika on 18-vuotias lapsi. Ja oli Eurooppaan tullessaan alaikäinen. Joutuu nyt kantamaan vastuunsa, mutta ne hänen ympärillään jotka eivät ole hänestä huolehtineet, kantakoot nekin. Niin mukaan yllyttäneet ääriajattelijat kuin muutkin.

Väitän edelleen. Jos tämä poika olisi otettu perheeseen asumaan, joko jo Saksassa, tai viimeistään Suomessa, hän ei olisi ollut siellä veitsen jatkona. Ehkä joku muu olisi, mutta yhtä poikaa lähempänä oltaisiin ehkä parempaa maailmaa.

Barcelona, ehkä Turkukin

Rajat ylittävää pahoinvointia, globaali sota, joka on kohta tuotu jokaisen kotirappusille - jos ei muuna, niin epävarmuutena tai jopa pelkona.

Mitä tähän pitää sanoa? Aloin eilen paasaamaan samaa mitä ilmeisesti aina kun tällaista sattuu, sillä teinin mielestä tarjoan kaikkeen lääkkeeksi ruokaa ja lukutaitoa. Ja miksi en tarjoaisi? Tuskin siitä haittaakaan olisi, jos ympäri maailman kaikilla olisi ihan arkipäivää se että kunnon aterian saa säännöllisesti ja koulutus tarjoaa pääsyn samaan tietoon kuin muillekin.

Jotenkin vaikea olla siteeraamatta klassisia anarkisteja siitä, miten "an injury to one, is an injury to all". Mitä länsimaiset ihmiset, näin itsekkäästi ajatellen, tässä globaalissa tilanteessa tarvitsevat? Mielestäni elintason ja valinnanmahdollisuuksien laskua sille tasolle, että yhteisillä varoillamme saadaan nostettua kaikki toisetkin pois sieltä mudassa asumasta ja nälkään kuolemasta (ilman lukutaitoa ja mahdollisuutta ottaa selvää mitä henkilökohtaisesti ajattelee esimerkiksi Iain M. Banksin Kulttuuri -sivilisaation ekspansiivisesta ja röyhkeän hyväntahtoisesta politiikasta).

Maahanmuuttajista kohta varmaan taas puhutaan sitä ja tätä. Olen aina ollut sitä mieltä, ja olen edelleen, että paikallisilta ei oikeasti vaadita muutosta eikä sopeutumista, ollaan korkeintaan tyytyväisiä jos tulijoita ei suoranaisesti tapeta tai pahoinpidellä. Silti, toinen asia mitä länsimaiset ihmiset nähdäkseni tarvitsevat, on suora (epämukava, intiimi, opettava) yhteys tulijoihin. Minä asuttaisin joka ikisen tulijan perheeseen, vähintään vuodeksi. Suomessa on tilastojen mukaan max 400 000 ulkomaalaistaustaista henkilöä (vuosittain tulijoita korkeintaan joitakin kymmeniä tuhansia). Perheitä meillä on tilastojen mukaan noin puolitoista miljoonaa. Tilaa siis on!

Voimme reagoida nopeasti, päättäväisesti ja kaikella tarmollamme. Vyöryttää rajojemme yli ylitsevuotavaa hyväksyntää ja ymmärryksenhalua, tasa-arvon ja hyvän ravitsemuksen ilosanomaa, koulukirjoja, tietokirjoja, scifi-kirjoja, keskusteluseuraa, betonilattioita, naiivia halua rauhaan.

Globaalia pasifismia hengessä we shall overcome.

Juoksun juhlaa, myrskymausteilla

Puoliso halusi juosta toisen kerran Helsinki City Marathonin, kun viimeksikin oli niin kivaa (sarkasmia) (no ei, oli meillä kaiken kaikkiaan ihan kiva perhereissu viime vuoden elokuussa). Tällä kertaa hän värväsi myös 16-vuotiaan urheilijan juoksemaan 17km eli Helsinki Street Runin. Ja kun 8-vuotias kuuli että siellä on myös kilometrin minimarathon, hän halusi mukaan ehdottomasti. Minä liityin huoltojoukkoihin. Kaksi jäljelle jäänyttä lasta onneksi tyytyivät jäämään kotiin (eli keikka onnistui yhden yön yli reissuna, ja yhdellä hotellihuoneella).

Reissu oli kiva. Menimme perjantai-iltana, ja pääkaupungissa oli kesä. Jätimme auton taas Kumpulaan yliopistolle, ja ajoimme keskustaan ratikalla. Lauantaina oltiin sitten jalkapatikassa eri suunnilla, ja mentiin auton luo illalla taksilla. Toimiva kombo.

Juoksukombokin oli toimiva. Nuorimmainen juoksi ihan intona kilometrin, jopa melko nopeasti, "pääjoukossa". Sitten saatiin banaania ja pääsy uimastadionille. Ja taas tuli ikävä Helsinkiin (jo toisen kerran puolen vuoden aikana, huolestuttavaa!). Puoliso laitettiin matkaan pitkän lounas- ja jätskitauon jälkeen, ja hiukan jännittynyt mutta tomera teini pian sen jälkeen. Nuorimmaisen kanssa vaeltelimme Töölönlahden puistoissa (ja syötiin lisää jäätelöä), ja niinhän siinä kävi että myöhästyimme 16-vuotiaan maaliintulosta! Hän juoksi hirmu hyvin, ja tuli maaliin hyvävoimaisena. Ihan mahtavaa.

Puolisolla sujui kankeasti ja hitaasti, mutta sään äkillinen muutos seitsemän aikaan saikin sitten liikettä kinttuihin. Helsinkiin oli ennustettu rankkoja ukkoskuuroja, ja kyllähän se rintama näytti mereltä kaupungin ylle vyöryvän. Olimme juuri lähdössä maaliintulostadionilta hetkeksi, käymään syömässä "ennen kuin alkaa sataa". Astuttiin katoksen alta ja katsoin tummenevalle taivaalle. Sieltä oli tulossa silminnähden sadeverho, ja sanoin että hei mennäänpä takaisin katoksen alle. Ja sitten vesi iski maahan, ja ukkospilven edellä kulkeva syöksyvirtaus iski joka suuntaan, ja oli salamaa, ja jyrinää. Voimakkain myrsky jonka muistan kohdalleni osuneen! Katoksen allakin tuli vettä  joka suunnasta, stadionilla kaatuivat hetkessä kaikki aidat ja maali, ja muut irtosälät lensi tuulen mukana ja ihmiset kiljuivat. Nuorimmainen pelästyi hirveästi. Menimme naistenvessaan odottamaan että pahin menisi ohi (ja siellä nuorimmaista huoletti kaikki ulos jääneet).

Onneksi myräkkä laantui melko pian. Huvittavaa oli, miten pian juontajat saivat taas puheensa kulkemaan, pyysivät olemaan rauhallisia, varomaan lentävää kamaa, ja selostivat juoksijoiden maaliintuloa (!) pian kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja maratoonarit sen kun juoksivat, ja maaliin tulivat. Aikamoinen kokemus kaikille.

Puoliso oli ollut just Lauttasaaressa kun vettä, salamaa ja muuta alkoi tulla. Siltojen ylitys oli hiukan pelottanut, ja juoksijat olivat tarkistaneet oliko yhden auton sisällä ketään (kun puu oli kaatunut auton päälle). Hetken oli kuulemma pitänyt sadetta bussipysäkillä. Mutta keskimäärin, sää oli saanut vaan juoksemaan kovempaa!

Meiltä jäi iltaruoka syömättä, ja muutenkin olo oli kaikilla aika väsynyt ja stressaantunut kun tapasimme stadionin ulkopuolella ja lähdimme hakemaan kamoja hotellilta ja tilaamaan taksia. Ja ajamaan kotiin. Mutta onneksi nuorimmainenkin on jo niin iso, ettei suurta draamaa nähty. Ja keskittymällä ja sisulla päästiin ihan hyvällä mielellä ja hengissä kotiin (vaikka moottoritien rampeille oli hankala päästä kun osa teistä oli suljettu kaatuneiden puiden takia) (ja minun piti ajaa).

Ikimuistoinen HCM ja HSR siis.

Ihme: toimiva vegaaninen kahvimaito

Minun piti joskus päivittää listaa, jonka tein taannoin toimivista eläinperäisten ruoka-aineiden korvikkeista. Enpä ole muistanut - ehkä siihen voisi lisätä mock duckin, jos "kanamaista" tuntua haluaa ilman kanaa... ja nyhtökauraan olen ihastunut, tomaattimaustetusta versiosta tehtyjen pyöryköiden muodossa etenkin (ne eivät kerta kaikkiaan säily, teinpä kuinka paljon tahansa).

Mutta suurin ihme on tässä: Oatlyn ikaffe, eli kahviin laitettavaksi tarkoitettu "maito"juoma toimii ihan oikeasti! Se ei maistu pahalta tai kookokselta, kahviin ei jää myöskään kitkerää kahvinmakua eikä kahvi näytä sen kanssa luotaantyöntävältä, se ei juoksetu, eikä ole vesimäinen. Jos sen jaksaa lämmäyttää ja vispata (kahden minuutin homma), arkikahvistaan saa ihanan lattemaisen jossa on hiukan vaahtoa päällä. Wau!

PS. Alpron soijapohjainen "for professionals" on testattu myös. Tuote on ehkä tehty enemmän vaahto edellä, eli kestävän vaahdon saa aikaiseksi ihan kattilassa vispaamalla. Maku ja yleinen tuntuma jää hiukan Oatlyn tuotteesta. Mutta täydestä menee tämäkin. 

Arkeen

Vanhimmainen tuli kotiin ehjänä ja terveenä, reissuun tyytyväisenä. Olivat kuulemma tykänneet tapahtumastakin Valenciassa, ja etenkin reissuamisesta. Unta ei ollut kamalasti vissiin saatu (läpi yön valvomisia Valenciassa, öisiä nähtävyyksien katselemisia Pariisissa jne), mutta junassa ja laivan lattialla oli opittu nukkumaan. Kivaa saada hänet taas kotiin, hän on nykyään iso ja iloinen!

Peruskoulut alkoivat keskiviikkona (seiskalta ylös!) ja lukiot eilen. Kirjojen ostoa jne. Väsyttää. Tuntuu että yhtäkkiä on vanhemmillakin taas hirveästi asioita hoidettavana ja laitettavana kalenteriin. Kait se pitää ottaa niin että tehdään mitä ehditään. Ja jaksetaan.

Nyt viikonloppuna osa meistä on Helsingissä kun osa juoksee matkoja 1km, 17km tai 42km.

Keskeneräisinä kohti tulevaa

Edellinen viikko onnistui olemaan kaikille hyvä, ja melko monille rentouttava: puoliso ja 13-vuotias ohjelmoivat ja hiukan remontoivat, minä tein töitä ja luin yksin mökillä, toinen teini reissasi ympäri Eurooppaa ja toinen hoiti lehmiä, nuorimmainen sai nauttia mummin huomiosta.

Nyt koetamme kärsivällisesti elää keskeneräisyyden keskellä ja kohti koulujen vuorokausirytmiin iskevää alkua. Työhuone on autuaasti kesken, vanhimmainen edelleen reissussa. Poikien hiuksia pitäisi leikata, tekstejä kirjoittaa, tavaroita etsiä. Ruokaa laittaa.

Ken MacLeodin Tähtijaosto -kirjan viimeinen palautuspäivä on tänään, eli se tuli kaiken keskellä luettua ihan harppoen. Harmi. Se on hyvä esimerkki siitä miksi scifiä tehdään ja luetaan: antaa mahdollisuuden miettiä miten tekoälyjen kanssa oikeasti kommunikoitaisiin, millainen oikeasti voisi olla tulevaisuus, vaikkapa vallankumouksen jälkeinen sirpaleinen maailma. Millaisia olisivat ihmisten väliset suhteet ihan eri tilanteessa. MacLeodin kieli on myös paikoitellen hienoa:

"Falangisteillä oli iskulause: Credere. Obedere. Combatere. Usko. Tottele. Taistele. Minun ehdotukseni on, että epäilette, vastuttatte ja kieltäydytte. Varsinkin, jos teidät kutsutaan taistelemaan niitä ihmisiä vastaan, jotka kaikesta huolimatta uskovat, että olemme kaikki yhtä kansaa."

Ja:

"Moh murahti etsien koko ajan katseellaan Bernsteinia. 'Menneisyys on vasta esipuhetta', hän sanoi, 'tulevaisuus kestää kauan. Emme ole nähneet vielä mitään.'"

Henkilökunnan ovesta omilla avaimilla

Tyytyväistä hyrinää. Tulin aamulla töihin Arktikumiin henkilökunnan ovesta, omilla avaimilla.

Työpiste on, puhelin on, postilokero on. Jossain vaiheessa tulee luottokortti, sähköpostitunnus ja palkkaakin. On se oikea työsuhde melko kiva apurahaan verrattuna!

Hajaannus vuosimallia 2017

Kesäloman viime henkäyksillä otetaan vielä yksi hajaannuksen viikko.

Vanhimmainen ja kaverinsa nousivat jo eilen Onnibussiin ja aikovat tulla 8.8. takaisin. Tässä välissä on tarkoitus junailla Valenciaan. Minä lähden maanantaina Rovaniemelle viikoksi töihin, ja vien samalla 16-vuotiaan Savoon kummitädin (ja pikkuserkkujen, koiran, kissan ja lehmien) luokse. Nuorimmaisen hakee pappa Järvenpäähän.

Puoliso ja 13-vuotias ovat kotona, joskin poika käy päivät jollakin ohjelmointileirillä. Puoliso koettaa aloitella töitään - ja laittaa kaikuvaksi tyhjennetyn työhuoneen pintoja uusiksi.

Tätä odotellessa. Vaikkapa sitä, että alkaa ns. alkusyksy, ja vuorokausirytmin alkaa saada ojennukseen, ja työhön voi keskittyä paremmin. Tosin tämä kesä on ollut tosi hyvä työmielessä. Olen ollut enimmäkseen irti työstä monta viikkoa, mutta hiljalleen englanninkielinen käsikirjoituskin on kasvanut. Jopa ylipitkäksi!

Pakko kai se on mainita, että rallit ovat vallanneet Jyväskylän ja lähialueet täksi viikonlopuksi. Ihme hiippareita joka paikka täynnä, liikenteestä puhumattakaan. Aamuvarhain ja iltamyöhään hyrräävät helikopterit taivaalla. Annoin periksi, ja kuuntelen ralliradiota YLEn taajuuksilta. Sen viihdyttävyys tulee siitä, että lähetystä tekevä tiimi rämettyy keskenään koko viikonlopun, ja jo perjantai-iltaan mennessä toimitustyö oli aika hervotonta.

Kokeiluja vuorokausirytmillä

Kamala kun teineillä on outo vuorokausirytmi. On ihan ok alkaa katsomaan elokuvaa puoliltaöin. Ja ylös kiskoutumisessa onkin työtä ennen lounasaikaa. No, ehkä tästä ei kannata liikoja stressata. Olenhan itsekin rytmissä, jossa herätään reilusti yli kymmenen (ja silloinkin on oltava kello soimassa), eikä nuorimmainenkaan herää ennen sitä. Illalla patistamme toki 8-vuotiaan sänkyyn kymmenen korvilla, mutta oma uni saa odottaa yli puolenyön.

Kyllä se rytmi väkivalloin oikenee, kun koulut alkavat.

Vanhimmainen lähtee tänään hankkimaan lisää univelkaa - hän osallistuu kaverinsa kanssa kirkon nuorisokongressiin Espanjassa, ja tytöt menevät sinne JUNALLA. Tapahtuma on 1.-5.8. Tähän alle kolme tai neljä matkustuspäivää, ja takaisin saman verran. (Saako sanoa, että olen tosi kateellinen.)

Eilen ennen nukkumaanmenoa katsoimme kesän parhaan scifi -elokuvan (ja muutkin ovat olleet hyviä, Ex machina ja Arrival ainakin). Passangers oli näyttävä, viihdyttävä ja raikas. Siinä ei räiskitty eikä pelätty vihollisia, mikä aina tuntuu jotenkin niin energianhaaskaukselta elokuvissa. Viholliseksi riittää jokin luontevampikin, kuten hajoava tekniikka. (Tämä on ehkä yksi syy siihen, miksi pidän scifistä. Siinä haaste ja este eivät useinkaan ole toiset ihmiset, vaan kommunikaatio-ongelmat, luonto, tai rikki menneet tekniset vempeleet.) Passangers viittoili viihdyttävästi moniin muihin scifi -teoksiin, niin Wall-een, Aniaraan, Douglas Adamsiin kuin peliin Starship Titanickin, ja olen aika varma että pitkällä scifin lukemis- ja katsomiskokemuksella siitä saa PALJON enemmän irti kuin nykyhetken nuoriso saa. (Nyt voin sitten äskeisen kateuden vastapainoksi tuntea myötätuntoa.)

Kesäkirjoja

Kesäkirja? Tulin ajatelleeksi, että tämä kesän kesäkirja taitavat olla Larssonin Millenium -trilogian dekkarit. Sen verran syventyneenä ja tiiviiseen tahtiin olen niitä pari viikkoa lukenut. Kesäkirja lienee siis joku kirja tai kirjasarja, jonka ahmii jonakin kesänä, mielellään kiireettömän ajan vallitessa, ja joka tavallaan tuo aina jälkeenpäin mieleen tiettyjä kuukausia elämästä, paikkoja, kaikkea muuta mitä lukemisen aikaan teki.

Sen tiedän, että viime kesän kesäkirja oli Atkinsonin Elämä elämältä. Ja sitä ennen muistan kahtena kesänä syventyneeni, lähinnä Rovaniemellä ja mökillä, Murakamin Norwegian Woodiin (muistan selvästi kaksikin sohvaa, joilla kirjaa luin, ja valon, ja sään, ja tuntee) ja Ishiguron Ole luonani aina -kirjaan.

Mutta olikohan aikaisempina kesinä selkeitä kesäkirjoja? Pitää katsoa lukulistoja.

Kesä 2013 oli se kesä, kun luin lähinnä raskaus/synnytys/imetyskirjoja... ja "kevennykseksi" yhteiskuntakritiikkiä. Ehkä utopiasosialistisia tekstejä koonnut kirja oli sen vuoden kesäkirja. Ainakin muistan paikan ja fiiliksen jolla sitä luin, ja se kuuluu jotenkin just tuohon vuoteen.

Vuoden 2012 kesällä "kahlasin" pinon äänikirjoja, ajaessani Rovaniemelle ja takaisin. Etenkin Huovisen klassiset Kylän koirat ja Hamsterit vievät tuohon kesään.

Aikaisempia kesiä en muista. Paitsi että kesällä 2009 luin Beck -dekkareita, kun nuorimmainen oli vauva.

Kokeiluja keittiössä

Niin, on me jotain ruokaakin laitettu. Tänään sain puolisoa niskasta kiinni, ja hän jopa osallistui huushollimme ensimmäisten kaalikääryleitten tekemiseen (kun "kaalta" piti saada). Työlästä oli, mutta vissiin hyviä. Itse en ko. herkusta oikein välitä.

Kaikkialla hehkutettu kondensoitu maito on juuri niin ihmeaine kotijäätelön tekemisessä kuin väittävätkin. Iso purkki kermaa vaahdoksi, sekaan purkki kondensoitua maitoa, pohja kahteen isoon muovirasiaan, ja sekaan jotakin mausteeksi. Simppelisti lakritsa- ja suklaakastikkeilla saatiin hirmu hyvää. Sitruunamehua ei uskallettu laittaa tarpeeksi. Oreamurut oli aika makeaa.

Puolison isä toi meille taannoin kolme purkkia vegetaarista mock duck -keinoankkaa. Sitä on kokeiltu kerran vuohenjuustopastassa, ja kerran nugetteina. Molempiin meni täydestä.

Tyhjää, täyttä

Heinäkuun viimeinen viikko menossa. Tuskin keksimme kummoisia, olemme vaan kaikki kuusi samalla paikkakunnalla muutaman päivän. Viime viikolla 16-vuotias oli pari päivää Turussa pieniä serkkuja leikittämässä, 13-vuotias taas Kokkolassa futaamassa ja puoliso "kuin tuuli" käväisemässä Porissa. Me loput tyhjensimme ahkerasti työhuonetta ennen elokuun alun pintaremppaa. Ja puoliso ja 18-vuotias tekivät ajoharjoittelua aina kun mahdollista.

Elokuvia on katsottu edelleen PALJON, esim. minä katsoin ensimmäistä kertaa ikinä kulttiklassikon Trainspotting (on klassikkoasemaan syynsä) ja siihen päälle jatko-osan T2. Yhdistelmä oli hyvä, tälleen ne kannattaa katsoa. 

Ensi viikolla hajaannumme siis vielä kertaalleen: vanhimmainen on ulkomaan reissulla, 16-vuotias menee kummitädille hoitamaan lisää serkkuja ja lehmiäkin, nuorimmainen menee mummille, ja minä Lapin yliopiston töitä aloitttelemaan Rovaniemelle. 13-vuotias hommaa jotakin ohjelmointikurssia päiväleirin muodossa, ja puolisolla on AIKAA työhuoneen remppaan.

Tätä kaikkea odotellessa.

Jotenkin ihanasti oman perheen asioihin ja tarpeisiin ja mielihaluihin käpertyviä viikkoja.

Ajokortteja opetusluvalla

Meillä on tuo yksi täyttänyt 18v ja toinen seuraa kahden vuoden päästä perässä. Ja kolmas ja neljäskin kymmenen vuoden sisään. Olemme olleet kovasti sitä mieltä että meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa kustantaa lapsille ajokortteja. Mutta sitten toisaalta olisi hurjan kätevää, jos heillä sellaiset olisi... ja kun heitä on noin montakin, alkoi opetusluvalla opettaminen tuntua järkivaihtoehdolta. Muuten ehkä ei tuntuisi, mutta kun tuo puoliso on liikenteessä äärimmäisen paljon, on siellä suhteellisen rauhallinen, opettaminen tuntuisi hänestä luontevalta, ja lapsilla ei ole mitään sitä vastaan. (Ei puhuta siitä, että opetuslupaopettajan ohjekirjassa ollut lause "ajo-opetus tarjoaa mukavia yhdessäolon hetkiä teini-ikäiselle ja vanhemmalle" on herättänyt monilla sen kuulleilla hysteerisiä naurunpurskahduksia...)

Saatiin siis heinäkuun hiljaisina viikkoina aikaiseksi aloittaa tämäkin projekti. Laitan sivupalkkiin "Ajokortti -projekti" nimisen listauksen. Kerrytän sinne hiljalleen asioita, mitä kahden lapsen ajokorttiopetukseen kuuluu, kahden vuoden aikana. Toistaiseksi puoliso on käynyt teoriakokeessa ja sai juuri Trafilta virallisen luvan alkaa opetus. Autoon on hommattu koomisen näköisen lisäjarru sekä -peili. Opetuksen sisältöjä on hiljalleen hahmotettu.

Kätevää on se, että teoriakoetta puolison ei tarvitse uusia ennen kuin seuraava uhri tulee ajoharjoitteluikään - samoin autoon tehdyt muutokset voivat olla paikoillaan kaksi vuotta. Ja ensi kesänä meillä on teoriassa huushollissa neljä kuskia (puoliso, minä, nyt harjoitteleva 18v sekä ensi kesänä harjoittelun aloittava, silloin 17v).

Miellyttävä taantuma

Menossa kaksi viikkoa, kun itse saa enimmäkseen olla kotona ja hoitaa pieniä kotihommia, laittaa ruokaa, ja naputtaa välillä vähän käsikirjoitusta eteenpäin. Lapset menevät sinne tänne.

Tällainen väljä puoliloma mahdollisti sen, että sain otettua itseäni niskasta kiinni ja lähteä kuin lähteäkin viime lauantaina käymään päiväseltään (tai iltaseltaan) kotipaikkakunnalla. Siellä on vuosittaisten iskelmäjuhlien aikana vuosittain ikäkausitapaamisia, meidän -75 vuonna syntyneidenkin tapaamisia on ollut tätä ennen jo pari kertaa. Aikaisemmin ei ole muka ehtinyt tai jaksanut tai uskaltanut lähteä mukaan.

Oli pienimuotoista mutta kivaa. En tietenkään olisi uskaltanut mennä, jos paras ystäväni, serkkuni ja taannoinen luokkakaverini ei olisi myös mennyt. Mutta oli siellä tusinan verran muitakin. Joitakin outoja, ja sitten joitakin entisiä luokkakavereita. Joidenkin kanssa kommunikaatio tuntui yhtä piikikkäältä kuin ennenkin. Joidenkin kanssa tuntui heti tutulta ja helpolta. Ilmeisesti muutos on näennäistä ja parikymmentä vuotta pyyhkiytyy helposti pois.

Kesä on parasta elokuva-aikaa

Kulutamme miellyttävää kesäviikkoa - vanhimmainen on mummin ja papan koiraa hoitamassa, nuorimmainen lastenleirillä ja kotona puoliso, minä ja pojat. Laiskoillaan, katsotaan elokuvia, tehdään kevyesti töitä. (Sukuvelvoitteetkin on aika hyvin hoidettu, kun mummun kanssa oltiin paitsi mökillä, myös Nilsiässä herättäjäjuhlilla - perinteikästä menoa, tungosta broilerikastikejonossa, nuorimmainen pelasi futista mutta myös veisasi.)

Jännä että nuorimmaisemme on jo leirikypsä. Muistan kesän 2011, kun nyt 13v oli 7v, ja pojat olivat leirillä. Silloin kotona olimme vain kaksi tyttöä ja minä, ja pienimmäinen oli pieni ja nukkui paljon - minä ja vanhimmainen valvoimme ja katsoimme silloinkin elokuvia.

Nuorimmaisen leirillä on ollut kuulemma ihanaa. Ihanaa. Meillä on ollut katsottavana Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (ällistyttävän hyvä, vaikka en pitänyt yhdestäkään Potter -filmistä), Independence day II (elokuvana keskinkertainen, mutta vanhojen hahmojen mukanaolo entisissä rooleissaan oli mainiota), Ex Machina (puhutteleva ja mieleenjäävä, tosi intensiivinen psykologinen scifi -tarina) ja Lego Batman (hehee). Jäljellä vielä ainakin Arrival (lisää psykologista scifiä) ja Hidden figures (mustat naiset NASAn matemaattisina apulaisina). Japanilainen uusi piirretty Your name olisi kiva nähdä, mutta ehtineekö, ja löytäneekö sitä paikallisesta vuokraamosta.

Muistoja pohjolasta

Käytiin viikko olemassa napapiirin pohjoispuolella. Ja osin napapiirin tuntumassa, kun puoliso juoksi Rovaniemen puolimaratonin ja minä ja teinit pidimme lomapäivän kaupungilla (juoksujalkaa piti itsekin mennä, jotta ehti puolimaratonin aikana sekä pelata korttia puistossa että käydä uimassa).

Mummu oli meillä mukana. Väittää tulevansa vanhaksi, ja aikoi harrastaa mökkeilyä enää ensi kesänä. Saapa nähdä. Mukavaa meillä oli, ja mummukin sai aika paljon vaan istua ja lukea kun lapset touhusivat meluisasti omiaan (edelleen lennokkikisoja, vaikka vanhin on jo täysi-ikäinen). Puoliso jaksoi käynnistää vesipumpun suoraan starttimoottorista kiskomalla (kärsivällisyysharjoitus). Lähtöpäivinä satoi mutta muuten oli kuivaa ja lämmintä. Tuliaisina oli siis märkä teltta, savunhajua, ja paljon kutiavia itikanpistoja ja mäkäränpuremia.

NIIN ja heinäkuun alkuun ehti mahtua myös mummun käyttäminen päiväseltään Herättäjäjuhlilla Nilsiässä. Nuorimmainenkin oli. Ja veisasi. Ja söi broilerikastiketta pitkän jonotuksen päätteeksi, ja riisipuuroa. Pelasi jalkapalloa muiden lasten ja nuorten kanssa, kuin kotonaan.

Kesäpäiviä vuosimallia 2017

Minulla on sellainen olo, että olen kirjoittanut otsakkeella "Kesäpäiviä" useita kertoja ennenkin. Muistaakseni niissä on yhtäaikaa ihasteltu ja kauhisteltu sitä edestakaisin kulkemisen määrää, mitä yhteen kesäpäivään huushollissamme mahtuu. Sama teema nytkin.

Kuluneen viikon kesäpäivät ovat olleet aika koleita ja sateisia, mutta hulinaa on ollut omaksi tarpeiksi. Naapurin poika oli meillä kaksi yötä kylässä, nuorimmainen on ollut kyläilemässä ja meillä on ollut hänen kavereitaan. Vanhimmainen meni jonkun mökille, tuli takaisin, meni tallille, tuli takaisin. Koettaa jatkuvasti purkaa matkalaukkujaan (edelleen!), pestä pyykkejään, ja purkaa postissa tulleita tavaroitaan. Mutta kun netissä on katsottavaa, kaapeissa järjesteltävää ja huoneen nurkasta löytyi puoliksi rakennettu Valkoisen talon pienoismalli...

Lasken siis ennen ruokailuja kuinka monelle ruokaa pitäisi olla. Kuka nukkuu missäkin. Mistä löytyisi käteisenä muutama euro, jotta 13-vuotias pääsisi uimahalliin. (Kassakriisimme on pian ohi, kun puoliso saa ison kesäpalkan ja elokuussa minäkin alan saamaan palkkaa, mutta tällä hetkellä ollaan aika syvällä taskunpohjia kaivamassa - ja huomenna pitäisi pystyä tankkaamaan vielä auto, ja lapset, ja ajaa mummun kautta pohjoiseen...)

Vaikka

Eilen palasi kotiin myös 16-vuotias viikon reissultaan pohjoiseen. Polunkävijät olivat pärjänneet hienosti Kiilopään maastoissa koleasta kelistä huolimatta, ja nämä vanhimmat myös parin päivän/yön vaelluksella. Poika tuntee nyt selkeästi osaamisen ja pärjäämisen tunnetta, ja haluaa oman rinkan sekä lähteä isänsä kanssa kiipeämään myöhemmin kesällä Barakselle.

Ei paha.

Ja vaikka juhannus on kolea, tuntuu mukavalta. Vaikka puoliso joutuu työskentelemään emmekä ole lähdössä minnekään tai vietä tätä keskikesän juhlaa erityisellä tavalla. Tarkoitus on laittaa ruokaa ja levätä. Katsoa Confederations cupin jalkapalloa.

Vaikka nyt tuntuukin siltä, että talo on täynnä teinejä (eli nukkumisen suhteen on tehtävä aktiivisesti töitä kun koko ajan on joku jossain hereillä), ei sekään just nyt jaksa ärsyttää. Eilen he löysivät vanhoja tietokonepelejä, ja alkoivat ratkoa Monkey Islandin arvoituksia. Vanhimmainen googletti esille kaiken tietämisen arvoisen opetusluvalla ajo-opetuksen antamisesta ja varasi isälleen ajan teoriakokeeseen.

Ei paha sekään. Olen kuullut toisilta teinien vanhemmmilta, että ajo-opetuksen antaminen lähentää -  jos välillä hankalaa onkin, tarjoaa paljon kahdenkeskistä aikaa suljetussa tilassa oman teininsä kanssa.

PS. Heikosti nukkumisesta. Nuorimmaisella oli tiistaista keskiviikkoon kaveri yökylässä, eli hyödynsimme tämän ja kävimme tiistai-iltana jossain jossa olimme kauan aikoneet käydä - PESÄPALLO-OTTELUSSA! Ei se niin kamalaa ollut. Mutta illalla ei kyllä tullut uni (liikaa jännitystä? tai sittenkin kahvia?), ja siirryin keskellä yötä sohvalle yrittämään. Muuten hyvä, mutta yökyläläiset olivat saaneet luvan nukkua saunakamarissa, jossa ei ole verhoja eikä kelloa - lopputulemana ulko-ovelta alkoi kuulua kikatusta ja töminää jo reilusti ennen seitsemää aamulla!

Läsnäolo, poissaolo

Tuli se, vanhimmainen. Hieman aiempaa pidempänä, lihaksikkaampana ja ruskettuneempana. Vastaili pienellä viiveellä kun päässä raksutti myös italian kieli. Ainakin toistaikseksi hymyilevä, hyvällä mielellä oleva ja energinen.
 
Myös vanhimmaisen tavarat tulivat. Tuliaisina kaksi kiloa juustoa ja kahdet erilaiset pelikortit (ja opetti uusia korttipelejä!). Yksi postipaketti tulee vielä perässä.

Tunsi olonsa kummaksi. No ihan varmasti. Me ja koko koti tuntuivat pienemmiltä. Tuntui kuulemma kummalta puhua suomea, ja ihmiset olivat rauhallisia, ja ulkona niin valoisaa.

Meistä tuntuu kumman tutulta että hän on taas täällä.

Hänen italianperheensä viestittää asian toista puolta, tunnetta, jonka tunnistan hyvin vaikka englannin kielioppi lauseessa onkin kömpelö: "lack of her seems strange".

Jännitystä ja ihastusta ilmassa

Tänään ajamme iltasella hakemaan vanhimmaisemme kotiin. Onko hän muuttunut? Kuinka paljon? Kuinka kauan menee, ennen kuin arki taas uppoaa uomiinsa? Veikkaisin, aikaisempien kokemusten perusteella, että viikossa.

16-vuotiaan pakkasimme jo aamulla pohjoiseen menevään linja-autoon, eli koko porukka olemme kotona vasta juhannuksen alla.

Rovaniemellä sääpäivystystä tekevä ystäväni raportoi, että hän on kaikessa kesän valossa ja yövuoroputkessa onnistunut sekoittamaan vuorokausirytminsä täysin. Hänellä on tätä nykyä kaksi unipätkää vuorokaudessa, toinen aikaisin aamulla, toinen alkuillasta. Aamulla linja-autolle poikaa saattaessamme juttelimme myös kahdeksan vuotta sitten kongosta tänne muuttaneen nuoren miehen kanssa. Hän kertoi miten oman rytmin kanssa oli teettänyt töitä silloin, kun he olivat tulleet valoisiin öihin heinäkuun lopulla.

Onhan tämä vuodenaika ihanaa.

Isoa scifiä: hyvät ja pahat ihmiset by Iain Banks

On olemassa pientä scifiä, jossa ajetaan ääntä nopeammin ja räiskitään eikä juuri ajatella, ja sitten on olemassa isoa scifiä, jossa mietitään elämää, kuolemaa, tietoisuutta, hyvyyttä ja pahuutta. Just lukemani Iain Bansin Siirtymä on mielestäni scifiä isoimmillaan. Siellä kaiken muun seassa oli muun muassa rautalangasta väännetyt määritelmät hyville ja pahoille ihmisille:

"Pahoilla miehillä on taipumus nauttia siitä, että he tappavat ihmisiä, ja mieluiten vielä suuria määriä. Hyvillä miehillä - ja naisilla - ei ole. Heistä tuntuu hyvältä silloin kun lapsikuolleisuus vähenee ja elinajanodote pitenee. Pahat määräävät mielellään, mitä muut saavat tehdä, hyvät tyytyvät rohkaisemaan muita tekemään omat päätöksensä. Pahat haluavat säilyttää vallan ja rikkaudet itsellään ja lähipiirillään, hyvät haluavat jakaa ne tasaisesti ja antaa jokaisen päättää itse, miten käyttää oman osuutensa."
(Banks, Siirtymä; Temudjin Oh vastaa kun Rouva Mulverhill tenttaa häneltä määritelmiä positiivisille, edistyksellisille voimille sekä negatiivisille, taantumuksellisille voimille.)

Tästä pääsee tukevaa aasinsiltaa pitkin taannoiseen Perussuomalaisten puheenjohtajavaihtoon ja tästä seuranneeseen poliittiseen arvokeskusteluun. Tässä yhteydessä opin nimittäin uuden sanan, hyvinvointisovinismi. Tarkoittanee osapuilleen sitä, että hyvinvointisovinisti ei ole suoranaisesti Banksin määrittelemä paha ihminen, mutta toisaalta hänen hyvä ihmisyytensä ulottuu juuri ja juuri omaan lähipiiriin, tai omaan kansakuntaan, tai johonkin muuhun rajattuun joukkoon ihmissuvusta.

Tätä en oikein sulata, eivätkä onneksi monet muutkaan. (Mutta ettei totuus unohtuisi ja omahyväisyys nostaisi päätään liian korkealle - kyllä siellä vaate- ja ruokakaupassa taitaa itseltäänkin helposti unohtua se ettei saisi päätöksillään vahvistaa hyvinvointisovinistisia käytänteitä.)

Hetkellinen hybris

(Varoitus: postaus sisältää retrospektiivistä henkilökohtaisen työhistorian pohdintaa, on tylsä!)


Tämä on ollut työn puolesta hyvä kevät.

Dosentuurihakemus on menossa läpi, lähivuosien ajalle tuli mahdollista hissukseen kerätä kasaan pedagogiseen pätevyyteen vaadittavat opintopisteet, ja itse työkin on sujunut mallikkaasti. Olen vihdoin oppinut kirjoittamaan tieteellistä tekstiä, hyviä töitä on työn alla mielenkiintoisten yhteistyökuvioiden kanssa. Ihan kuin ammatillinen osaaminen olisi lopultakin kohdillaan. Että jokin olisi loksahtamassa sellaiseen asentoon, että asiat alkavat onnistua. Usain Bolt sanoittaa tämän urheilijanuran osalta, hiukan isommalla itseluottamuksella (kirjassa "Salamaa nopeampi elämäni"):

"Toisinaan urheilija pystyy vaistoamaan, että jotain erityistä saattaa tapahtua. Kyse ei ole kohtalonomaisuudesta eikä väistämättömyyden tunteesta, vaan pikemminkin käsityksestä, että kova työ alkaa tuottaa tulosta. Kun vuonna 2008 kaikki loksahti kohdalleen, tunsin itseni tappavan tehokkaaksi. Halusin niittää kansaa lakoon otteillani."

Ne teistä, jotka ovat jaksaneet lukea postauksiani tässä kuluneen melkein kymmenen vuoden aikana ovat saattaneet huomata toistuvia teemoja. Yksi on tutkimustyön jatkon mielekkyyden ja mahdollisuuden mälvääminen. Tästä olen kirjoittanut aina kun joku rahoitushakemus on ollut tekeillä tai on tullut hylsy (90% tapauksista) tai onnistuminen (ne loput 10%). Kun olen raahanut vauvan mukana kokouksiin, ja tuntenut oloni ulkopuoliseksi. Kun olen kokenut pudonneeni urakehityksestä, tai kun ainoa järkevä askel on tuntunut olevan hommata lisää pätevyyksiä tai osaamisalueita. Kun leipää on hankitty pöytään opettamalla, säätä päivystämällä ja konsulttihommin. Kun leipää on hankitty pöytään työttömyyspäivärahalla. Kun tutkimusta on tehty työttömyyspäivärahalla. Ja sääpäivystyksen hiljaisina tunteina.

Onneksi oman työn osaamisen tunne on kasvanut koko ajan. Mutta tavallaan koko ajan on kasvanut myös joku epäonnistumisen pelko. Että jos nyt putoan sinne Prisman kassalle, putoan korkeammalta kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. On tuntunut että se olisi myös laajemmin ajatellen haaskausta. En minä erityisen hyvä kassa olisi, mutta lukeminen, analyysi ja kirjoittaminen sujuvat koko ajan paremmin. Jos minusta joskus haluttiin kouluttaa tutkija, nyt minulle alkaisi jo olla käyttöäkin, toisin kuin haparoivina alkuvuosina.

Onhan minulla koko ajan ollut kokemus siitä, että minuun on luotettu ja ihan perusteettomastikin annettu mahdollisuuksia. Tulla mukaan ekologisiin yhteistöihin. Rohkaistu, kannustettu ja kirjoitettu lukemattomia lausuntoja ja suosituksia - työpaikkoihin ja rahoituksiin liittyen. Silti tutkimusmaailmassa on pitkälti omillaan, ja rahoituksen hakujen yhteydessä viimeiset vuodet ovat kyllä olleet aikamoista vuoristorataa innostuksen, toivon, itseluottamuksen, pettymyksen ja lopulliseen-epäonnistuneiden-hakujen-limboon-joutumisen pelon välillä.

Viime elokuusta alkanut apurahavuosi on kokonaisuutena ollut hyvä. Rahaa on ollut niukasti, mutta olen tehnyt jotakin johon en olisi koskaan uskonut saavani rahoitusta, ja jonka uskoin ja uskon edelleen tärkeäksi (arkistomateriaalin keruu luonnontieteellisen datan rinnalle). Koko ajan olen myös ajatellut, että keräämälläni aineistolla on arvoa muillekin kuin minulle. Vuoden aikana tehty ISO yhteistyö-konsortio-rahoitushakemus oli valtavan työläs eikä tuottanut tulosta, mutta senkin aikana ajattelin, että tämä on minulle hyvä näytön paikka ja voi poikia jotakin.

Kevään aikana menin siis Arktisen keskuksen erään professorin pakeille ja juttelimme mm. isosta rahoitushakemuksesta (jossa hänkin oli mukana), keräämästäni aineistosta, keskeneräisistä kirjoitustöistä ja hänen omien porotutkimushankkeittensa tilasta. Ehkä sitä saattoi kutsua työhaastatteluksi. Olemme neuvotelleet yhteistyön muodosta parin viimeksi kuluneen kuukauden aikana, ja toden totta, hänen tarpeensa tutkijalle ja minun tarpeeni rahoittajalle käyvät kuin käyvätkin yksiin. Se rahoitushakemus oli antanut näyttöjä, samoin kuin muutaman edellisen vuoden aikana tekemäni työ aiheen parissa. Minulla on nyt siis VUODEN TYÖSOPIMUS elokuusta alkaen. Saan jatkaa tutkimustöitäni, ja siinä rinnalla hakea uutta rahoitusta ko. tutkimusryhmän kanssa. Ja tämä ilman työlästä ja nöyryyttävää hakurumbaa. Tunnen itseni tarpeelliseksi, ja huojentuneeksi. Ja voittajaksi. Palkituksi.

Vaikka kyseessä on vain vuoden pätkäsopimus, ja puhutaan työstä eikä mistään sen tärkeämmästä, nautitaan nyt hetki tästä hybriksestä. Ja otetaan se Elastisen biisi. Vaikka en ole koskaan oikein edes osannut ihailla sitä sellaista "painaa painaa" -asennetta ja että kovalla työllä ja plaa.

"mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa

koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan

hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin
mus on voima, jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan

murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua 
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään

hakenu näkemystä mun meininkiini taas
monacon vipeistä slummeihin keniaan
kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi
asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki
aitoo iloo vaikkei ympäril oo muut ku pahaa
ja toiset taas niin köyhii et ei niil oo muut ku rahaa
alotan ittestäni, korjaan mun mielen
nostan mun katseen ja mun suupielet

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä, periks en tuu antamaan"
(Elastinen, Eteen ja ylös)

Kohta hän tulee

Tähän työasioista kohkaamisen väliin: vanhimmaisemme tulee viikon päästä takaisin kotiin. Kouluvuosi Italiassa alkaa olla paketissa. Täytynee raivata hänelle, kasvaneelle, tilaa tänne. Henkistä ja ihan konkreettistakin. Vetää varastoihin työnnetyt tavarat esille. Pedata sänky.

Jännittävää.

Aikamoinen juhlaputki

Kerrataanpas vielä.

Lauantaina loppui 9-luokkalaisen peruskoulu, 6-luokkalaisen alakoulutaival ja 1-luokkalainen pääsi muuten vaan kesälomalle. Meillä oli käymässä mummu, mummi ja pappa, ja söimme samalla vaivalla myös äsken 8 vuotta täyttäneen ja pian 16 vuotta täyttävän synttärikakut.

Sunnuntaina puoliso, pappa ja minä teimme kulttuurimatkan Afrikkaan harvinaisen helposti. Osallistuimme seurakunnassamme vaikuttavan kongolaisrouvan tyttären häihin täällä kotipaikkakunnalla. Nauratti, kun olimme sännänneet vihkimispaikalle "ettemme olisi myöhässä". Pastori säntäsi paikalle meidän jälkeemme ja pyysi jotakuta pysäköimään autonsa, kun hän ei ehdi. No, pari tuntia siinä sitten meni, rupattelimme kirkonpenkissä ympärillä istuvien kanssa, pastori oikoi virsikirjoja. Paikalle virtasi hiljalleen kutsuvieraita ja 2h 15min myöhässä itse vihkipari. Vihkimisen aikana oli hienoa, kun yleisö hurrasi ja taputti.

Edellisestä oppineena kävimme kotona syömässä välipalaa ja kahvilla, ennen kuin siirryimme juhlapaikalle. Siellä ei sitten tarvinnutkaan odottaa pöytiin pääsyä juuri lainkaan (tulimme siis tunnin myöhässä). Ihan ruoan tarjoiluun asti ei jaksettu odottaa, ennen kuin lähdimme kotiin. Toki oli hauska kuunnella (mitään ymmärtämättä) sukujen puheita, seurata kun sampanjapullon korkkeja ammuttiin kattoon, ja nähdä kun kaasot ym ja vihkipari tanssivat sisään juhlasaliin!

Eikä tässä vielä lähellekään kaikki!

Maanantaina aamulla heräsin aikaisin ja ajoin Rovaniemelle puolikkaan työviikon siellä tekemään. Viikko alkoi maanantaina iltapäivällä Poroparlamentin puheita kuunnellen. Siitä sitten kaupungin vastaanotolle ja Pohjanhoviin parlamenttitansseihin. Tämä oli minulle kolmas kerta ko. juhlallisuuksissa. Porotutkimuksen ja -ihmisten parissa on tullut oltua jo yli kymmenen vuotta, tavalla tai toisella - aktiivisesti kuutisen vuotta. Tuttuja kasvoja oli siis paljon, puhe- ja juhlatyyli tutun tuntuista ja olo kotoinen. Jännästi itsekin kokee että parlamenttiin osallistuminen on vähän kuin palkinto taas yhdestä kelvollisesti hoidetusta vuodenkierrosta. Työt on tehty, laskut maksettu ja lapsetkin päässeet luokka-asteelta seuraavalle. Oli siellä muutkin juhlatuulella, etenkin poronhoitajat (joilla poronhoitovuosi oli juuri päättynyt ja uutta aloiteltiin).

Seuraavassa postauksessa lisää siitä miltä minusta nyt tuntuu, kun tiedän saavani jatkaa näissä tutkimushommissa vielä seuraavankin vuoden. Vihje: hyvältä.

Koulujen aitoja voimavaroja: järkevä OPS, hyvät opettajat ja taustalla olevat tyypit

Kevätjuhlien ja lauantaisten koulunpäättäjäisten jälkimainingeissa tuli mietittyä koulua ja sen päivittäistä toimintaa vähän enemmänkin.

Ensinnäkin huomasin miettiväni, että ei silloin omana kouluaikana vanhemmat ja muut paikkakunnan aikuiset olleet yhtä tärkeässä roolissa kuin mitä ne nyt tuntuvat olevan. Sitten tajusin, että enhän minä silloin mitään nähnyt, mitään kuullut tai mitään ymmärtänyt. Jos olisin kuullutkin kodin ja koulun yhteistyöstä, vanhempainneuvostoista, aluejärjestöistä tai muusta koulun saamasta tuesta, en olisi nähnyt sen arvoa.

On hienoa voida katsoa koulua nyt hiukan eri näkövinkkelistä.

Todistusten yhteydessä tuli puhuttua uudesta opetussuunnitelmasta niin lasten kuin monien aikuistenkin kanssa. Ihan fiksulta se vaikuttaa. En ole koskaan ollut mikään ihmisten arvioinnin fani, eli numeroiden katoaminen ei haittaa. Ja vaikkapa kieltenopetuksen varhaistaminen tuntuu toimivan hyvin, etenkin ruotsin aloitus jo alakoulussa oli nerokas ajatus. Monialaiset oppimiskokonaisuudet vaikuttavat fiksuilta, etenkin kun niitä meillä välillä toteutetaan jopa useiden opettajien ja eri luokka-asteiden oppilaiden yhdessä tekeminä.

Mikään OPS ei tietty toimi, jos opettajilla ei ole aikaa ja energiaa sitä toteuttaa. Ja innostusta ja heittäytymistä esim. oppia asioita yhdessä oppilaiden kanssa (hyvin tehokas konsti innostaa väkeä ajattelemaan itse, muuten). Hyvästä toteutuksesta ja mahtavasta opettajuudesta esimerkkinä sattumus, jonka kertoi yksi alakoulumme opettaja jo aiemmin tänä vuonna. Uudessa OPS:ssa on mm. koodauksen perusteet, joita viiides- ja kuudesluokkalaiset olivat opetelleet yhdessä yhden opettajista kanssa. Tämä opettaja kertoi havahtuneensa tilanteeseen, jossa hän ja kuudennen luokan pojat makasivat posket lattiaa vasten koulun yläkerran käytävässä, ja sihtailivat että meneekö ne legorobotit nyt suoraan niin kuin oli tarkoitus. Siinä oli alkanut opettajaa naurattaa, mutta pakko oli ollut myöntää että uudessa OPS:ssa on ajatusta.

Toinen esimerkki luovasta opettajuudesta tulee serkkuni kertomana. Hän oli päätynyt opettamaan pienehköllä paikkakunnalla islamia sekä muutamalle oppilaalle alakoulussa, että yläkoulun ryhmälle - jossa oli yksi oppilas. Pienen henkilökohtaisen aivoriihen jälkeen opettajaserkkuni oli päättänyt jättää yläkoululaisen virallisen "opettamisen" kokonaan pois, ja ryhtynyt ainoastaan valmistelemaan alakoulun tunnit yhdessä tämän oppilaan kanssa. Siinä oli muistipelien askartelun ohessa käyty läpi myös kyseisen luokka-asteen oppimisvaatimukset. Nerokasta!

On tämäkin työtä

Olen tämän viikon aikana selvittänyt työn puolesta milloin ja miten luonnonsuojeluaate saapui Suomeen, ja mihin Lapin sodan jälkeisen jälleenrakennuksen voi katsoa päättyneen. Ja millä koulutuksella, millä kokemuksella?

Bändi veti Suvivirren hyvin

Käytiin eilen sitten tankkaamassa yhteisöllisyyttä ja vanhemmuus -ylpeyttä alakoulun kevätjuhlasta. Ja todettiin että on se nykyään helppoa, kun nuorimmainenkin on siellä esiintyjien pätevässä joukossa, eikä juhlien ajan tarvitse kannella ja hyssytellä yhtään pikkusisarusta.

Juhlia oli kaksi peräkkäin, ja olimme tulleet etuajassa. Käytävässä hengaillessamme saatoin siis jo mukamas varautua liikutusta aiheuttaviin ohjelmanumeroihin, kuten lopussa olleeseen mainioon "Isä-olen-täällä-maailman-toisella-puolen" - Suvivirsi -komboon. Puolivälissä tullut Elastisen Eteen ja ylös pääsikin sitten yllättämään ihan puun takaa. Ja olivat ne vielä löytäneet tosi hyvät pienen pienet laulajat siihen!

Sitten katsoin kuudesluokkalaisia, teinejä. Niissä on niin iso hajonta. Toiset ovat vielä ihan lapsia. Toiset taas sellaisia diivoja, ja niillä on silmissä sellainen ihan tuore, jännän itsetietoinen katse. On se alakoulu mielenkiintoinen paikka.

Toukokuun viimeinen viikko

Viikonloppu: jalkapalloa eri ikäluokissa, yhden vauvan tapaamista, teenjuontia ystäväpariskunnan kanssa.

Sunnuntaina: talon valtasi kymmenkunta noin kahdeksanvuotiasta tyttöä. Onneksi uloskin pääsi! Juhlat menivät kunnialla.

Nyt: väsynyttä ja huonomotivaatioista kouluun raahautumista ja töiden tuuppimista eteenpäin. Koko ajan pyörii mielessä syksyllä odottava mahdollisuus tutkimusPALKKAUKSESTA Lapin yliopiston kautta. Kunpa näkisi mustaa valkoisella, niin voisi suunnitella lähikuukausien elämän paremmin!

Viimeisen kouluviikon kalenteri pursuaa myös vanhempien kalentereihin. Toivottavasti koko lössi muistaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan! Torstaista alkaen, viikon verran, talossa myös ramppaa vaihtelevin vahvuuksin isovanhempia ja muita sukulaisia.

Kiviä eri kokoluokissa - päiväkirjamerkintöjä viime viikolta

Torstaina nuorimmainen tuli kotiin raahaten selässään selvästi raskasta reppua. Sieltä nousi esiin 10x10x15cm kokoinen järjettömän painoinen kivenmurikka. "Se oli niin hieno!"

Perjantaina olimme eteläisessä Suomessa - puoliso töissä, kaksi lasta mummilla (yksi leirikoulussa eli hänestä ei tarvinnut huolehtia), itse Geofysiikan päivillä. Päivillä oli hihityttävän hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö tunnelma niin kuin meidän alallamme uisemmiten on. Puhuin jäätyvistä lumipeitteistä. Toiset puhuivat kosteuden kuljetuksesta ilmakehässä, mannerjäätiköistä, aurinkotuulesta, maanjäristyksistä. Oltiin perimmäisten, ihanan geofysikaalisten asioiden äärellä: lähiavaruus, ilmakehä, lumi, jää, vesi, kallioperä.

Lauantaina puoliso juoksi Tuusulanjärven ympäri kaksi kertaa.

Sunnuntaina oli vieläkin kesä, ja imuroimme autot. Käki kukkui.

Taas mennään

Kuudesluokkalainen on jo kaksipäiväisellä leirikoulullaan. Huomenna hän jatkaa vielä yökylään naapuriin. Huomenna aamulla käynnistämme kaksi muuta koululaista mummille ja papalle; me vanhemmat menemme työhommiimme Espooseen (puoliso, koneita rukkaamaan) ja Helsinkiin (minä, seurustelemaan ja verkostoitumaan Geofysiikan päiville). Sitten lauantaina puoliso juoksee ja me ehkä katsomme. Tai syömme jäätelöä ja nautimme lämmöstä.

Yksi teineistä on äryttävässä murahteluiässä ja rahat ovat melko totaalisti loppu. Silti itseluottamus tuntuu olevan hyvällä mallilla. Syitä? Mielekästä tekemistä on ja työtäni tunnun osaavan tehdä. Välit tärkeisiin ihmisiin ovat hyvät. Kolme lasta teini-iässä, eikä ahdista tämän enempää. Tästä taas mennään!

Iltasatujen loppu

Yksi asia kerrallaan jää pois, kun lapset kasvavat. Toisesta päästä tulee tietenkin aina uutta, yksi asia kerrallaan. Mutta nyt tuntuu jäävän pois iltasadut. Nuorimmainen lukee mielellään itse itselleen. Pieni talo preerialla -sarja oli hyvä lopetus tälle tavalle.

All different, all equal

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni koulun äitienpäivän aamunavauksessa. Pikkuiset lauloivat söpösti ja lausuivat 50-luvun runoja. Liikuttavaa ja kivaa, mutta huomasin että sellaisen pullantuoksuisen äitimyytin täyttämiseen on itsellä kyllä matkaa. Ja niin on todennäköisesti melkein kaikilla muillakin saliin tulleilla äideillä. Ja silti me kaikki oltiin ja ollaan kummallisuuksinemme (persoonallisuuksinemme) ja tilanteinemme ihan oikeita äitejä ja oikein hyviä sellaisia.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua! Me muistimme viime tingassa lähettää kortin mummulle, ja huomenna menemme Turkuun pienen serkun synttäreille. Sunnuntaina tuskin tapahtuu mitään ihmeitä, ruokaa laitetaan, syödään, jalkapalloa harrastetaan. Pidetään todennäköisesti rento päivä ilman suurempia hässäyksiä. Itse olen kiitollinen siitä, että ne vuodet ovat takana päin kun äitienpäivän ja kaikkien vastaavien suurin anti oli se että aamulla päätti nukkua niin pitkään kuin huvitti.

Ympäristökasvatusta

Eilen illalla oli taas asuinalueemme siivousilta. Keräsin kuudesluokkalaisten tyttöjen kanssa, ja ongittiin ihan tästä meidän lähitienoon purosta autonrengas ja noukittiin polunvarsilta koirankakkapusseja ja nypittiin lasinsiruja.

Kyllä sen huomaa, että nämä nuoret on pantu tuohon hommaan säännöllisesti joka vuosi. Ei ne ymmärrä sitä että tavaraa heitetään pois, ja vääriin paikkoihin vielä.

Kiitos koulu, kiitos kodit.

Omituinen aamu

Aamulla heräsin siihen kun 13-vuotias heräili, meni alakertaan, ja sitten rymisteli jotenkin todella outoon aikaan ulos... ja kohta takaisin sisään. Täytyi nousta sängystä ja käydä kysymässä että mitämitä. Lapsi nauroi ja sanoi lähteneensä vahingossa seitsemältä kouluun.

Sitten nukuin ihanan syvästi ja näin unia ja heräsin siihen kun ovikello soi monta kertaa. Nyt kello oli kahdeksan. Seuraava kouluun lähtijä olisi ollut nuorimmainen, joka aloitti päivänsä poikkeuksellisesti hammasröntgenissä klo 9.30 eli kello oli soimassa joskus puoli yhdeksän pintaan. Oven takana oli naapurin tyttö, joka ei tietenkään ollut muistanut erikoisjärjestelyämme ja oli jo myöhässä koulusta. Eipä siinä muuta kuin yöpaita pois, vaatetta päälle ja tytön vienti koululle. Heräily alkoi hiljalleen siinä vaiheessa kun olin päässyt takaisin kotiin aamukahvin ja -lehden äärelle.

Varmaan näitä on ikävä sitten kun on eläkeläinen ja hiljaista.

Pohjoiseen, pohjoisesta

Oli just niin mainio reissu kuin uumoilinkin. Tosin tuntui erittäin epätodelliselta ja irralliselta olla yhtäkkiä Sodankylässä, Vuotsossa, Ivalossa, Inarissa. Pieni autoni (jonka jarrut oli juuri korjattu, prosessin aikana oma äänensävyni huoltomiehen suuntaan alkoi olla hyvin pingottuneen kohtelias) kiisi kauniisti yli tuntureiden ja halki metsien, vaikka takanani ajaneet kollegat olivat naureskelleetkin.

Inarin Kultahovin äänieristys salli minun kuunnella naapurihuoneen kuorsausta kahden yön ajan, mutta illallinen oli hyvä. Poro- ja kalapäivillä niitin mainetta ja kunniaa kiinnostavalla ilmastoesityksellä (kiva juttu!) ja muidenkin esitykset olivat kiinnostavia. Paikalla oli tuttuja sieltä ja täältä. Eniten yhteenkuuluvuutta koin ehkä kumminkin Paliskuntain yhdistyksen toimiston rempseään väkeen.

Työt nitkahtivat taas eteenpäin muutaman suunnitelman ja yhteistyöaikeen kautta, näinhän se menee.

Mä lähden Inariin

Ah.

Pappa tulee muutaman tunnin päästä ja minä käynnistyn Rovaniemelle. Huomenna saan ajaa Inariin. Ehkä lempiajomatkani in the whole wide world. Rovaniemeltä Sodankylään, jolloin on viimein päästy Lappiin. Siitä Vuotsoon, joka on minun lapsuuteni parhaita paikkoja. Siitä Ivaloon, ja tällä välillä alkaa jo olla upeaa maisemallisesti. Tästä vielä kivenheitto Inariin, jossa on hyvin pohjoinen ja hyvin erikoinen tunnelma.

Ah. Torstaina kokoustamista, oma esitelmä, ehkä pientä haastattelemista, sen sellaista. Perjantaina aamulla vähän lisää ja sitten pitkään ja hitaasti kotiin lepäämään.

Merkityksellistä vappua kaikille

Niin se vappuviikonloppu? Puoliso ja 13-vuotias ovat jälkimmäisen kummisedän luona Sveitsissä, tulevat ensi keskiviikkona. (Minä lähden työhommissa ihanaan pohjoiseen jo tiistaina, eli pappa tulee pitämään huushollia pystyssä pariksi päiväksi. Tästä se hektinen toukokuu alkaa!)

Me pyrimme pitämään mukavia päiviä kotona. Vapunaattona on seurakunnan perinteiset vappumyyjäiset, näihin teen hiljalleen kakkuja ja menemme varmaan avuksikin. Muuten on lapsilla vähäistä kavereiden tapaamista, itsellä vähäistä kokeellista kokkaamista, hyvin vähäisiä pihatöitä (KYLMÄ!!!) ja iltaisin liian myöhään venyviä sessioita Beck -elokuvien parissa.

Nautinto.

Itse vappuna laitan kantaaottavan paidan päälle ja ylioppilaslakin päähän. On meillä simaa ja tippaleipiä ja ilmapallojakin. Vanhoja autoja käydään varmaan katselemassa läheisen marketin pihassa. Ja aamusta olisi kiva käydä moikkaamassa vasemmiston vappumarssiakin. Minulle vappu on jopa melko tärkeä juhla. Harvoina juhlina tunnen oloni juhlalliseksi, lähinnä jouluna ja itsenäisyyspäivänä. Vapussa on sellaista merkityksen tuntua. Puhutaan paitsi yleisestä lystinpidosta ja keväästä, myös yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, kapinasta, maailman parantamisesta, politiikasta joka näkyy arjessa.

Se on hyvä.

Luulisin että hyvä vaihe

Olen pitkää vappuviikkoa kolmisteen kotona yläkoululaisen ja nuorimmaisen kanssa.

Yläkoululainen on ärsyttävässä melkein-16-vuotiaan iässä, jossa kavereiden kanssa puhuminen sujuu paljon paremmin kuin äidin, mutta poikaa saa toki viedä kouluun, välillä hänen kavereitaankin, ja satunnaisesti pojasta purkautuu ajatuksia fotoneista, matemaattisista lausekkeista, tanssimisesta ja jalkapallosta.

Nuorimmainen on ihanassa ekaluokkalaisen iässä jossa puhetta tulee, kavereita on, hassutellaan, luetaan, tunteet ovat suuria ja heilahtelevat äärilaidasta toiseen.

Veikkaan, että näitä aikoja ajattelee joskus suurella lämmöllä. Itsellä olisi tällä hetkellä niin suuri palo vain tehdä tekstejä valmiiksi ja aloittaa uusia, että ns. oikea elämä tuppaa tuntumaan välillä enemmän tai vähemmän suorittamiselta.

Kollega sanoi tämän oikein hyvin sähköpostissaan muutama päivä sitten. Pohti tutkijanidentiteettiään, mietti mihin kannattaa ja voi panostaa, ja totesi että olisi tietenkin helpompi jos pelkkä arki (ruoka, suoja) riittäisi. Mutta kun eihän se riitä.

Hyvä päivä

Eilen oli hyvä päivä. Minut oli kutsuttu pitämään koeluento dosentin arvon hakuun liittyen. Olin valmistellut kohtuullisen kivan tuntuisen "luennon" ja käynyt läpi sen moneen kertaan, että osaisin esittää sen kutakuinkin luontevasti. Koetin ajatella positiivisesti ja innostuneesti koko juttua.

Aamulla ajoimme pääkaupunkiseudulle yhdessä puolison ja nuorimmaisen kanssa - nuorimmainen meni mummille päiväksi, puoliso Espoon toimistolle ja minä yliopiston kotilaitokselle. Rakennus ja tunnelma olivat edelleen sellaiset joihin oli helppo solahtaa. Odottelin vuoroani, minua ennen koeluentoja vastaanottava paneeli kuunteli muutamaa professorin paikkaa hakenutta henkilöä. Ehdin kätellä yhden näistä hakijoista ja vaihtaa pikaiset kuulumiset - brittitutkija, joka on ollut läsnä tavalla tai toisella koko tutkijanurani ajan.

Luentoani kuunteli ainoastaan neljän hengen raati. Kuuntelivat kiltisti, muistin sanoa kaiken mitä piti, esiintyminen tuntui hyvältä ja luontevalta. Piirsin valkotaululle kummallisen näköisen kuusen. Sain hyvää palautetta. Opetuskokemukseni tunnustettiin, sanottiin että opetukseni menisi hyvätasoisesta lukio-opetuksesta. Aihekin oli kuulemma kiinnostava (opiskelijaedustaja oli etenkin tykännyt). Siinä palautetta vastaanottaessani ja raadin kanssa keskustellessani tunsin oloni tasavertaiseksi ja osaavaksi.

Päivä jatkui ihanasti ensin yhden kollegan ex tempore -tapaamisella (pyysin apua yhden aineiston käsittelyyn - tyypilliseen epäsosiaaliseen meteorologityyliin keskustelu päättyi siihen kun keskustelukumppani yhtäkkiä vaan lähti paikalta) ja kahden kollegan suunnitellulla tapaamisella (vertaistuettiin toisiamme apurahaköyhyydessä ja suunniteltiin jatkotöitä). Edelleen tunsin olevani oikea ihminen oikealla paikalla.

Kun tein jo lähtöä mummilaan, törmäsin vielä kahteen kollegaan, ja hyvin läheisiin sellaisin - toiseen, joka on ollut läsnä ja tukemassa koko tutkijanuran ajan, ja toiseen, jonka kanssa olen opiskellut ja jatko-opiskellut. Nyt olin tosiaan itse hakenut dosentuuria, ja hän oli ollut yksi professorin paikkaa hakeneista. Matkustimme keskustaan yhdessä, puhuimme, istuimme alas puhumaan lisää - tutkimuksesta eniten, mutta myös muusta. Ah.

Ylellinen pätevyyden ja osaamisen tunne pysyi ylläni koko illan. Vieläkin siitä on häivähdys jäljellä.

Hoh!

Hoh mikä vaalitulos! Ilahduttavaa! Vihreät Jyväskylän SUURIN puolue?! Eikä vasemmistokaan kahlannut kovin pahasti. Yllättävä tulos monessakin mielessä. Piti olla sunnuntaina iltapäivällä kuudesluokkalaisen kanssa pitämässä koululla vaalikahvilaa. Siellä yllätti miten paljon porukkaa kuhisi äänestämässä. Siksi yllätti se, miten alas äänestysprosentti lopulta jäi. Tämä on harmi, sillä minulle mieluisa tulos taitaa olla just sellainen vaikuttamismahdollisuuksiinsa uskovien optimistien tulos. Kotiin lienee jäänyt paljon niitä, jotka olisivat keikauttaneet vaakaa toiseen suuntaan? Toivottavasti tulos ei syvennä vastakkaisasetteluja vaan että kunnissa tehtäisiin oikeasti fiksua työtä seuraavat vuodet.

Metsäsuhteesta

Edellisen postauksen jälkeen pakko miettiä hieman lisää sitä omaa metsäsuhdettaan. No se on niin syvällä että ei sitä vissiin edes huomaa. Olen kasvanut keskellä metsää, ja lapsuudessa ihan oikeasti ne rakkaimmat leikkipaikat olivat muutamassa lähimetsässä. Niiden menetys brutaalien 90-luvun hakkuiden kautta oli iso surun ja katkeruuden paikka, joka ei ole vieläkään sisimmästä kokonaan parantunut.

Metsiin on menty kaikissa asuinpaikoissa: Itä-Helsingissä Meri-Rastilassa niihin rantametsiin ja Kallahdenniemelle, vanhan Vuosaaren puolella Mustavuoreen. Jyväskylään muuttaessamme järven läheisyys ei ollut hyvän talonpaikan kriteeri, mutta halusin metsän laitaan. Mielestäni metsän pitää olla niin lähellä, että sen näkee aina vilkaistessaan ikkunasta, ja haistaa ja kuulee ulos mennessään. Ja sinne voi piipahtaa hakemaan jotakin jos tarvitsee, vaikka nyt mustikoita, tai kepin, tai kukkia. Koen että suhteeni metsään on silleen arkinen.

Mutta kyllä tuntui tavallaan oikeilta ja tutuilta myös ne folkloristiset puheet, joissa mietittiin entisiä ja nykyisiä "kanssakäymisen muotoja metsän kanssa". Puhetta metsälle. Tietämystä siitä, että jos veisi uhrilahjoja metsään, mille kivelle tai mille puulle ne veisi. Tietäähän sen, kysymättä tai kertomatta.

Kirjoittaisin tästä mielelläni lisää. Vaikkapa myös isäni metsäsuhteesta, siitä miten hän tavallaan näki metsän kuutioina, mutta myös arvosti sitä ympäristönä. Osasi liikkua eksymättä. Tiesi millaisia käyttö- tai koriste-esineitä mistäkin käkkyrästä tai oksasta tulisi. Ja vaikkapa myös pienen lapsen intuitiivisesta metsäsuhteesta, jota saan seurata nuorimmaiseni kommentoidessa maailmaa: "Minun mielestä puita ei saisi kaataa." Kirjoitan joskus toiste. Nyt alan ruokkia perhettäni.