Ja tänään oli näin

Vein nuorimmaisen mummun luo. 70km ajettuamme todettiin että polttoainetta on 50km tarpeiksi, ja tilillä ei olekaan rahaa. Vaikka eilen oli 80e. Muutaman puhelinsoiton ja hetkellisen kriisin jälkeen kotiväki teki taikoja käteisen rahan ja tilillepanoautomaatin kanssa ja matka jatkui.

Mummu oli kuunnellut radiota, ja siellä oli sanottu että Suomen kielen rumin lause on "tuuli lisää pakkasen purevuutta".

Vähän on kylmä.

Tällä viikolla on näin

Vanhojen tanssit: ihanat.

Mummu ja mummi: paljon puhetta.

Rovaniemen työviikko: edelleen, paljon puhetta. Muun muassa illallisella, jolle oli kutsuttu 12 poroisäntää kahden tutkijan vieraaksi.

Paluu Rovaniemeltä: autuas junamatka aurinkoisen talvisen Suomen halki. Väläys: kello yhdeksän ravintolavaunussa, kahvia, Timo Helteen Picalogin vuosikirja.

Viikonloppu: puoliso hiihti Lahdessa Finlandia -hiihdossa. Jokainen tyylillään.

Nyt: hiihtoloma. Itsellä työtä 1/3-1/2 -aikaisesti. Nuorimmainen lähtee loppuviikoksi mummun luo. Viikon tavoite: nukkua myöhään. Nähdä muutama elokuva. Laittaa ruokaa ja syödä.

Toissa viikolla oli näin

Tämä teksti kirjoitettiin toissa viikon torstaina. 

Yksi lapsi täytti neljätoista vuotta, se pieni poika.

Vanhimmaisella on huomenna vanhojen tanssit. Ihmeen vähän olemme joutuneet kuulemaan angstia liittyen tanssiharjoituksiin, -partneriin tai -kenkiin, puhumattakaan puvusta, meikistä ja kampauksesta. Nämä ovat jotenkin vaan tapahtuneet, vähäisellä stressillä. Kuinka hyvä.

Tietenkin nyt tanssiviikolla auttaa, että lapsi ei asu enää meillä kotona. Meidän ei tarvitse tietää viime hetken stresseistä ja huomisen aamun herätyksestä kello neljältä.

Muutenkin, kun lapsia on tämmöinen nippu, yksittäisen lapsen isotkaan jutut eivät kasva kovin suuriin mittasuhteisiin. Vanhojen tanssejakin on meille tulossa uudelleen - ja vaihto-oppilaan kanssa tämä kausi käytiin läpi jo pari vuotta sitten kertaalleen.

Hauskaa toki. Meille on tulossa myös mummu, ja ehkä mummikin. Ehkä synttärikakkua saadaan 14-vuotiaan kunniaksi.

Ja sunnuntaina illalla lähden Rovaniemelle työviikkoa viettämään.

Havahtuminen

Näihin muuttoihin ja muihin liittyen: ihan viime aikoina on vasta tullut se aito havahtuminen, että nämä lapset oikeasti kasvavat isoiksi eikä niitä ole tulossa lisää. Että kun tuo nuorimmainen täyttää keväällä yhdeksän, täyttää hän sitten seuraavaksi kymmenen ja niin edelleen, eikä perässä ole tulossa seuraavaa vauvaa, taaperoa, koululaista.

Totta kai vapauttavaa.

Mutta havahdun siihen, että minulla ei ole taitoja tällaiseen tilanteeseen. Olen tottunut siihen että jälkikasvulla on seuraa ja tukea (ainakin riitelytukea) toisistaan. Keskusteluja ei tarvitse aloitella tai ylläpitää, käsiteltäviä asioita on koko ajan ilmassa, hiljaista ei ole. Jossakin vaiheessa käykin niin että meillä on kotona vain yksittäiskappale teinejä. Ja jo nyt on käynyt niin, että meillä on yksittäiskappale pieniä koululaisia - eikä hänellä oikein ole luontaista seuraa kotona, samalla tavalla kuin aikaisemmin pienillä koululaisilla on aina ollut. Täytyy hakea taas uutta vanhemmuutta.

Koko ajan se on sama juttu.

Jatko-osa

Ranskalaisesta selvittiin kunnialla. Poika 16v ihan kaverustui sen kanssa.

Ja todentotta, vanhimmainen on muuttamassa tällä viikolla. Vuokrasopimuksia on allekirjoitettu, tukia haettu, kaverin sukulaisen muuttoauto hakee huonekaluja jo tänään. Tyttö nyysii itse pitkin viikkoa loppuja kamppeitaan asunnosta toiseen. Viimeisenä gerbiilit tavaroineen. Milloinkahan itse pääsen paikan näkemään?

Välillä tulee kummallinen tyhjyyden tunne ajatuksesta että lapsi ei ole enää lähtökohtaisesti täällä.

Tiedostan sen, että kun kaikki ovat poissa, on aktiivisesti muutettava tapojaan, ja tapojaan ajatella. Siihen on tosin vielä kymmenen vuotta aikaa.

Helmikuu: vähissä voimissa

Tukholma vei voimat aika totaalisesti. Ilmeisesti pari päivää täysimittaista ajattelemista, suunnittelemista, pätemistä ja verkostoitumista on aika paljon. Etenkin kun tuloksena on lähinnä oman työsuunnitelman tuplaantuminen ja jonkinlainen sekoittuminen... Toisaalta, ehkä tuloksena on mahdollisuus myös jatkaa hankkeessa ensi syksyn jälkeenkin. Ja ihmiset toki olivat mukavia.


Ja jos prioriteettilistalla olisi kumminkin ne ns. omat työt ensin, eli keskeneräiset käsikirjoitukset. Tekee muuta sitten miten ehtii.

Ja oikeasti ottaa ne vapaaehtoisemmat hommat kuten kasvatustieteet hyvin vähällä.

Kun maaliskuussa pitää oikeasti opettaakin. Jos ei siinäkään laita rimaa liian korkealle.

Kotona on vain yksi ranskalainen, käy täällä lähinnä nukkumassa. Vanhimmainen tarjoaa sille välillä kyytejä, toiseksi vanhimmainen otti sen mukaan pelaamaan tietsikkaa. Ihan helppo tapaus. Pieni, ja nuoren oloinen poika.

Jottei olisi liian yksinkertaista, toinen auto on huollossa vielä monta päivää.

Ja jottei ajatteleminen ja prosessoiminen ja järjestely loppuisi kesken, vanhimmainen ja hänen ystävänsä saivat päähänsä NYT lähteä toteuttamaan muuttoa pois kodeistaan. Me otetaan tämä puolison kanssa ihan iloisesti ja jännityksellä, mutta onhan tässä mietittävä käytännön asioita, pelättävä yllättäviä kustannuksia (vaikka tytöt pyhästi lupaavat että niitä ei tule) ja kaivettava kaappien kätköistä vanhaa kamaa joka on laitettu säilöön tätä hetkeä varten.

Montakohan kertaa muuttokuorma vielä palaa kotiin, ennen kuin häipyy lopullisesti?

Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä tällä on siihen, kun lapsi lähti kauan sitten alle yksivuotiaana perhepäivähoitajalle, kassi pakattuna?