Helsinki - Lontoo - Birmingham

Puoliso vahvisti aamulla että kyllä se meni.
Lähti jonkun toisen suomalaisen kanssa kohti turvatarkastusta ja siitä kohti uutta kokemusta ja uudenlaista elämää.

Tänään olen ollut lämpimän onnellinen pojan puolesta. Kyllähän tuollaiselle lukioikäiselle alkaa kodin seinät olla välillä ahtaat, vaikka välit ihan ok olisivatkin. Vaistot sanoo, että nyt olisi aika ottaa etäisyyttä ja seistä enemmän omillaan.

Meni

Kovasti keksi oheistoimintoja, pelasi koneella monta päivää putkeen ja nukkui huonosti. Välillä aktivoitui ja osti koulutarvikkeita tai sovitti pukukenkiä.

Illalla alkoi touhuta hirveästi ja ahtaa lisää tavaraa ihanaan vaaleanpunaiseen matka-arkkuun. Rekisteröidä vakuutustaan, printata papereita, ladata puhelimen vara-akkua ja kysellä että vieläkö kaupat on auki. Hyräillä, kokata nuudeleita ja papuja hirveällä kolinalla vaikka muut olivat nukkumassa. Etsiä nukkuvan pikkuveljen huoneesta Harry Potter -kirjaa englanniksi.

Äsken se lähti isänsä kyydillä kohti Helsinki-Vantaata. Lento on aamulla. Edessä pari päivää Lontoossa ja sitten uuteen kotiin Birminghamiin, italialaisen vaihto-veljen kanssa.

Kait se pärjää.

Itse koettaa olla reipas ja iloinen, eikä haikailla ihan hirveästi pojan perään. Tällä kertaa ei tarvitse tehdä surutyötä huonetta siivoamalla - huoneessa asuu jo thaimaalainen vaihtari. Lakanat ja peiton voi pestä ennen kuin sijaa alakerran sängyn vierasvaraksi. Toimittaa turhiksi jääneet jalkapallovarusteet takaisin joukkueelle. Antaa itselleen luvan surra sentään, muistaakseni tunne menee pian ohi.

Kilpailuhenkisyydestä

9-vuotias on salavihkaa alkanut kisata juoksemisessa. Kävihän hän yleisurheilukerhossa jo pienenä, ja on aina ollut innokas kilpajuoksija perhepiirissä. Ja pari kertaa on tullut käytyä isän maraton -keikoilla juoksemassa "minimaraton". Mutta nyt kesän urheilukerhon jälkeen tuli mieleen että mitä jos kävisit seurakisoissa. Olisi 9-vuotiaiden aitajuoksu. No mikä jottei!

Lapsi kävi, juoksi 40m aidat ihan mallikkaasti, ja pääsi maaliin myös 600m matkalla. Analysoi tarkasti, miten kumma että vaikka meni ihan hyvin, ei ole tyytyväinen.

Seuraavalla viikolla oli toiset seurakisat, ja siellä tuli 40m sileällä erävoitto. Ja kotiin tuli murjottava tyttö. "Toisessa erässä ne sai lähteä telineistä. Jos minäkin olisin saanut, olisin juossut paljon paremmin!"

Kauden päätteeksi oli vielä piirimestaruusviestit kotikaupungissa. Kysyttiin varovasti, että mitenkäs tämmöinen urheilukerholainen joka ei ole valmennusryhmässä, mahtuuko 9-vuotiaiden viestijoukkueeseen. No mahtui. Ei tosin siihen innokkaasti toivottuun 50m pikaviestiin, vaan 400m pitkään. Kyllä oli jännää olla katsomossa, kun oma lapsi kisasi tuollaisessa missä oli jotain panostakin. Myös lapsi jännäsi hirveästi, että mokaako tai kaatuuko ja jaksaako. No ei mokannut, ei kaatunut, ja jaksoi. Kultaa tuli, ja palkintokorokkeelle päästiin toisten tyttöjen kanssa hihkumaan. Nyt kuulemma tuntui hyvältä. Haluaa voittaa toistekin.

Puoliso tunnistaa kuulemma miltä tuollainen voiton- ja kehittymisentahto tuntuu. Itse en osaa samaistua. Mutta olen samaa mieltä kuin puoliso siitä, että ei tuollainen kilpailuhenkisyys minnekään ihmisestä häviä, jos se on häneen syntymässä istutettu. Vanhempana voi auttaa siinä, että lapsi löytää paikan ja seuraa jossa asennetta ymmärretään ja terveesti tuetaan.

Lapsi jatkaa syyskuussa yleisurheilun parissa.

Miten opetetaan vaihtari kulkemaan ympäri uutta kotikaupunkia

Kun ajoimme lauantaina kotiin lentolentältä, näytimme heti missä on lähin bussipysäkki.
Sunnuntaina ajelimme ympäri kaupunkia ja mm. kävimme tulevan koulun ovella.
Maanantaina valtuutimme 17-vuotiaan lähtemään aamutuimaan vaihtarin kanssa koululle. Kävelemään pysäkille, neuvomaan oikeat ja väärät bussit, näyttämään mallia bussissa, kävelemään koululle oikeaa reittiä keskustassa keskuspysäkiltä.
Iltapäivällä valtuutimme 19-vuotiaan bongaamaan vaihtarin koululta, ja matkustamaan hänen kanssaan bussilla kotiin.
Tiistaina jouduimme viemään hänet koululle kun tunti alkoikin paikassa X, ja iltapäivällä hakemaan kun piti mennä jonottamaan kansalaisopistolla.
Keskiviikkona hän kuulemma osasi itse. Ja osasi toki. Aamulla hän lähti sen verran myöhään liikkeelle, että joutui tyytymään myöhempään bussiin ja pitämään aika vauhtia keskustassa, kouluun ehtiäkseen. Iltapäivällä bussi ja reitti olivat oikea, mutta tyttö ajoi pari kilometriä liian kauas ja kävely kartan avulla suunnistaen oli hidasta. Siinä vaiheessa kun aloimme lähetellä viestejä kotoa päin, oli hän kuitenkin päätynyt jo naapurikadulle.
Torstaina hän oli ottanut opikseen. Aamulla lähtö tapahtui säntillisesti 7.25, ja iltapäivällä ei tehty harharetkiä.
Tänäänkin tyttö lähti ajoissa ja kajautti ovella HEIPPA!
Tavallaan tuntuu, että kotiutuminen on sujunut ihan hyvin.
Tavallaan ihan hyvä, jos paikat ja ajat ovat hallussa ennen kuin tämä loppukesä vaihtuu synkäksi syksyksi.

Hassua on muuten se, että kun 20 vuoden tauon jälkeen kuuntelee Black Boxin levyä Dreamland, käy selväksi että se on joskus ollut hallussa c-kasetilla, ja sitä on kuunneltu ahkerasti. Sävelkulut jne eivät yllätä ollenkaan, vaikka en olisi niitä muistanut jos olisin muistelemaan ryhtynyt.

Ekat päivät

No tässä sitä taas ollaan - tutustumassa yhteiseen eloon uuden vaihto-oppilaan kanssa. Maustetta soppaan antaa se, että oma poika 17v on lähdössä kymmenen päivän päästä itse vaihtoon.

Tuntuu ihmeen helpolta, ainakin tänään. Haimme lisälapsen lentokentältä eilen. 16-vuotias thaimaalaistyttö puhuu hiljaisella äänellä mutta puhuu, välillä jopa oma-aloitteisesti. Nuorimmainen ottaa hyvin kontaktia ja täällä on käynyt jo kaksi muuta pientä tyttöä tutustumassa tulokkaaseen. Meistä puolison kanssa tilanne tuntuu paljon helpommalta kuin viime kerralla pari vuotta sitten. Tuntuu että kamalasti ei tarvitse muuttaa omia rutiinejaan, eikä jännittää. Katsotaan millaisia kriisejä saamme aikaan vuoden mittaan.

Se on tärkeää, että koulu alkaa sujua hyvin. Ainakin tämä tapaus on kiinnostunut suomalaisesta koulusysteemistä ja selkeästi opiskelemiseen taipuvainen. Koulun alun alkamisesta tiedämme enemmän ensi viikonloppuna.

Luonnoslaatikosta: Mallioppimista ja oppimisen malleja

Kaksi teiniä 15-17 -vuotiaaksi saattaneena olen tehnyt sen huomion, että tuossa iässä niihin saattaa iskeä joku kummallinen MATKIMISIKÄ. Hyvin samankaltainen kuin 2-4 -vuotiailla monesti on. Sellainen, jossa hakeudutaan vanhemman seuraan, kysellään, ehkä haastetaankin ja kyseenalaistetaan, mutta myös kokeillaan niitä juttuja mitä vanhempi tykkää tehdä, otetaan mallia. En tiennyt että tällainen vaihe on tulossa. Joko olemme tehneet jotain oikein, tai sitten tämä on ihan normaalia aikuisuuteen kasvavan nuoren käytöstä mutta jostakin syystä siitä ei puhuta. Voisiko olla niin, että samoin kuin synnytyskertomukset tuppaavat olemaan kamalia verilöylyjä vaikka synnytys usein onkin rauhallinen ja voimaannuttava hetki, teineistä tehdään puheissa vaikeita ja vihollisia vaikka he usein ovatkin hauskoja, vilpittömiä, innokkaita kasvamaan ja halukkaita ottamaan mallia vanhemmistaan (vaikka sitten salaa).

Tässä tullaan tietty siihen haastavaan tietoon, että olisi oltava hyvä malli.

Teinin kanssa oleminen on mielestäni muutenkin aika lähellä pienen lapsen kanssa olemista. Teinille on hyväksi jos hänet hukutetaan yltäkylläisyyteen mitä ihmisenä olemiseen tulee: jos hänet mahdollisuuksien mukaan otetaan luontevaksi osaksi omaa tekemistä ja arkea, annetaan hänelle huomiota, aikaa, juttuseuraa, fyysistä läheisyyttä, tekemistä, työtä, ihmisiä, sukulaisia, pohdintoja. Sanoitetaan maailmaa ja elämää niin kuin ihan pienellekin.

Elokuu 2018

Järkätty taloa kun yksi vaihtari pian tulee ja aika pian sen jälkeen toinen lähtee. Kannettu sänkyjä huoneista toiseen ja imuroitu.

Nuorimmainen käynyt ekan kerran yleisurheilukisoissa. Jännää oli. Näen, että kohta hänelläkin on seuran verkkarit ja kisaa käydään useammin kuin kerran kesässä.

Vanhimmaisen kesäbemari on pihalla ja siitä koetetaan vaihtaa moottorin kansi. Tai sylinterin kansi. Tai jotain. Neiti 19v nauttii saadessaan purkaa, ryömiä auton alle, ostaa vanhoja moottorinosia, ajaa peräkärryllä niitä hakemaan, ja mustata kätensä. Jotenkin viehättävää.

Leikkauksesta viisi viikkoa. Olo on hyvä. Tuntuu että olen toipunut. Koetan olla innostumatta liikaa siitä, jos olo olisikin parempi kuin ennen operaariota. Ehkä minäkin aloitan vuoden päästä aikuisten yleisurheilukoulussa?

Luonnoslaatikosta: Oma erityinen paikka

Olin mukana tapaamisessa, jossa odottajat keskustelivat ja saivat tietoa synnytykseen liittyen. Kutsukaamme sitä vaikkapa sellaiseksi epäviralliseksi kolmannen sektorin järjestämäksi synnytysvalmennukseksi. Ilta loppui ihanaan rentoutus / visualisointiharjoitukseen, jossa ideana oli hakea mielikuvista, muistoista tai haaveista OMA ERITYINEN PAIKKA, jossa olo on hyvä, rento, turvallinen ja luottavainen. Tämän paikan tuntua, hajua, ääniä, lämpötilaa ja kaikenlaisia yksityiskohtia haettiin mieleen samalla kun vahvistettiin paikkaan liittyvää positiivista mielentilaa.

Ihan hassua oli, kun rupesin miettimään tosielämän lempipaikkojani. Onhan niitä kaikkia luonnonkauniita ja takkatulen rätinöitä, mutta minulle tuli etsimättä mieleen neljä, ehkä viideskin. Ja väitän, että nämä eivät ole niitä kaikkein yleisimpiä tässä yhteydessä visualisoituja ympäristöjä. Ensinnä tuli mieleen Hipposhalli - Jyväskylän suurin ja vanhin yleisurheiluhalli. Seuraavana suuret kirjastot. Seuraavana suuren sairaalan käytävät, aulat ja odotustilat. Heti perään Brysselissä koetut Euroopan neuvoston kokousrakennuksen suuret kokoussalit taka- ja sivukäytävineen. Ja jos mielikuvassaan ei ole kiire eikä paljon kantamista, joku iso ja siisti eurooppalainen lentoasema, vaikka Amsterdam, kuuluu samaan kategoriaan.

En ehkä käyttäisi näitä synnytyksen aikana, mutta näköjään tässä elämäntilanteessa kaipaan paeta - mielessä tai tosielämässä - paikkaan ja tilaan jossa:

a) äänimaailma on hillitty mutta anteeksi antava - omat yskähdykset tai asennon vaihtamiset eivät kuulu kaikelle kansalle
b) lämpötila ja valaistus ovat neutraaleja
c) kukaan ei tiedä missä olen (no ok, joskus tosielämässä puoliso tietää että olen urheiluhallilla, mutta periaatteessa)
d) kukaan ympärillä ei tiedä kuka minä olen
e) tunnelma on keskittynyt ja toiminta ympärillä on tavoitteellista - mutta minun ei tarvitse ottaa siihen osaa
f) tähän liittyen: ympärillä on ihmisiä, mutta he kaikki ovat keskittyneet omiin asioihinsa ja voin olla suht varma ettei minua puhutella
g) minulla ei ole mitään pakollista tehtävää, olen yksin ajatusteni, lukemiseni ja kirjoittamiseni kanssa
h) minulta ei odoteta mitään tietynlaista käytöstä tai tekemistä, saan olla ihan oma itseni
i) puhelin on joko äänettömällä tai kiinni - kukaan ei saa minua kiinni ja tiedän ettei minun tarvitse vastata yhteenkään viestiin tai puheluun - minun ei tarvitse PUHUA

Tästä saattaisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että tämmöiset ehdot eivät arjessa täyty riittävän usein. Ja sellaisen, että on järjestettävä säännöllisesti mahdollisuuksia viettää aikaa kirjastoissa.

Luonnoslaatikosta: Akana - Kun synnytys pelottaa

Kun lukemalla luin synnytys- ja vauvavuosi -aiheista kirjallisuutta, alkoi kyllä jyvät erottua akanoista. Olen koettanut noille "Luetut" -alasivuille mainita jotakin kaikista luetuista opuksista, mutta tuntui että olisi hyvä kirjoittaa joistakin laajemminkin.  Tämä kirjoitus on siis yhdestä joka mielestäni menee kategoriaan "akana". Kyseessä on siis tuore kirja "Kun synnytys pelottaa" (Rouhe, Saisto, Toivanen, Tokola). Etukäteisoletus oli että tässäpä hyödyllinen kirja, vieläpä tuore ja suomen kielellä. No joo. Hämmästyttävän negatiivisesti suhtauduin kirjaan kun sain sen luetuksi asti.

Mielestäni siinä kirjoitetaan synnyttäjälle hyvin ulkokohtaisesti ja kylmästi, ja asenne on tosi vahvasti potilas-hoitohenkilöstö -asenne. Synnytys kuvataan voimakkaasti hoidetun  sairaalasynnytyksen kannalta. Puhutaan "supistusten hoidosta" ja kun synnyttäjä soittaa sairaalaan pyydetään "kuvailemaan oireita". Synnytyksen kulusta ei kerrota paljonkaan, esimerkiksi synnytyksen aikana erittyvistä hormoneista ei puhuta, etenkään endorfiinituotannosta. Sanotaan vaan epämääräisesti että synnytyksen edistyessä synnyttäjä turtuu (!?) kipuun. Myös keisarinleikkauksen riskeillä ja ongelmilla oikein mässäillään kirjassa. Jos olisin synnytyspelkoinen ja tahtoisin sen leikkauksen, pelkäisin kirjan jälkeen sekä synnytystä että leikkausta!

En myöskään pitänyt siitä, että synnytyksen jälkeinen masennus oli riisuttu melkein pelkäksi psykologiaksi. Kun ilmeisesti henkilökohtaisella aivokemialla on aika paljon sanansijaa siitä puhkeaako masennus vai ei tietyissä oloissa. Tai siis miten aivokemia reagoi hormonaalisiin muutoksiin. Totta kai ympäristöllä ja omilla varhaisilla kokemuksilla on osansa.

Oli kirjassa hyvääkin. Siinä puhuttiin jotenkin niin että (samoin kuin ruumiin sidokset ja kudokset) raskauden aikana MIELEN RAKENTEET MUUTTUVAT JOUSTAVAMMIKSI, niin että tulevan äidin on ylipäätään mahdollista muuttaa minäkuvaansa ja käsitystään kaikesta muustakin ja on mahdollista valmistautua siihen vauvan tulkitsemiseen ja tietynlaiseen ajatuksenlukuun. Se oli hienosti ilmaistu enkä ollut sitä ennen ajatellut. Samoin tekstissä rohkaistiin pohtimaan omaa kiintymyssuhdemalliaan (mikä varmaan aika monella on epämiellyttävä kokemus, ei vähiten sitä varten miten sitä ehkä huonoa mallia huomaa toteuttavansa omassa kasvatustyössään). Ja yhdessä luvussa joku kirjoittaja puhui paljon synnytyksen kulun yksilöllisyydestä ja synnytyskokemuksen yksilöllisyydestä. Ja sanoi ettei ole ennakko-oletuksia siitä mitä synnytyksessä pitäisi tehdä tai miten olla - synnytyshuone on niitä ainoita paikkoja nyky-yhteiskunnassa jossa saa olla oma itsensä. (Tämä taas oli ihan ristiriidassa toisen kirjoittajan synnytys -kuvauksen kanssa...) Ehkä kirjan isoin ongelma olikin se että kirjoittajia oli monia ja jonkun heistä tyyli ei vaan sopinut minulle.

En suosittele synnytyspelkoiselle! Mieluummin Malla Rautapartaa joka sentään kirjoittaa äidille lämminhenkisesti, ja haluaa vahvistaa äidin omia voimavaroja ja käsitystä siitä että synnytys voi olla hyvä kokemus eikä mitään mistä tarvitsee "selvitä". Tai Janet Blaskaksen klassikko "Aktiivisynnytys". Tai jos englanninkieli ei ole este, niin Ina May Gaskinin iki-ihana Ina May's Guide to Childbirth.

Luonnoslaatikosta: Lasten pilaamisen vaikeudesta

Menneiltä viikoilta pari vanhemmille armoa antavaa tekstiä.

Perheen tyyli sattaa altistaa mielenterveydellisille ongelmille, mutta monilla muilla tekijöillä on myös suuri merkitys.

Ja ympäri maailman nähdään valtavalla kirjolla tapoja kasvattaa ja kasvaa - ja yleisesti ottaen lapsista tulee ihan tolkun ihmisiä.

Luonnoslaatikosta: Kyllä lastenlääkäri tietää

Teinipoika halusi taannoin katsella söpöjä kuvia itsestään vauvana ja kaiveli esille oman kirjansa (johon on koottu kaikkia vauvaiän muisteloita ja sen jälkeen kirjoitettu lähinnä syntymäpäivisin). Kirjan välissä oli myös lastenlääkärin lausunto sairaalan "lähtötarkastuksesta". Paperin luonnehdinta pojasta oli NAPAKKA, HYVÄKUNTOINEN JA NÄLKÄINEN.

Hihii! Niinhän se on edelleen.

Pakko oli kaivella papereita ja tarkistaa mitä toisten lasten vastaavissa lukee. Ja on ne neroja ja selvännäkijöitä ne lastenlääkärit!

Pikkuveljellä luki REIPAS, TYYTYVÄINEN JA HYVÄNVÄRINEN.

On se! Kun katsoin niin hyvän värinenkin.

Vanhimmaisella luki UNELIAS. HYVÄKUNTOINEN, PIENI, HYVÄN VÄRINEN.

No teinitytöillä on tapana olla uneliaita pitkälle päivään, ja hyväkuntoinen se on jos kuka. Pienuudesta en menisi enää sanomaan.

Nuorimmaisen selonteko oli pidempi. YLEISTILA HYVÄ. SOLISLUUT EHJÄT, LONKAT SIJOILLAAN. TARTTUU, MOROTTAA, ASKELTAA.

Refleksit ovat tähän ikään mennessä onneksi jo haihtuneet eli morottaminen tarkoittaa korkeintaan tervehtimistä ja tarttuminen ja askeltaminen tehdään ihan tarkoituksella, mutta (onneksi) yleistila on pysynyt hyvänä!

Luonnoslaatikosta: Lihan syöntiin liittyen

Ajankohtaista. Toisaalta lihankulutus on Suomessa kasvanut viime vuosikymmeninä, toisaalta kasvisruokailukin on nouseva trendi. Jos ei muuta, lihan syömisestä tai syömättömyydestä puhutaan paljon ja aika kiihkeästikin. Viime vuonna WWF julkaisi Lihaoppaan, joka "auttaa tekemään ympäristön kannalta parempia valintoja lautasellesi".

Omana lusikkana soppaan joitakin ajatuksia lihansyönnistä (taannoisten käristyksen ja potkakiekkojen siivittämänä). Mielestäni hyvä olisi, jos arkiruoka olisi kasvispainoitteista, ihan kaikilla, ihan kaikkialla maailmassa. Jos eläimiä hyödynnetään, en pidä pahana "teurasjätteiden" (nugetit, nakit ja sen sellaiset) syömistäkään, kohtuudella. Viikonlopuksi ja juhlaruoaksi liha olisi passeli. Niin että liharuoka olisi oikeasti laadukasta, rauhassa tehtyä, ja niin spesiaalia että tiettyä ateriaa ajattelisi jo monta päivää etukäteen ja muistelisi jälkikäteen. Itselläni tällaisen efektin saavat aikaan seuraavat:

Siirappinen sesam -kana.
Kattilassa keittämällä tehty hirvenpaisti, naudanpaistikin käy.
Italialaisella reseptillä tehty lasagne, jossa on pihvilihaa ja pekonia ja jota tehdään vuorokausi.
Oikea poronkäristys.

Nyt tuli nälkä. Ja huono omatunto siitä, että jauhelihaa ja broilerisuikaleita tulee kumminkin käytettynä nopeana arkiruokana (vaikka nyhtis on jo keksitty, ja puolet perheestä on jo oppinut syömään papuja).

Luonnoslaatikkosta: Viisauden sanoja

Minulla on lainassa Emma Goldmanin ("Maailman vaarallisin nainen") esseitä, mutta olen edennyt niissä vasta suomentajan esipuheen verran. Hyvä kun senkään vertaa, sillä jo sieltä löytyi ehkäpä kirjan pääajatus:

"(Noah) Chomsky alleviivaa sitä, että vapaata elämää elävät yksilöt voivat tehdä mitä vain, jos vain haluavat ja viitsivät, koska he eivät ole sidottuja vainoharhaisuuden ja rangaistusten ilmapiiriin ... Tätä Goldmankin korostaa: vastuu on jokaisella, eikä tietämättömyys tai mukavuudenhalu ole peruste sille, ettei tee asialle mitään..."

En ole viime aikoina kovin paljon jaksanut kuunnella radiosta puhetta, mutta viimeisellä pohjoiseen ajollani kuuntelin sen verran, että kuulin mitä Juhani Merimaa sanoi festareihin liittyen: "Yksikään ei ole niin hyvä, ettei olisi parannettavaa, eikä yksikään ole niin huono, ettei siitä olisi jotain opittavaa."

Nämä asiat kuuluvat niihin, jotka haluaisin jotenkin sanoittaa lapsilleni. Omaa oikeudentajuaan on lupa seurata, ja kuka vaan voi muuttaa maailmaa. Eikä mikään asia tai kukaan ihminen ole täydellinen, eikä tarvitse ollakaan. Ja toisaalta, kukaan ihminen ei ole niin tollo, etteikö häntä kannattaisi kuunnella ja häneltä oppia.

(Ehkä aihetta saatiin hitusen sivuttua, kun koululaiset sattuivat katsomaan kanssamme montaa mieltä herättävän dystooppisen komedian Idioluutio. Päästiin muun muassa huomauttamaan, että oikeasti tyhmyys ei periydy, ja että elokuvassa muutenkin oletetaan ihan väärin että huonosti toimeentuleva ja huonosti koulutettu tarkoittaisi samaa kuin tyhmä. Ja onko kukaan ihan kokonaan TYHMÄ?)

Luonnoslaatikosta: Etusivu uusiksi, 13-vuotias poika lukee

13-vuotias tulee luokse ja kysyy että mikä se oli se kirja joka joskus luettiin ääneen ja jossa oli niitä tripodeja. Voisiko sen lainata uudelleen kirjastosta?

Äidin on tässä vaiheessa hillittävä kasvava innostuksensa ja sanoa että no onhan se vähän, se on pääkirjaston varastossa ja se on sieltä pyydettävä enkä tiedä milloin ennätän siellä käymään. Päänsisäiseen kalenteriin on jo tehty merkintä: huomenna kirjastolle.

Ja arvatkaa riemua kun poika vastaa myöntävästi kun kysyn Tripodien ajan jälkeen että mites olisi muut vanhat Tiikeri -sarjan kirjat (kuten klassikot Taistelu Venuksessa ja Triljoonasade).

Wau.

Ei nyt mennä siihen että Triljoonasade meni hyvin alas mutta siihen se loppui.

Mutta edes sen verran hyvää kokemusta kirjoihin hurmaantumisesta.

Luonnoslaatikosta: Joka nurkan takana jossain lie...

Hobittirunossa polulla käveleminen oli vaarallista - jokainen polkuhan kuuluu polkujen, teiden ja moottoriteiden verkostoon eikä koskaan voi olla varma mihin sitä loppujen lopuksi päätyy.

Kirjojen ja lukemisen kanssa on sama juttu. Olen toki aiemminkin ymmärtänyt miksi tietyissä yhteiskuntajärjestelmissä lukutaito ja tiedon vapaa saatavuus eivät todellakaan ole vallanpitäjien toivelistan kärjessä - nytpä on omakohtaista kokemusta siitä miten yksi teksti johtaa toiseen ja ajatusten aavoille merille.

Luin pari kirjaa aiheesta kasvatus ja vanhemmuus, ja kiinnostuin tiettyjen ajatusmallien pohjalla olevista vanhemmista teksteistä. Luin ne ja löysin ne jutut joista olen kirjoittanut tunnisteen "Takaisin kivikaudelle" -alle. Luin lisää perinteisistä yhteiskunnista ja siinä yhteydessä alkoi kiinnostaa koko nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ja hiukan talouskin, uskomatonta kyllä!

Kirjavinkit -blogissa vinkattiin Hahnelin "simppeliä" talouskirjaa, ja kas kun sen alaviitteistä alkoi löytyä tutun kuuloisia yhteiskuntamalleja, joita en tosin ole ajatellut aikoihin. (Ja oikeastaan olin luullut että ne on kuolleet ja kuopatut Espanjan sisällissodan tai viimeistään 80-luvun jälkeen. Anarkistimerkkiä on tullut piirreltyä tussilla  t-paitaan viimeksi joskus yläasteaikoina.)

On siis olemassa ihmisiä, joiden mielestä nykytilanne ei ole hyvä, ja joiden mielestä on olemassa varteenotettavia vaihtoehtoja. Jotka vastustavat asioita joita mielestäni pitääkin vastustaa (esimerkiksi rasismi, hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen, rahan valta) ja vastaavasti kannattavat tasa-arvoa, valinnan vapautta, yhteisöllisyyttä, vertaistaloutta ja luonnon kantokyvyn kunnioittamista. Ja joilla on suht kokonaisvaltainen ratkaisu tarjolla.

Aiheesta lukemani on ollut joko 100-200 vuotta vanhojen tekstien käännöksiä, muutamia kymmeniä vuosia vanhoja pikku kirjasia kirjaston hyllystä taikka sitten nettitekstejä uusilta toimijoilta jotka puhaltavat tuoretta henkeä vanhalle pohjalle mm. osallisuustalouden, uuden osuustoiminnan ynnä muun uuden yhteisöllisyyden muodossa.

Silmiä avaavaa on ollut lukea etenkin vanhoja tekstejä. Niitä on kirjoitettu silloin kun teollinen tuotanto on ollut vasta alkamassa ja nykyinen markkinataloudellinen järjestelmä on ollut paljon nykyistä nuorempi. Jo silloin on nähty ongelmat joita yhteiskunnassa oli silloin, ja ennakoitiin niiden vaan pahenevan (palkkaorjuus, ympäristön pilaantuminen, nationalismi...) ellei suuntaa muuteta.

Ihan niin kuin profetioita lukisi.

Ei kai se auta kuin jatkaa kirjallisia löytöretkiä ja katsoa mihin sitä vielä päätyy. Puoliso pyysi (ei ehkä ihan täysin vakavalla naamalla) etten kuitenkaan radikalisoituisi, vaikka luenkin kirjoja joiden punaisessa kannessa on vihainen musta kissa. Sanoin että se nyt olisikin saavutus, tässä iässä ja tällä asuntolainan määrällä.

PS. Jos uskallatte, luettujen kirjojen listalla on joitakin kiinnostavia teoksia joihin tutustua. Ja tuossa oikeassa palkissa jotain toimijoiden linkkejä.