Takana viimeinen työreissu Helsinkiin ennen äitiyslomaa ja vauvaa. Hiukan haikea mieli, vaikka tiedän vuoden kuluvan hujauksessa (ja sen, että ihan kokonaan en tule olemaan irti kuvioista vaikka kotona olenkin). Seuraavan kerran pääsen Helsinkiin tosin jo huomenna – mennään pariksi yöksi pääsiäisvapailla tapaamaan puolison vanhempia ja siskoa. Ja jos oikein ymmärsin, kymmenvuotiaalla on treffit vanhojen kavereiden kanssa jossain entisen asuintalon liepeillä. Se olisi kivaa.
Tiistaina olimme tutustumassa synnytyssairaalaan. Ryhmiin otetaan toki ensisijaisesti ensisynnyttäjiä, mutta kun riittävän kauan olin neuvolassa puhunut siitä, miten erilaista kaikki SAATTAA olla verrattuna siihen paikkaan, josta meillä on kokemusta, eli Kättärin Haikaranpesään, saimme armon ja pääsimme joukon jatkoksi.
Ilmeisesti tyypillinen sairaalan synnytysosasto, kätilön puheista päätellen ihan vauva- ja äitimyönteinen. Eiköhän se meidänkin vauva siellä maailmaan saada. Tietenkin kysymyksessä on SAIRAALA, ja esim. synnytyshuoneista ei ihan ensimmäisenä tullut mieleen sana kodinomainen (vaikka olihan siellä verhot ikkunoissa ja keinutuoli ja CD-soitin). Lepohuoneita ei ole, ja ilmeisesti ihan heti sairaalaan tullessaan ei välttämättä pääse synnytyshuoneeseen. Odottelu hoidetaan vissiin siis käytävällä?
Isoin miinus on siinä, että ennen remonttia ei kerta kaikkiaan ole perhehuoneita. Ajattelen tilannetta, että vauva syntyy yöllä. Isä saa toki olla lapsivuodeosastollakin aamukahdeksasta iltakahdeksaan, mutta yöllä sinne joutuu varmaan jäämään yksikseen vauvan kanssa pian synnytyksen jälkeen. Mielestäni on enemmän yksikseen oloa se, että paikalla ei ole ketään tuttua, vaikka henkilökuntaa ja huonetovereita olisikin. Haikaranpesässä minulle on jäänyt mieleen etenkin kolmas kertamme. Lapsen synnyttyä odottelimme perhehuoneen vapautumista tuntikaupalla synnytyshuoneen isolla sängyllä makoillen. Huoneeseen päästyämme jäimme käytännössä kolmisin. Parin osastolla viettämämme päivän aikana lastenhoitaja kurkisti muutaman kerran olemmeko tallella, minun tilannettani käytiin pariin kertaan tarkistamassa, ja ennen kotiin lähtöä näimme tietenkin lastenlääkärin. Ruoat haimme itse keittiöstä, siellä pystyi myös laittamaan välipalaa ja keittämään kahvit milloin halusi. Tiskata tosin piti sen jälkeen. En muista pitikö pyykitkin pestä itse. Sai ainakin. Vauvaa kävimme punnitsemassa itse, kun paino lähti heikosti kohoamaan. Viimeisin tapaus ei tarvinnut lisämaitoa – edellisten kohdalla hipsimme itse hakemassa sitä sovittuina aikoina toimiston jääkaapista. Turvaton olo ei kuitenkaan ollut, sillä olimme koko ajan perheen kanssa yhdessä, ja apua sai tarvittaessa.
Katsotaan nyt miten tällä kerralla menee. Uskoisin että hyvin, ja uskoisin että nykypäivänä hoito ja asennoituminen on henkilökunnan taholta hyvää ja asiallista, oltiinpa missä tahansa – etenkin jos itsellä on asenne kohdallaan ja tahtoa ja taitoa sanoa miten asiat on omasta mielestä parasta hoitaa. (Sitten jos jotain lähtee menemään pieleen, onkin parasta olla ihan hiljaa ja antaa ammattilaisten hoitaa. Mutta siihen saakka voi olla hankala asiakas…)
Mutta olisi kyllä enemmän kuin tarpeen, että sairaalan tulevan remontin yhteydessä laitettaisiin ainakin osa osastosta mahdollisimman pesämäiseksi. Paikaksi, missä äidit voisivat rauhassa synnyttää ilman liikaa puuttumista luonnolliseen tapahtumaan. Ja perheet olla kaikessa rauhassa yhdessä ensimmäiset päivät.
Linkki Aktiivisen synnytyksen sivuille on tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti