Edellisen tekstin jälkeen olen viettänyt päivän yliopistolla. Sain jo jokin aika sitten otettua itseäni niskasta kiinni ja alettua järjestämään parin vuoden tauon jälkeen itselleni työpistettä tästäkin kaupungista. En osannut arvata, että pöytä ja kone ja avaimet ja kaikki järjestyvät näin nopeasti.
Heikkoon keskittymiskykyyn auttaa kummasti, kun siirtyy muutaman kilometrin ihan oikeaan työhuoneeseen, avaa ihan oikean työtietokoneen ja aloittaa ihan oikean työn sitten siellä. Minut on sijoitettu toistaiseksi tuntemattomien vesi- ja kalatutkijoiden joukkoon, eli ihan kamalasti ei tule menemään aikaa edes tyhjänpuhumiseen. Ainakaan työpaikalla ei voi mennä nukkumaan kesken kaiken, tai ripustaa pyykkejä, ajaa nurmikkoa tai rupatella koulusta tulleiden kanssa.
Tuo viimeksi mainittu hiukan huolettaa. Meillä ei oikeastaan koskaan ole ollut sellaista tilannetta, että koululaiset tulisivat tyhjään kotiin (ja vanhimmainen on kuitenkin jo viidennellä luokalla!). Nyt on laadittu tiukahkot säännöt iltapäivien vietolle, ja toivotaan että lapset kykenevät niitä (ilolla…) noudattamaan. Ja onneksi pääsen tulemaan siitä ihanasta työpaikastani pois yleensä aina kun on haluan, ja haluan aika aikaisin. Muun muassa siksi, että pikku mussuka perhepäivähoitolainen ei vielä mielellään vietä koko alkuiltaakin hoidossa. Eikä tietenkään ole oikein, että muutkaan pienet ja nuoret roikkuvat yksinään kamalan kauan. Toisaalta muistan omasta lapsuudestani, miten ihanaa oli tulla koulusta linja-autolla tyhjään kotiin, syödä paahtoleipiä ja hilloa ja lukea kaikessa rauhassa. Koskaan ei ollut yksinäinen ja orpo olo. Tähän muistikuvaan tukeudun.
Mutta, summa summarum, kyllä olen rikas, näin pari vuotta kotoa työskennelleen ja äitiyslomalaisen näkökulmasta. Pöytä! Ilmoitustaulu! Sermi! Joku toinen tutkija samassa huoneessa! Huoneessa sitä rojua, mitä kertyy useiden kansoittamaan, käytännönläheistä luonnontieteellistä työtä tekevien huoneeseen – mittalaitteita, esitteitä, glyserolipulloja, kenttätyövaatteita! Ruokatauko! Ja ruokatauolla voi soittaa talokompleksin toisessa päässä työskentelevän puolison seuraksi! Kahvitauko! Työmatka! Mahdollisuus tuoda työpisteeseen kaikkea kivaa omaa rojua ja julisteita ja muuta! Kunhan vielä pääsen käymään Helsingissä, tyhjennän siellä täysin käyttämättömänä makaavan työpisteeni, ja saan tänne vielä mappeja, vanhoja artikkeleita, käyttöohjeita ja mitä vielä.
On mukava olo käpertyä omaan lokeroonsa ison yliopiston sisuksiin. Ympärillä kuuluu tieteentekijöiden ja heitä palvelevien tuttu kuhina, koneiden, puhelinten ja ihmisten äänet. Parhaassa tapauksessa ympäristö antaa parhaan mahdollisen tuen sille, että se vähä uusi mikä päässä on, siirtyy paperille ja yhteiseksi omaisuudeksi. Ja sille, että päähän tulee lisää uutta.
PS. Meillä ei ole koululaisten iltapäivänviettoon yhtä vähän sääntöjä kuin Ella yökoulussa -kirjassa yökoululle oli (Kaikki on kiellettyä. Tätä sääntöä rikkovat ammutaan aamun koitteessa.). Meillä sääntöjä on sentään neljä:
1) Ei ilman lupaa kavereita meille tai meidän lapsia kavereille
2) Vain yksi kaveri per yksi oma lapsi kerrallaan
3) Ei nettiin, jos ei ole aikuisia kotona
4) Ensin tehdään läksyt ja syödään välipala, sitten vasta pelaillaan, leikitään tai ollaan kavereiden kanssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti