Useiden syiden summana olen ollut viimeiset viikot perheemme pääasiallinen autokuski. Kaupungissa asuessaan ei tietenkään olisi pakko autoa edes käyttää, mutta jälleen, useista syistä, joista laiskuus ja kiire ovat aika merkittäviä, huomaan käynnistäväni auton tosi monta kertaa päivässä. Aamulla tulee vietyä eskarilaista koululle, työpisteelle tulee tultua autolla, kaupassa tulee käytyä autolla. Ja vietyä lapsia harrasteisiin. Suurin osa matkoista on juuri tätä "turhaa" ja päästöjä ajatellen suhteellisesti haitallista lyhyen matkan ajoa. Ärsyttää. En edes pidä autoilusta, enkä koe olevani hyvä kuski. Ja omatunto kolkuttaa. Toivon vaan, että kun pääsee tähän arjen uuteen kuvioon kunnolla kiinni alkaa aikaakin olla enemmän. Tai ainakin osaa suunnitella menonsa paremmin, niin että aamulla ehtisi ottaa pyörän esille. Puolisolle ja naapureille voi pikku hiljaa delegoida enemmän harrastuskyytejä, mutta pakokaasumielessä tämä on vain ongelmien ulkoistamista jonkun toisen omatunnolle.
Päivän muita uutisaiheita. 11-vuotias sai yövedon, siis semmoisen värkin joka kasvattaa leukaluita oikeaan uskoon yöaikaan. Onneksi kavereillakin on sellaisia ollut, eli vertaistuki toimii ja motivaatiota käyttöön näyttäisi löytyvän. Neidillä on siis alaleuka ihan eri paria yläleuan kanssa, eli käytöllä on muitakin kuin kosmeettisia tarkoitusperiä.
Yksivuotias teki ensimmäisen tuhotyönsä isompien koulutarvikkeille. Isosiskolta oli jäänyt englanninkirjat ja penaali lattialle, ja pikkusisko kaivoi kynän esille, kyykistyi työkirjan viereen ja veteli aukeaman täyteen PITKIÄ VIIVOJA. Yksivuotias on muutenkin alkanut keksiä kaikkea uutta. Hän esimerkiksi istuttaa pehmopupun lattialle, ja syöttää sille teräksisellä desimitalla jotain ruokaa X. Se on aika söpön näköistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti