Tivolit ja minä

Tien päällä tuntuu olevan minä, raskaita erikoiskuljetuksia, tivoleja ja sirkuksia. Siis pitkin keskistä ja pohjoista Suomea myöhäisinä iltahetkinä. On siellä asuntovaunuja ja motoristejakin. Jos nyt ei vuodenaika niin kasvillisuusvyöhyke ainakin vaihtuu ajaessa. Tulee ajettua eri vaiheissa olevien maatöiden ohi, ja sääilmiöiden läpi. Jossain lentää taivaanvuohi hetken auton vieressä.

Teen aivan syntisen monta hiilidioksidikiloa tämän kesän aikana. Mutta nautin niidenkin edestä. Saan olla hiljaa ja rauhassa ja ihan yksin, mennä oman aikatauluni mukaan. Näen laajalti kaikenlaisia asioita auton ikkunasta, saan valvoa kesäisiä öitä muuallakin kuin omien seinien sisällä. Saan kuunnella radiosta kiinnostavia ihmiskohtaloita ja levyltä Agatha Christietä, Veikko Huovista ja vaikka swahilin peruskurssia jos huvittaa.

Saan ajatella hitaasti ja märehtien omia asioitani ja mennyttä, olevaa ja tulevaa. Tämä on aivan mahtava retriittimuoto, joskin ne hiilidioksidikilot ovat huono sivutuote.

Eilen esimerkiksi sain miettiä radion haastattelun mukana häpeän roolia lasten kasvatuksessa, kun joku siellä puhuva totesi että hänellä menee kasvatustyössään kaikki aika siihen, kun hän koettaa poistaa lapsistaan sitä häpeää mitä ympäristö heihin jatkuvasti syöttää.

Ja se ikäkysymys sitten. Nyt kun on ollut aikaa ajatella, olen kerta kaikkiaan tullut siihen tulokseen etten enää pidä itseäni nuorena. Vaikka taas olen tullut uuteen hommaan ja uusien ihmisten piiriin, koen olevani aika keski-ikäinen ja kokenut työelämässä ja siviilissä. Tämä on tavallaan vapauttava ja itseluottamusta antava tunne. On mistä ammentaa, ja itsetuntemus kertoo jo hiukan siitä mitä osaan ja mitä en osaa. Ja sekin ymmärrys on herännyt, ettei se haittaa jos ei osaa tai jos on jossakin asiassa huono. Mutta on siinä se kääntöpuolikin. Olen huomannut alkaneeni miettiä ehdinkö tehdä ja oppia ja käyttää kaikkia niitä asioita joita haluaisin, työssäni ja muuten.

Ehkä muutama vuosi ikää lisää, niin ymmärrän ettei toinen jalka ole vielä haudassa vaikka alankin olla sen ikäinen kun vanhempani olivat niihin aikoihin kun minä synnyin -   tämä rajapyykki jotenkin jakaa mielessäni elämän nuoreen ja dynaamiseen ja keski-ikäisen jämähtäneeseen vaiheeseen.

Kannattaisi ehkä katsoa tarkemmin tuota omaa äitiään nyt 76-vuotiaana. En minäkään jaksa olla noin dynaaminen. Mikä ihmeen ikäkysymys???