Takana viikonloppu autonratissa, kenttien laidalla ja liikuntapalvelujen keittiössä. Jyväskylä Cup, junioreiden jalkapalloturnaus siis.
Pojilla takana yhteensä kymmenen futispeliä - tiukkoja, kovia kamppailuja omien perustason joukkueiden riveissä, enimmäkseen tappioita, mutta myös pari onnistumista. Ja kyllä ne onnistumiset (torjuttu laukaus, tehty maali, VOITETTU OTTELU) sitten tuntuvatkin hyvältä.
Ja se mikä tuntuu vanhemmasta hyvältä,on nähdä miten omat pojat ovat luonteva ja merkityksellinen osa omaa joukkuettaan, pyörivät nurmikolla tutussa porukassa, ottavat vastuuta omasta hommastaan, ja saavat joukkueen valmentajalta tarpeellisen määrän ohjausta mutta ei yhtään liikaa puuttumista. Tai etenkään huutoa. Miten kiva on nähdä, kun keski-ikäinen mies nojautuu eteenpäin poikien tasolle, puhuu rauhallisella äänellä edessä tai takana olevasta ottelusta, ei tee numeroa, taputtaa olalle, kertoo missä ja milloin nähdään seuraavan kerran ja lähettää pojat nauttimaan päivästä omine nokkineen.
Turnauksen järjestävät talkoovoimin kaksi paikkakunnan joukkuetta, ja toisessa niistä sattuu meidän 9-vuotias pelaamaan. Keitin siis kahvia liukuhihnatyyppisesti (aina kun yksi kolmesta pannusta tyhjeni, uutta tulemaan) sunnuntaina aamukahdeksasta iltapäiväyhteen. Aika monta pannullista ehti tehdä. Talkoofiilis oli mukava, pelit jännittäviä (sen mitä niitä ehdimme näkemään) ja omien poikien joukkueet jotenkin niin täyspäisesti johdettuja että viikonlopusta jäi oikein hyvä mieli. Ja kun noissa kuvioissa ollaan viitisen vuotta jo pyöritty, tuttuja alkaa olla, systeemitkin alkavat tulla tutuksi ja sen oman talkoopanoksenkin tosiaan uskalsin ensimmäistä kertaa antaa. Ensi vuonna puoliso aikoo mennä liikenteenohjaukseen. Kun toisilla ohjaajilla on keltainen liivi, hän ajatteli laittaa punaisen. Että ne toiset ohjaavat. Hän ohjaa vihaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti