Vanhimmainen on lanseerannut uuden käsittteen. Kana-asu -aika. Kana-asu on pehmeä ja punainen naamiaishaalari, jonka hän osti Italiasta. Siihen on ihana pukeutua, jos on vähänkin kylmissään ja väsynyt, ja jos on aikaa ihan vaan maata kotona ja rentoutua. Eilen tyttö tuli koulusta, pistäytyi yläkerrassa ja tuli takaisin alas kana-asussa. Lähti vetäytymään kohti (minun!) alakerran sänkyä ja Ylen Areenasta tulevia alkuillan sarjoja. "Ei ole moneen päivään ollut kana-asu -aikaa!"
Viisautta on ottaa tällaista, kun mahdollista.
Elämän on huomatttavasti helpompaa nyt, kuin muutama vuosi sitten. Lapset ovat jo niin isoja. Tuntuu että itsekin voi ottaa vastaavaa löhöaikaa melkeinpä milloin vain tarvitsee. Iltamyöhään pakerrettu seuraavan päivän ruoka ei ole välttämättömyys, ja suurimman osan töistä ja muista saa hoidettua lasten valvonta-aikana.
Ja jotenkin ihan uusi paradigma, kun nuorimmainenkin kykenee menemään ihan itse nukkumaan, "vaahtimatta" ja saattamatta. Hän lukeekin itse itselleen. Taputan itseäni olalle, kun en ihan väsynyt ja tuskastunut niihin moniin vuosiin, kun tämä lapsi kaipasi joka ikinen ilta seuraa, lohdutusta ja rohkaisua. Kovemmalla otteella "irti" olisi varmaan päässyt milloin vain viimeksi kuluneen seitsemän vuoden aikana, mutta kiinnosti nähdä miten käy jos meneekin tässä asiassa lapsen tarpeiden mukaan. Istuuko siellä nurkassa lukemassa vielä kun lapsi on lukioiässä.
No ei näköjään istu. Peukalon syöminen loppui aikanaan, riippuvuus pupusta jäi, ja nyt lapsi tuntuu just niin isolta ja riippumattomalta kuin kaipasinkin.
Vielä ei ole tullut ikävä nukkumista samassa huoneessa ja iltasatuja. Veikkaan että joskus vielä tulee. Nyt nautin omasta huoneesta (vaikka siellä kana-asuisia teinejä välillä majaileekin), ja mahdollisuudesta vetäytyä sinne sängyn nurkkaan lukemaan melkeinpä tarpeen mukaan. Ah.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti