Halloween -inho

Saako sanoa, että inhoan Halloweeniä? Yleisesti ottaen kaikki juhlapyhät ja niihin liittyvät tavat ovat mielestäni kivoja, joulu ja juhannus ja vappu ja palmusunnuntai ja pääsiäisen pyhät ja uusi vuosi ja itsenäisyyspäivä ja mitä näitä nyt on. Jopa ystävänpäivä, ei tämä Halloween-inho ole pelkästään vastenmielisyyttä tuontitavaraa kohtaan. Eikä vastemielisyys kohdistu pelkästään remuamiseen ja karnevaalihenkisyyteenkään – onhan täällä juhlittu kekriä jo kauan ennen kuin pyhäinmiestenpäivä rantautui katoliseen Suomeen. Enkä voi väittää, että olisin koskaan ”viettänyt” pyhäinpäivää. Joinakin vuosina ehkä on tullut sytytettyä ulkotulia tai kynttilöitä lähiaikoina poismenneiden muistoksi.

En vaan millään saa itseäni pitämään ajatuksesta, että pikkunappulat pukeutuvat kamaliksi ja pelottaviksi, ja menevät pilkkopimeässä räntäsateessa muka naapurustoa pelottelemaan. Muistan toki useita söpöjä hirviöitä Itä-Helsingin vuosilta; ne naapurin pikkutytöt jotka tulivat ovelle seuraavana päivänä ”kun äiti ei antanut tulla eilen”, porukan, jossa oli niin teini-ikäisiä korstoja kuin taaperoitakin, ja jotka rehellisesti myönsivät olevansa ovella jo toiseen kertaan, ”mutta nuo kaksi ei olleet silloin mukana”. Ja ne, joilta pyydettiin kepposta. Raukat olivat moiseen aivan valmistautumattomia ja lähtivät mutisten pois. (Muistakaa Halloween-kerääjät, aina pitää olla valmiina myös kepposia karkittomia taloja varten!) Ekana Halloween-vuonna (muistini mukaan ennen vuotta 2003 ei karkki ja kepponen –tyyppejä ovilla juuri näkynyt) muistan pelästyneeni aidosti mennessäni ovea avaamaan – miksi siellä on luuranko?!

Meillä on toivottu hartaasti, etteivät lapset haluaisi lähteä keräämään, ja tänä vuonna tilanne tulikin eteen ensimmäisen kerran, seitsenvuotias tietenkin haluaisi mennä kavereiden kanssa. Onneksi, onneksi, luokkakaverin vanhemmat olivat päättäneet pitää Halloween –juhlat kotonaan kahdelle pojalleen, ja antaneet kutsua kavereita naamiaisiin. Tämä antoi mahdollisuuden kompromissiin. Ei, toivomme etteivät meidän lapset lähtisi illalla keräämään, etkä sinäkään saa lupaa. Mutta mene toki kaverin luokse naamiaisiin ja sillä tavalla juhlimaan.

Etenkin tänä vuonna tahdon kutsua kotiini vainajain muistot, kynttilät ja rauhan, en kurpitsapäitä enkä keppostelevia luurankoja.

Fair play

Eilen päätin, että on korkea aika kaivautua ihmisten ilmoille, ja menin yliopistolle seuraamaan SLL:n Ilmasto-oikeudenmukaisuuskiertueen luentoja. Alkupuheenvuorojen aikana tunsin ikävästi, miten kymmenisen vuotta alalla on karistanut pois suuren osan ihanan lapsekkaasta uskosta asiantuntijoiden asiantuntijuuteen samoin kuin puhdasotsaisesta idealismista ilmasto-ongelman vakavuudesta ja ratkaisujen mahdollisuuksista. Harmitti. Onneksi päivään mahtui myös El Salvadorilaisen Ricardo Navarron tunnin mittainen luento, joka muistutti mieleen miksi tätä työtä ylipäätään tehdään. Muutoksia on ympäristössä ja ilmastossa ollut aina, mutta nykymenon jatkaminen johtaa ilmakehässä tilaan, jota ei ole ihmiskunnan elinaikana koettu. Onhan se jännää tietenkin. Navarro huomautti kuitenkin, että monille meistä rajustikaan muuttuva ilmasto ei ole kuin harmi ja haitta. Muutamissa maissa taas on turha puhua edes sopeutumisesta – puhe on eloonjäämisestä, sinnittelemisestä. Sopeudu ja kehity siinä nyt sitten. Lopussa päästiin osoittelemaan myös syyllisiä. Talouskasvun ihannointi tietenkin. Hyvinvoinnin väärä määrittely. Arvot jokaisen ihmisen pään sisällä. Äh, eikö tässä päässytkään osoittamaan ketään? Mitä tuommoisille asioille voi tehdä?!

Ilmastotutkimus on valtava palapeli, joka ei tule koskaan valmiiksi. Muutenhan tässä oltaisiin kapuamassa kaikkivaltiaan paikalle, jos luultaisiin osaavamme parinkymmenen vuoden päästä selittää edes yksi luonnonilmiö alusta loppuun. Palapelissä on se komea keskiosa, jota rakentavat näkyvää työtä ilmastoennusteiden ynnä muun sellaisen parissa työskentelevät. Ja mielestäni ilmasto- ja kauppapolitiikan tutkijatkin ovat mukana tässä porukassa. Laidoilla ja nurkissa on paljon hämäriä pensaikkoja ja sinistä taivasta, ja niissä nykerrämme me tuhannet, joilla on työn alla ongelman jonkin osa-alueen erikoistapaus. Mukana ollaan, kuitenkin. Olen ottanut oikeuden olla siitä ylpeä.

Tulen ääressä istun ja mietin nyt

Pitkästä aikaa pilvetön päivä ulkona. Ehkä viitsii taas kirjoittaakin. Pari viikkoa on mennyt puolella teholla; olen ollut kahteen otteeseen Savossa äidin luona, loputkin ajasta ainakin osa ajatuksista on ollut siellä. Isäni kuoli siis 74-vuotiaana, lopullinen kuolinsyy sydänkohtaus. Kuntoa huonontavia tekijöitä olivat myös keuhkojen vajaatoiminta, lihasreuma ja keliakia. Ja temperamentti. Nyt on hyvä tietää, että häneen ei satu eikä kolota, ei vaivaa se, ettei pysty enää kaatamaan puita tai nikkaroimaan, saa levätä ihan rauhassa. Isossa suvussa on tietenkin lapsesta saakka törmännyt kuolintapauksiin ja niihin liittyvään seremoniallisuuteen: hautajaisiin, muistotilaisuuksiin, kuolinilmoituksiin, hitaisiin kahvihetkiin joko omassa kotona tai muualla, tarinoihin tästä edesmenneestä ja toisista, jo aiemmin lähteneistä, ei niinkään hiljaisuuteen, vaan enemmän puheeseen, osallistumiseen, jopa nauruunkin. On tehnyt hyvää ottaa osaa siihen nyt asianosaisena. Se helpottaa. Äitini on kokenut ja taitava asioiden järjestäjä tässäkin suhteessa, olen seurannut perässä ja tarjonnut kyytiä. Kuunnellut ja jutellut. Äidillä on tietenkin ikävä, mutta hän kertoi itkeneensä ikävänsä puolison menettämisestä oikeastaan jo reilu vuosi sitten, sairauksien pahetessa. Niin oikeastaan itkin minäkin isäni menettämistä. Tämä oli vain lopullinen päätös kertomukselle – se ei jatku, eikä sitä muisteta ellemme me jälkeen jääneet sitä toisillemme kerro.

Hautajaiset ovat ensi viikon loppupuolella. Olimme kuluneen viikonlopun koko perheenä äitini luona. Lasten kanssa on puhuttu ukin kuolemasta aika paljon – miksi näin, kuolevatko kaikki ihmiset, mitä sitten? Ja myös konkreettisista asioista: mitä hautajaisissa tapahtuu, minne arkku laitetaan, mitä hautakivessä lukee, onko muistotilaisuudessa kakkua? Kävimme katsomassa hautapaikkaakin jo kaikki. Jotenkin tuntui, että tuo käynti ja kaikki juttelut helpottivat lastenkin oloa, on kovasti yritetty ettei tilannetta verhota pelottavaksi mysteeriksi, vaan oikeasti ihmisten ja perheiden elämään kuuluvaksi asiaksi. Jota tietenkin saa itkeä. Vanhimmainen on pragmaatikko ja katsoo kaikkea käytännön näkökulmasta. Nuorimmainen on pieni, ja leikkii niin hyvät kuin pahatkin asiat selväksi mielessään. Seitsenvuotias on omalla tavallaan herkkä ja jää miettimään ja suremaan elämän kolhuja. Hän on myös lapsistamme kaikkein eniten ehtinyt ja halunnut viettää aikaa ukkinsa kanssa, autellen pihatöissä ja rakennelle sitä ja tätä. Hänen kanssaan on siis itketty jo useaan kertaan ukin ikävää – niin kotona kuin mummolassakin. Niinhän se on, kuolema on isoin asia, joka ihmisen on opittava ajattelemaan. Ja siihen törmää jo kovin pienenä ihmisenä.

Kuolinilmoitukseen ei tule runoa Tarusta sormusten herrasta, mutta kiitosilmoitukseen ehkä tuleekin. Ja tässä se tulee ainakin:

Tulen ääressä istun ja mietin nyt
mitä nähnyt olenkaan,
kuten kesinä entisinä
kukat, perhoset niittymaan;

ja syksyinä menneinä seitteineen
puut keltalehtiset,
aamu-usvan ja auringon kilon
ja viimat vilpoiset.

Tulen ääressä istun ja mietin nyt
miten käy tämän maailman
kun en talven tultua enää
näe kevään tulevan.

Kas, vielä on kaikkea paljon niin
mikä näkemättä jää,
joka kevät jokainen metsä
erilailla vihertää.

Tulen ääressä istun ja mietin nyt
niitä jotka jo jäivät taa,
ja jotka sen maailman näkee
jota mitä en nähdä saa.

(J.R.R.Tolkien)

Sooria-Mooria

Tähän lokakuun tunnelmaan, P.Mustapään Sooria-Mooria:

Ovat pihalintus poissa,
et missään kuule laulajaa,
ovat pihalintus poissa,
ja huomaa: vaahteroissa
punainen liekki lepattaa.

Vaan kuule huuto loitto:
tajua parvi kurkien,
vaan kuule huuto loitto,
kurkien merkkisoitto,
huima ja kaihoinen.

Myös läkkiseppä saahan
kaivata seutuun kaukaiseen,
myös läkkiseppä saahan,
kun syksy saapuu maahan
kohota siivilleen.

Siis nouse, kupees vyötä,
maan jätä kolkko kamara,
siis nouse, kupees vyötä,
saavuta kurkien myötä
Sooria-Mooria.

Hiljaisuutta

Takana useita päiviä naapurimaassa uutta oppimassa ja kollegoja tapaamassa. Tästä olisi paljon sanottavaa. Kaikesta muustakin olisi periaatteessa paljon sanottavaa. Eilen tullut, pitkään odotettavissa ollut ja tavallaan huojentava mutta silti typerryttävä uutinen vie kuitenkin sanat pois, ehkä pitkäksikin aikaa. Isäni menehtyi lopulta sairauksiinsa aluesairaalassa. Lähden illalla äidin luo, olemaan apuna siinä missä voin. Puolison tuella käytännön asiat pyörivät, on mahdollista vaipua hiljaisuuteen.

Nukkuu, nukkuu

Perjantaiset etätyöpäivät menevät nykyään harakoille. Viikon todelliset tai kuvitellut rasitukset aiheuttavat lamaantuneen unisen olon, ja tietokoneen ruutua tuijottaa lähinnä epäuskoisena - pitäisikö laskea? tai kirjoittaa? Artikkeleja lukiessa ei ainakaan pysy hereillä. Onneksi alkaa lasten syyslomaviikko, ja sen kunniaksi kaksi vanhinta ja minä matkustamme sunnuntaina mummilaan ja pappalaan, ja mainitut vanhimmat jäävät sinne. Minä jatkan työmatkalle Ruotsiin, oppimaan arktisesta ilmastonmuutoksesta. Viikon puolivälissä teemme saman matkan toiseen suuntaan. Loppuviikon makaamme kaikki sohvalla ja lepuutamme päitämme. Suunnitelmana aivan hyvä, kerron sitten miten kävi.

Tiedon valo

Eilen illalla, kello kymmenen. Talossa on hiljaista, lapset nukkuvat – ovathan he olleet petissä jo tunnin verran. Portaista kuuluu hiljaista ääntä. Seitsenvuotias tulee alushousuisillaan ja kasvot loistaen keittiöön. ”Minä luin kokonaisen Aku –tarinan Aku Ankka –kirjasta!”

Lukutaito on ihme juttu. Se tulee naps ja poks, kun ensin on tavattu tuskastuttavan hitaasti niitä lyhyitä sanoja viikkotolkulla. Ja se valaisee mieltä ja olemusta ja itsetuntoa, eikä mikään ole sen jälkeen enää entisellään. Akkareissakin on jotenkin enemmän mieltä.

Ötököitä ja havunneulasia (päässä)

Pikapäivitys kenttäkeikalta, kun nettikin pelaa tänään majoituspaikan olohuoneessa. Päivä metsässä takana, toinen edessä. Säätiedotus petti minut, ja koko päivän on ollut kiva syysilma - ei kylmä eikä ollenkaan märkä. Valoisaakin riitti omiksi tarpeiksi. Paljon saatiin tehtyä, ja huomenna loput. Ystävällisen kollegan avustuksella päästiin vielä saunaan pesemään viimeisetkin hirvikärpäset ja männynneulaset pois tukasta, eli kyllä nyt maittaa uni. Siunattuja olkoot kaikki Suomen yliopistolliset kenttäasemat, laajempi ylistyslaulu aiheesta lähitulevaisuudessa!

Märkää ja kylmää

Märkää ja kylmää on, ainakin jos suhaa ympäriinsä polkupyörällä. Nelivuotiaskin on märkä siellä kyydissä. (Puoliso ja auto ovat työmatkalla naapurimaassa.) Työpäivän ajan istun ja koetan lukea artikkeleja oman artikkelin johdanto-osaa varten, lasken vastaavuuksia yhden jos toisenkin pari vuotta sitten mittaamamme asian välille, piirtelen kaaviokuvia, joita voisi tarjota vaikkapa Marimekon uutuuskankaiden kuosiksi. Ensi viikon alussa toimenkuva muuttuu metsässä rymyäjäksi; menemme tarkistamaan onko kaikki kunnossa maastokokeellamme ennen talvea. Ennustan, että märkyys ja kylmyys eivät vähene toimenkuvan muuttuessa. Täytynee kaivaa esiin tutkijan selviytymispakkaus: ruskovillan aluskerrasto, pehmoiset välikerroksen vaatteet, gorevaatteet päällimmäiseksi, villasukat ja huopakumpparit. Sormikkaat, kauluri ja kastumista kestävä iso lippalakki. Ei taatusti ole yhtään liikaa! (Ja suklaata iltapalalle. Se on tärkeää, jos on ollut koko päivän märkä ja kylmä.)

Työajan ulkopuolella on kuivatettu edelleen omenoita, koetettu lämmittää piippua kesän jäljiltä (joo sisälle tulee savut vielä tässä vaiheessa), tarkastettu lasten läksyjä ja juteltu niiden kanssa eläimistä, koulusta, syyslomasuunnitelmista ja muusta vastaavasta ja aloitettu lukemaan kovasti kehuttua Diane Setterfieldin kirjaa Kolmastoista kertomus. Vetävä ja hyvin kirjoitettu tarina, aivan taatusti maineensa väärtti. Minua vaan hämää se, miten lukukokemus on hyvin samankaltainen kuin lukiessani (riittävän monen kehotettua) Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjon. Tämän samankaltaisuuden oli todennut linkin arvostelun kirjoittajakin.

Niin ja hei - kyllä on ihanaa mennä suihkuun ihan talon sisällä, kuumaa vettä tulee hanasta! Ja kurahousut voi pestä samaisessa huoneessa teräsaltaassa ja ripustaa kuivumaan! Kyllä on nyt ylellistä!

Valmista, keskeneräistä

Kuka muistaa, että meillä alkoi joskus viikkoja sitten kylpyhuoneremontti? Nyt se sitten loppui. Poika kävi aamulla laittamassa viimeiset lamput ja lattialämmityksen säätimen. Meidän silmissä näyttää valoisalta, pirteältä ja kivalta. Illalla voi mennä juhlallisesti suihkuun ihan sisällä!!! Alla pari maistiaista.













Hyvä juttu muuten, että pääkaupungissa käydessään, tutkimusryhmää tavatessaan, saa tehtyä töitä kahden työpäivän verran päivässä. Se seuraava päivä menee näköjään joka kerran kotona haahuillessa tehden ei-mitään. Laskimme kaikenlaisia indeksejä, kaivoimme kaapeista talvella tarvittavia mittalaitteita, ohjelmoimme niitä, kaivoimme toisista kaapeista AKKULATUREITA, RUUVEJA, PULTTEJA, JAKOAVAIMIA, NIPPUSITEITÄ ja muuta vastaavaa tieteellistä. Ilmoitimme esitelmän otsikoita kokoukseen. Keskustelimme kahvipöydässä siitä, miten vaikkapa ainejärjestön keskustelupalstalla hyökkäävästi käyttäytyvän kreationistin saa kohteliaasti hiljennettyä.

Vaikken tänään muuta aikaan saakaan, otan nyt kuitenkin pyörän autotallista, ja vilahdan järven toiselle puolelle pakkaamaan vähät tavarani yliopiston työhuoneelta, sielläkin alkaa remontti!