Pitkällinen hautajaisraportti

Isällä oli perjantaina hautajaiset. Synnyinpaikkakunnalle rakennettiin vuosikymmeniä sitten palaneen puukirkon paikalle suuri ja komea kirkko mäen päälle. Lapsesta asti se on ollut Suomen suurin ja komein kirkko. Katto on korkealla, siinä on sinertäviä tähtiä, seinillä on mielenkiintoisia yksityiskohtia, lamput ovat kauniit ja mosaiikkinen alttaritaulu on hieno. Kun meillä oli siellä 11 vuotta sitten häät, kutsuvieraat täyttivät kirkosta ehkä yhden seitsemäsosan ja käytävä oli liian pitkä kävellä.

Perjantaina hautajaisvieraita riitti vain kolmeen etummaiseen penkkiin, mutta onneksi arkku oli otettu alas alttarilta siihen meidän lähellemme. Siunausvuoroon oli osunut ihana pappi, jolla oli elävä usko, ja joka oli ennen papiksi ryhtymistään viljellyt maata ja täyttänyt eläimiä. Hänellä oli myös kuusi lasta. Hänellä oli perspektiiviä ja kykyä puhua oikein. Istuimme, äitini ja minä, sekä puolisoni ja lapseni ja puolisoni sisko etupenkissä. Valitsemamme virret tuntuivat liian kevyiltä, vaikka vieraat jälkikäteen kiittelivätkin puhutteleviksi. Veimme kukat arkulle, ja vieraat nousivat siksi aikaa seisomaan. Paikalle tulleet sukulaiset ja ystävät laskivat omat kukkansa, ja kumarsivat meille ennen palaamistaan paikoilleen. Minua ihmetytti se, että noita ihmisiä aidosti suretti isäni poismeno. Meitä äidin kanssa ilahdutti se, että mukaan olivat halunneet tulla meillä kotona viimeisinä viikkoina todella paljon olleet hoivapalveluyrityksen ”tytöt” samoin kuin isäni pitkäaikainen työtoveri, jonka muistan olleen usein meillä myös huvikseen rakentelemassa. Keskimmäistä itketti.

Arkkua lähtivät kantamaan autoon äidin veli, kaksi serkkuani, ne hoivapalvelun ”tytöt” sekä puolisoni. Olimme tarkkaan miettineet mitä urut soittaisivat tässä vaiheessa, tarkoitus oli soittaa virttä 365 (Käy kohti isänmaatansa tien kaidan matkalaiset). Kuulemma se soikin, ja sopi tilanteeseen hyvin. Itse en kuullut mitään.

Hautapaikaksi oli valittu ”kylähautausmaa” pari kilometriä keskustan ulkopuolelta, isäni toivomuksen mukaan. Ajoimme sinne ruumisauton perässä. Haudalla tilanne oli arkinen ja käytännönläheinen. Pappi opasti kantajia liinojen käytössä, ja kaikkien jännittäessä arkku saatiin laskettua kunnialla. Pappi kertoi jälkikäteen hautajaisista, joissa suntio putosi hautaan. Paikalla oleville lapsille pappi näytti hämähäkkiä, joka vielä sinnitteli tehdä verkkoa viereiseen koivuun. Laskettiin kukat uudelleen. Sytytettiin muutama kynttilä. Laulettiin Sun haltuus rakas Isäni. Oltiin hetki hiljaa. Ajettiin takaisin seurakuntatalolle.

Seurakuntatalolla emäntä oli laittanut pitoruokaa neljällekymmenelle. Söimme minkä söimme, meitä oli paikalla paljon vähemmän. Ei kuitenkaan tuntunut siltä, että meitä olisi ollut liian vähän. Tunnelma oli lämpöinen. Olimme koonneet isästä joukon arkikuvia, ja ne tuntuivat kertovan hänestä enemmän kuin juhlapukuinen virallinen kuva olisi koskaan voinut kertoa.

Syötyämme veisasimme koko joukon virsiä lisää. Pappi puhui jutustellen. Luin adressit (ja hämmästyin niiden määrästä) puolison ja keskimmäisen avustaessa ojentamisessa ja taas niputtamisessa. Vanhimmainen ja nuorimmainen, samoin kuin muut lapset, viettivät osan muistotilaisuutta tätinsä ja piirustuslehtiöiden seurassa aulassa. Puoliso muisteli appiukkoansa välillä kovasti liikuttuen. En ollut ajatellut varsinaisesti itse puhua, mutta paikkasin siinä vaiheessa, kun puoliso tarvitsi aikaa koota itsensä. Sitten juotiin vielä kahvia. Puhuttiin serkkujen kanssa, joita ei ollut tavannut pariinkymmeneen vuoteen. Käteltiin kaikki vieraat. Laitettiin adressit kassiin. Kannettiin tähteeksi jäänyt ruoka autoihin. Ajettiin kotiin, uupuneina ja hiljaisina, mutta helpottuneina. Ukki oli nyt levossa; meillekin saattoi alkaa arki.

Kotona vaihdoimme kotivaatteet ylle ja jo parin tunnin päästä otimme uuden annoksen pitoruokia. Ne tulivat vastaan useamman kerran viikonlopun aikana, vaikka äiti pakastikin puolet tähteistä. ”Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää,” sanoi puoliso. Vanhimmainen virkkasi, keskimmäinen piirsi hautajaissaattueita ja nuorimmaisen smurffiukkojen ukki kuoli useita kertoja illan aikana, ja hänet myös haudattiin. Me aikuiset kommentoimme päivän tapahtumia hitaaseen tahtiin, puhuimme mukana olleista, kuulluista puheista ja teksteistä. Tuntui siltä, että seuraavaan päivään mennessä jokainen oli saanut käsiteltyä asioita omalla tavallaan jo helpommalle tolalle.

Summa summarum: tämän kokemuksen perusteella sanoisin, että lapset on hyvä ottaa mukaan hautajaisiin ja perheen yhteiseen suruun. Mitä herkempi lapsi, sitä tärkeämpää hänelle on nähdä myös toisten ihmisten surua, ja olla mukana joka ikisessä seremoniallisessa kuviossa jättämässä hyvästejä rakkaalleen. Jotkut sanovat, että tämä on lapselle ahdistavaa. Niin se on aikuisellekin. Mutta ahdistavampaa olisi kuulla huhupuheita ja jäädä ulkopuolelle. Jotkut sanovat, ettei lasten läsnäolo sovi tilanteen arvokkuuteen. Lapset saattavat puhua kovalla äänellä kirkossa, juosta hautausmaalla tai nauraa muistotilaisuudessa. Entäs sitten? Hautajaiset ovat perhetapahtuma siinä missä syntymäpäivät, häät tai lasten juhlatkin. Lasten on saatava olla mukana ihan omana itsenään, mielestäni.

Itse olin mukana sillä asenteella, etten ajattele mitään koko päivänä. Sillä asenteella sai adressit luettua kunnialla samoin kuin paikattua puolison puhetta niissä kohdin, kun häneltä petti ääni. Puoliso muistutti kotiin tultua myös, että nyt olisi sopiva hetki alkaa taas ajatella. Surua ja kaipausta on hyvä ajatella eikä laittaa kaapin päälle. Arkeakin on hyvä ajatella, kun sitä taas lähtee elämään.