Rauhoitumme

Tänään on se viimeinen työpäivä, lapsilla on huomenna viimeinen koulupäivä. Puoliso on jo lomalla ja roudaa ympäriinsä polttopuita, jätteitä ja sen semmoista mutta ehkä hänkin pian rauhoittuu. Lomien aluksi käymme pelaamassa sulkapalloa ja ehkä koko porukalla uimassa aatonaattona. Luulisin, että ruoat valmistuvat vaikka ihan koko ajan ei kokkaisikaan. Huomenna jaan lapsille siivoustehtäviä ja annan sen jälkeen pelata Sporea niin paljon kuin sielu sietää.

Tilauksessa on kuusi, himmeitä valoja, tuttuja lauluja, rakkaita ihmisiä ja kivoja yllätyksiä. Ehkä joulun sanomia: millaiset lahjat ovat meille merkityksellisimpiä ja millaisia lahjoja voimme itse antaa. Ja että taas on rämmitty tämän pitkän pimeän syvimpään monttuun ja tästä pääsee vain ylöspäin.

Sen kunniaksi, joulurauhaa!

Tenttikalenteri

Olen uskaltanut sanoa jo monelle ihmiselle ääneen, että koetan ensi kesään mennessä tenttiä seitsemän kurssia ja sillä tavalla pätevöityä lisää ammatillisesti. Ehkä tämä asia konkretisoituu lisää, jos laitan tuonne sivupalkkiin kalenterin tenttiprojektista. Jos kaikki menee hyvin ja vektorilaskenta ynnä muut uppoaa päähäni, kalenterin viimeinen päivämäärä olisi jossain kesä-elokuun 2012 tienoilla.

Toiseksi viimeinen

On toiseksi viimeinen työpäivä täällä tällä kertaa. Käyn läpi työstämäämme artikkelia, niin että sen voisi lähettää lehteen viimeistään huomenna. Huomenna pitää tehdä varmuuskopiot kaikista töistä, siivota pöytä ja hylly ja palauttaa puhelin, kone ja avaimet. Sanoa hei hei ihan mukaville kahvipöytäseuralaisille - aika vähän yhteistä tekemistä näiden ihmisten kanssa tietenkin on ollut, kun teemme ihan eri asioita. Mutta henki tässä työyhteisössä on ollut hyvä.

Joulu tulla jollottaa ja sen huomaa kotona hauskasta lahjakuhinasta (lapsetkin piilottelevat tekemiään tai jopa omilla pennosillaan ostamiaan lahjoja, kivaa) ja siitä että pitäisi varmaan ruveta käymään ruokakaupassa ja loppuviikosta tehdä hirvipaisti valmiiksi ja ehkä jotain muutakin pientä. Kaivaa arabiankakku pakastimesta ja kuorruttaa se. Muistaa ostaa omenia ja lohta. Siivota sen verran, että kynttilöille ja koristeille olisi tilaa. Ei tästä pimeästä sydäntalvesta jaksa edes valittaa, mutta pimeää on kun ei ole lunta ja kuukin pienenee pienenemistään ja aurinkoa en muista nähneeni kun viime viikolla Turussa. Kynttilät ja koristeet tulevat tarpeeseen.

Seimiasetelmassa meillä olisi leikkiaasi ja muovilampaita, ja Maria ja Joosef kipsiversioina. Kumasista ostettiin kevättalvella kolme viisasta miestäkin, puuveistoksina, mutta minnekähän minä olen ne piilottanut? Jos pojat alkavat kiipeillä seinillä ennen aattoa, voin ehkä laittaa heidät rakentamaan tallin ja seimen?

Kvanttivarkaan loppuunlukemisesta

Nyt kun olen laittanut tuollaisen erillisen sivun luetuille kirjoille, ei ole tullut kirjoitettua varsinaisia kirja-kirjoitelmia. Nyt on hyvä syy, sillä kun lainasin Hannu Rajaniemen Kvanttivaras –scifiteoksen, sain saatteeksi kirjastonhoitajalta kertoa sitten jos jaksoin lukea sen loppuun. Häntä oli alkanut epäilyttää lukiko kirjaa kukaan ikinä.

Tiivistäen: Jos pääsee sivulle 70, on aika pakotettu hotkimaan loppuun saakka ja jäämään odottamaan seuraavia osia.

Ensimmäiset kymmenet sivut ovat kieltämättä tuskastuttavia. Mikä on totta ja mikä ei, ja kielikuvat ja tyyli tuovat mieleen houreisen scifin muutaman vuosikymmenen takaa. Näiden ylipääsemiseen auttaa se, jos on takana ko. tyylin kirjojen lukukokemusta.

Jonkin matkaa sen jälkeen päästään jo juoneen kiinni mutta äh sitten mennään Marsiin ja suklaatehtaalle ja siellä on se etsivä, ja nyt tulee semmoisella vilinällä uusia termejä, uutta yhteiskunta-ajattelua, uusia aisteja ja vaikka mitä että tulee mieleen William Gibson mutta vaikeampana ja pitää vähän väliä palata taaksepäin tarkistamaan mitä jokin termi tarkoitti tai lukemaan joku pätkä uudelleen kun on vihdoin älynnyt mitä sillä gevulot-aistilla tehtiinkään.

Kun olin enemmän tai vähemmän tajunnut missä mennään, alkoi juoni tuntua kiehtovalta enkä todellakaan jättänyt kirjaa kesken. Tuli mieleen vähän tunnetut eikä juurikaan arvostetut Vernor Vingen avaruusoopperat, joita kuitenkin jollakin tapaa rakastan, ja ehkä liftaaminen Linnunradallakin. Päähenkilöiden suhteet oli kirjoitettu melko saippuaisesti (monet olivatkin toistensa isiä tai äitejä ja romanssejakin oli), mutta tavallaan se sopi tuohon soppaan melko hyvin.

Lopussa tuli monia ahaa-elämyksiä ja loppuun päästyä tekisi mieli tarttua seuraavaan osaan, mutta kas kun sitä ei ole vielä kirjoitettu! Tarina on monisäikeinen, maailma on todellinen kaikessa epätäydellisyydessään ja rakentuu selkeästi ajatelluille menneisyydelle ja maantieteelle joita ei edes kerrota lukijalle yksityiskohtaisesti. En ehkä paljasta juonta liikaa, jos kerron hykerrelleeni sille idealle että tulevaisuuden aurinkokuntaa kansoittaa suureksi osaksi lukuisaksi joukoksi monistettu kopla muutamaa ”vanhan Maan” rosvoa. En paljasta. Tämä on vain yhden juonensäikeen hitunen.

Eli sille joka kestää hankalaa scifiä, toki. Sille joka ei, ei ainakaan joululukemiseksi.

Etelänmatkalla

Olin kiertomatkalla. Tiistaina aamujunalla Turkuun, videoneuvottelemaan puolen porukan kesken sen toisen puolen kanssa Rovaniemelle. Hyvin saatiin asiat hoidettua, vaikkei istuttukaan samassa huoneessa kuin virtuaalisesti. Ja pääsin käymään tuomiokirkossakin ja Kupittaan paviljongissa.

Seuraavaksi junalla Helsinkiin ja appivanhempien vierashuoneeseen. Seuraavana päivänä puhelinkokoustin helsinkiläisen yhteistyökumppanin kanssa (puhelimellahan voi soittaa vain saman paikkakunnan sisällä) ja menin tenttiin. Tämä tuntui hiukan hassulta. Edellisen kerran olen ollut tenttitilanteessa monta vuotta sitten, varmaan 6-8 vuotta sitten. Ja olin minä niihin aikoihin myös pöydän toisella puolella, tenttiä valvomassa. Enää se ei tuntunut kamalalta, oikeastaan tykkäsin. Isossa laitostentissä en edes kokenut olevani vanha ja silmiinpistävä, sen verran eri tasoista ja eri oppiaineiden väkeä siellä oli tenttimässä asioita alta pois. Tutussa ympäristössä ja tutussa tilanteessa osasi olla niin kuin olisi nuorempi ja vapaampi, joskin pakko oli ajatella se ajatus loppuun ja todeta että vaikka menisikin uudelleen opiskelemaan ihan jotain uutta ja moneksi vuodeksi, ei siitä nuortuisi tai muuttuisi kuitenkaan miksikään. Hauskaa, kun voi ottaa pienen maistiaisen muutaman kurssin muodossa, läheltä omaa alaa, ja hyvä kun voi sitten jatkaa tätä omaa elämäänsä ilman mitään valtaisia muutoksia.

Tentti meni varmaan läpi. Oli hyvä aloittaa helpoimmasta päästä. Nyt odottaa pöydällä hiukan haastavampi opus.

Durban sanoi okei

Viikonloppuna saateltiin mummu kotimatkalle, oltiin kirkolla pakkaamassa ruokaa, makoiltiin kotonakin ja kymmenvuotias avasi hiihtokauden. Kaksivuotias on sen tosin jo avannut pihamaalla.

Durbanissakin pääsivät perille yli vuorokauden myöhässä. Mahtaa nyt väsyttää. Järjestöt moittivat sopua laihaksi, mutta kai tässä vaiheessa voi olla iloinen jos on se laihakin sopu. Ja tarkoitus jatkaa valitulla tiellä. Valittu tie voisi tietenkin olla radikaalimpi, mutta jotenkin minusta tuntuu että globaalin väestön enemmistön painoarvo ja äänenvoimakkuuden jatkuva kasvu on keikauttamassa neuvotteluasemaa uusille ja nopeammille urille. Toivokaamme.

Minua ilahdutti kaksi asiaa. Ensiksi se, että lehdistötilaisuuksia kokouksessa pitivät muun muassa tahot Afrikan ryhmä ja Coordinating Body of Indigenous Organization of Amazon Basin. Uskontokunnat jätti jotain jonka nimi oli Interfaith Declaration on Climate Change project. Tietoisuus ongelmasta on levinnyt laajalle ja todennäköiset kärsijät uskaltavat sanoa ääneen ja osaavat järjestäytyä ryhmiksi toimimaan jopa tällaisen jäykkäliikkeisen neuvottelujättiläisen sisällä.

Toiseksi se, että EU:n ”keksimä” ja ajama kahden asteen tavoite tuli monesta suusta. (Eli ei päästettäisi maapallon vuosittaista lämpötilaa nousemaan yli kahta astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Sen jälkeen kuulemma uhat niin ekosysteemeille kuin ihmisyhteisöillekin todennäköisesti kasvavat.) Jokunen vuosi sitten kahden asteen tavoite oli kuulemma epärealistinen edes neuvottelupöydälle otettavaksi. Nytkin sen toteutumisen odottaminen on aika epärealistista, mutta ainakin se on monille tahoille neuvottelutavoite.

On

On pidetty mummua vieraana ja kotimiehenä ja nautittu mummun seurasta.

On lainattu kirjastosta valtava paksu suomennos Leonardo da Vincin työpäiväkirjoista.

On käytetty kaksivuotiasta hakemassa influenssarokotus ja lohdutettu sen jälkeen puoli tuntia kun "vieläkin mua itkettää".

On iloittu siitä, kun vuonna 2008 aloitettu ja vihdoin elokuussa 2011 lehteen lähetetty käsikirjoitus on saanut hyvän arvostelun ja pääsee todennäköisesti painetuksi asti kunhan vuodenvaihteen jälkeen tehdään pieniä korjauksia tekstiin.

On mietitty miten joulukuukin hupenee silmissä.

On hiukan seurailtu tilannetta Durbanissa. Siellä on viimeinen päivä menossa ja jännät paikat. Jotkut istuu vielä käsiensä päällä mutta EU tekee töitä vuorotta neuvotellen kehitysmaatahojen kanssa lyödäkseen läpi lupauksen sitoutumisesta päästövähennyksiin. Uutta rahoitusta puhtaamman kehityksen toteuttamiseen on luvassa ainakin, ja onpa toisesta Kioton sopimuskaudestakin puhuttu. Siis toiveikkaaseen sävyyn. Toivotaan, ettei kaikki lässähdä taas yön hämäryydessä.

Lapset ja romu

Jossain yhteydessä pohdiskeltiin evoluutioekologista näkökulmaa kuluttamiseen ja tavaratarpeeseen. Sen mukaan, ja omankin ymmärryksen mukaan, lapsi luonnostaan on ”ahne”, siis haluaa sitä mikä oman yhteisön silmissä on hyvää ja haluttavaa ja mitä muillakin on – mikä saa oman itsen näyttämään toisten silmissä pärjäävältä ja hyvältä. Kaikkea paljon minulle, ja heti.

En näe tässä mitään perisyntistä pahaa, ainoastaan tosiasian. Miten tätä lähtisi muuttamaan, on se kysymys. Käsittääkseni lapsen muuttaminen on mahdotonta. Kyllähän lapsi tietenkin kasvaa aikuiseksi, ja siinä vaiheessa kasvaa myös itsekritiikki, yhteiskuntakritiikki ja oma valinnanvapaus. Mutta tätä ennen ainoa mihin aikuisena pystyy puuttumaan on se yhteisön paine.

Tämä on helppoa, jos lapsen yhteyden ns. todelliseen maailmaan pidetään vähäisinä ja perheen omat arvot ovat enemmän aineettomia. Jos se mitä toiset ympärillä pitävät itselleen hyvänä ja haluttavana ovat vaikkapa pitkät keskustelut, lautapelit, luontoretket, osaaminen, luova toiminta, yhteisöllinen osallistuminen, omastaan jakaminen ja muu sellainen. Mutta kun soppaan lisätään koulu, harrastepiirit ja naapurusto, ollaankin loputtomien keskustelujen ja kompromissien äärellä. Olette ehkä huomanneet. Pleikkarit, peliaika, I-pod, ne tietyt kengät, oma huone, ei noin ruma auto, lomamatkat, huvipuistot jne jne jne. Suklaajoulukalenterit.

Kompromisseilla ja keskustelulla meillä mennään, mutta suklaakalenterien kohdalla tuli mitta täyteen. Kun meillä nyt on ollut niitä pahvilaatikoita koosta XXS kokoon XXL, teippasin yhteen kuusi pientä laatikkoa, nikkaroin niihin vaaka- ja pystysuuntaiset väliseinät, leikkasin pahvilaatikoiden läpät sopivista kohdin puoliksi ja teippasin koko komeuden ympärille nätin pöytäliinan. Koristeltiin lasten kanssa huopasydämillä ja tarroilla, laitoin joka lokeroon paperilautasliinoihin käärityt pikkunamit (neljä per luukku, kun on neljä avaajaakin), ja solmin läpät kevyesti villalangoilla.

Siitä tuli toivottavasti useita käyttökertoja kestävä koko lauman yhteinen joulukalenteri. Tähän nikkarointiin meni yhteensä pari tuntia. Sovittiin, että ekan luukun avaa vanhimmainen, ja siitä sitten ikäjärjestyksessä alaspäin. Tällä tavalla jouluaaton luukun, sen halutuimman, avausoikeus jää kaksivuotiaalle joka ei asiasta vielä mitään ymmärrä. Jouluaaton luukun takaa löytyy pyyntö kurkistaa tuhka-astian taakse vanhan hellan sisään. Siellä seisoo imelästi hymyilevä suklaajoulupukki. Tai ehkä sittenkin neljä.

Tämäkin menee kompromissien joukkoon, mutta pointtini koettaa olla se, että itse tekemällä ja soveltamalla pystyy ainakin vähän säästämään rahaa ja luonnonvaroja, ja silti voi saada hyvän mielen ja suun makeaksi.

Aamun TV-lähetys

Putkimies oli aamulla kauan odotetulla konsultaatiokäynnillä viemärikameran kanssa. Kun ekaluokkalainen kömpi puoliunessa katsomaan kameran näyttöä, totesi setä että on se kumma kun herätetään kesken unien katsomaan viemäreitä.

Mutta ei, kiinnostavaahan se oli. Jännä oli katsoa talon putkistoa. Muun muassa opimme sen, että akuuttia hätätilaa ei ole. Heti lattian alta toki putket ovat alkuperäiset valurautaputket ja kivijalan ulkopuolelta vanhaa betonia. Ja vesi seisoo paikoitellen. Mutta ei mitään vaahteranjuuriviidakkoa tai vuotoja - ainakaan vielä. Mutta toki suositteli tekemään järkevällä aikataululla remonttisuunnitelmaa. Se oli jo tiedossa itselläkin.

Vuonna 2008 me siirrettiin lämminvesivaraaja talon alle vesimittarihuoneeseen, nurkkaan eristettyyn koppiin ilman virallista viemäröintiä (ylivuotovedet vanhaan pohjavesien tarkastusmontuun), "väliaikaisesti". Tämä rakennelma on vaivannut minua siitä lähtien, ja kyllä putkimieskin kehotti mielellään jo ennen seuraavaa lumien sulamiskautta hommaamaan tilaan uuden ikkunan niin että päästäisiin koko vuodeksi plussan puolelle, ja vaihtamaan varaajan mielellään makaavaksi ja korkeammalle irti maasta. Kunnon viemäröinnillä, ja tarkastusmonttuun mielellään pieni kaivonrengas ja ehkä jopa pumppu liikoja vesiä pois työntämään. Kuulemma puhutaan kustannuserässä muutama tuhat.

Pakkohan tämä olisi tehdä. Ja pakko tulee olemaan ainoa motivaattori tuohon hommaan. Intoa ei ole. Eikä rahaa.

Koulukuvitelma

Sain aloittaa aamun palaverilla koulussa, neljäsluokkalaisen käytösasioissa. Parempaan suuntaan ollaan luokan levottoman nelikon kanssa menossa, mutta tiukalla linjalla on jatkettava.

Huokaus. Siis totta kai lapsen on opittava koulun tavoille. Ja oppiihan se. Mutta jäin miettimään mikä tappio se kokonaisuutta ajatellen onkaan. Kun kokonaisuus on ne tuhannet, yleensä pojat, joiden on pakko vääntäytyä siihen samaan muottiin kuin muutkin. Aikuinen tietää, miten turhauttavaa on keskittää energiansa oppiakseen jotain mihin ei ole luontaisia kykyjä ja kutsumusta. Etenkin jos se tarkoittaa sitä, että on hylättävä ne taidot ja talentit joiden kehittäminen nostaisi lentoon ja antaisi eniten niin itselleen kuin yhteiskunnallekin. Entä sitten lapsi.

Ajatellaanpas että olisi koulu, johon tultaisiin vaikkapa kolmannelle luokalle, kun oltaisiin opittu lukemaan ja laskemisen ja englannin alkeet. Ja opettaja olisi antanut ymmärtää, että pulpetissa hiljaa istumisen opetteluun nämä koulupäivät alkaa tästä eteenpäin mennä. Kuvittelemassani koulussa opittaisiin koulupäivien aikana kädentaitojen tekniikoita ja valmistettaisiin taitotason mukaan erilaisia käyttö- ja taide-esineitä koulun kauppaan myyntiin – metallia, keramiikkaa, puuta, elektroniikkaa. Viitos- kuutoset saisivat oikeuden ohjata nuorempiaan perustaidoissa, ja vuorollaan valmistaa tavaraa myös henkilökohtaiseen käyttöön ja myyntiin. Oppilaat otettaisiin mukaan myös rakennuksille opettelemaan talonrakennuksen niksejä ja tapoja. Ala-asteen oppimäärä käytäisiin läpi soveltaen; lukemista ja laskemista olisi toki päivittäin, mutta kielenoppiminen hoidettaisiin muun tekemisen ohessa ja lukuaineet voitaisiin lukea alta pois urakalla joskus viidennellä. Musiikista ja liikunnasta ei liene syytä tinkiä, tai ainakin bändissä soittamiselle ja pihapeleille voisi varata pari tuntia varsinaisen koulupäivän jälkeen. Yläasteelle mennessä nämä nuoret miehet olisivat käsityön ammattilaisia. Ja uskaltaisin lyödä vetoa että muutenkin taitavampia, voimaantuneempia ja enemmän omia itsejään kuin ne joita on neljä vuotta hyssytelty, komenneltu ja toruttu.

Kuulostaa hieman steiner- tai montessorikoululta. Vai voisiko tämä olla jotain muuta, yksinkertaisempaa?

Tiukkaa puhetta kokoushuoneista

Lasken tässä taas jakaumia, ja siinä voi hyvin samalla kuunnella mitä Durbanin kokoushuoneessa puhutaan. On yhä aloituspuheenvuorojen aika. En ole kuullut mitä isot pojat puhuu, mutta LDC (least developed countries), G77 and China (kehitysmaaryhmä), Coalition for Rainforest Nations ja SIDS (small island developing states) on esittänyt tiukkoja puheenvuoroja vaatien Kioton jatkoa, laillisesti sitovia päästörajoja ja teollisuusmailta veturin, tiennäyttäjän sekä vastuunottajan roolia. Liekö liikaa pyydetty, ihan oikeasti?

Äkkiä nyt

Äkkiä huomaamaan miten kaunista ja jouluista on, ennen kuin vesisade iltasella pilaa maiseman.

Maass' on hanki ja puissa hurmaava kuorrutus. Omakotitaloalueella jouluvalot vilkkuvat idyllisesti pensaikosta. Ihan kuin talvella!

Lapset laskevat päiviä joululoman alkuun, siihen kun pääsevät vesivahinkoevakosta takaisin omaan kouluunsa ja joulukuun alkuun. Listan viimeisestä alkaen nämä ihanuuudet alkavat käydä toteen jo ihan kohta.

Nuorimmainen odottaa isää ja mummua. Isä tulee lauantaina ja mummu maanantaina. Ihan kohta.

Elämä on oman pään sisältä katsottuna taas mielenkiintoista ja mielekästä ja useimmissa asioissa tuntuu olevan jopa kärryillä ja ohjaksissa. Talven proggiksena olkoon omien opintojen lisäksi kymmenvuotiaan kanssa oleminen - hän on se, joka tässä laumassa kaipaa ehkä eniten huomaamista ja yhteistä aikaa, ja liian vähän sitä saa. Tämä näkyy levottomuutena, ärsyttävinä käytösominaisuuksina ja liiallisena rakkautena tietokoneeseen. Otamme yhteistä aikaa ensinnä huomenna klo 8. Nelosluokan levottomat pojat saivat rehtorin, opettajan ja vanhempien kanssa miettiä koulussa olon tapoja jo kuukausi sitten. Huomenna on tuloskeskustelun paikka.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on myös tuon kymmenvuotiaan kaltainen lapsi. Jäisimme puolison kanssa muuten monesta opista paitsi.

Durban

Se on taas ilmastokokouskin alkanut. Durbanin COP17:ään suhtaudutaan väsyneesti ja epäuskoisesti. Voisikohan ne yllättää? Jos haluaa seurata jotain rauhallista ja tasaista, vähän niin kuin pitkänmatkan hiihtoa tai maratonia, voi laittaa olohuoneen nurkkaan auki suoran webcastin kokoushuoneista.

Aika: adventtiaika

Ihan mukavasti menneen pikkujoulun (puoliso ehti bussiin klo 2 ja lentokoneeseen aamulla; oman väen kanssa katsottu farssi oli kelvollinen ja ruokaa oli tarpeeksi) jälkeen on ollut mukava pitää oikeasti rauhallista perheviikonloppua. Päivät ovat olleet hiukan pitkiä ainoana aikuisena kun kaksivuotiaskaan ei ole nukkunut päiväunia, mutta on kyllä urakoitu mukavia adventtiajan hommia siitäkin edestä. Muun muassa leivottu IHAN HIRVEESTI pipareita. Lapsityövoima tuotti paistettavaa sitä tahtia että uuni ei pysynyt mukana. Tyttärellä oli kaveri yökylässä. Poika kävi sunnuntaina futisharkoissa. Katsottiin TV:stä talenttia. Neuloin lapasta ja luin tekokuumeteorologian perusteita. Tämmöistä peruselämää.

Aika: pikkujouluaika

Työpaikan pikkujoulut, vuoden tärkein tapaus? No, meillä on lapsenlikka hoitamassa alku- ja loppuillan monipuoliset kuviot kotona, ja puoliso hoitaa itselleen omiin juhliinsa hassut vaatteet päälle ja juhlien jälkeen itsensä saman tien matkalle.

Perhepäivähoitajillakin on illalla omat kaupungin pikkujoulunsa (mammuttitapaus ja Yön konsertti päälle), ja meidän hoitaja päätti yllättäen ottaa ylityövapaan ja nuorimmainen joutui yhtä yllättäen varahoitajalle. Onneksi täti on jo tuttu. Suotakoon hyvälle hoitotädillemme juhlamieli kerran vuodessa.

Ajattelin ottaa rennosti, istua työkavereiden kyydissä, kuunnella hölmöjä juttuja, katsoa kritiikittömästi farssin ja syödä paljon. Työpaikan äänimaailmasta päätellen tämän päivän tärkeimmät tehtävät ovat kyydeistä sopiminen ja se missä baarissa voisi istua ennen farssin alkua. Ihan sama juttu kuin yläasteikäisillä. Paitsi että yläasteikäisenä piti istua ulkona.

Kesätöitä kohti

Sen sata asiaa taas menossa. Puoliso lähtee parin päivän päästä jälleen viikoksi hoitamaan terveyttään lämpimiin maihin, ja sitä ennen olisi hoidettava erinäisiä juoksevia asioita (onkohan ne syksyn lehdet ennättäneet jäätyä jo kovinkin kovaksi klimpiksi peräkärryssä????) ja yhtä aikaa olevat työpaikkojen pikkujoulut (onneksi on lapsenlikkajärjestelmä jo toiminnassa).

Töissä on yksi artikkeli saatu hyvään malliin ja seuraavaksi pitäisi jatkaa tällä erää viimeisen työtehtävän laskentoja. En olekaan täällä enää kuin vajaan kuukauden.

Puhuin tuossa aikaisemmin laskentataitojen tomuttamisesta ja siitä pitäisikö petrata ammatillisia taitoja ihan pienten lisäopintojen muodossa. Kun taannoisten pohdintojen mukaan ns. aikaakin olisi, ainakin vähän. Ja kevätkaudella enemmän, kun työtä on satunnaisesti. Päädyin pyytämään erillisopinto-oikeuden seitsemään kurssiin, ja ottamaan selvää kurssien monisteista, laskuharjoituksista ja tenttiajoista. Näyttäisi teoriassa mahdolliselta saada paketti kasaan kesään mennessä tai viimeistään kesällä. Olin vuosikausia onnellinen siitä, ettei enää ikinä tarvitse mennä tenttiin. No, ei nytkään tarvitsisi. Ehkä se on eri asia, jos sen tekee innolla ja melkeinpä omaksi huvikseen. Lapsista on ollut hupaisaa, kun äidillä on illalla ruokapöytä puolillaan monistetta, vihkoa ja lukion taulukoita.

Jos nyt vähän harrastaisi tällaista täydennyskoulutusta. Ja sitten voisi mennä kesätöihin niin kuin opiskelijoilla on tapana.

PS. Ennen kesää olisi tuo talvikin elettävä. Kaksi lapsista oli kasvanut yli luistimistaan ja ainakin yksi suksistaan. Kahden talvikengät ovat auttavassa kunnossa. Takkaan on vihdoin saatu savukaasuimuri laitettua, eli tänä talvena meillä oikeasti saadaan polttaa puuta.

Lupaavaa

Tasaiset pinnat olivat lupaavasti valkoisia aamulla, ja järvikin osittain jäässä.

Ihan ei vetänyt vertoja valmistautumiselle, eli viikonloppuna esiin kaivetut pulkat, liukurit ja lumikola jäivät toistaiseksi toimettomiksi.

"Lunta on! Voi hiihtää!" totesi tosin kaksivuotias.

Kyselyikä

No nyt se taas alkoi. Kyselyikä. Nuorimmainen on jo jonkin aikaa kysellyt ”Mikä tämä on?” ja ”Mikä toi tossa on?” ja ”Mitä tuolla on?” ja ”Onko tämä sinine?” ja ”Minne mennään?” ja ”Onko meillä nakkia?”, mutta nyt on tullut ihan uutena repertuaariin miksi-kysymykset. ”Miks ei oo nakkia?” ”Miks ei saa hyppiä tässä?” ”Miks ei saa sun leipää?” ”Miks mennään?”

Tässä menee muistaakseni rattoisasti pari vuotta vastaillen ja perustellen.

Yö ilmakehässä

Viime aikoina läpikäydyt lukion ja yliopiston appron matematiikka ja meteorologian perusteet alkavat vissiin vihdoinkin tomuttaa aivoihin joskus kauan sitten rakentuneita yhteyksiä taas toimintakuntoon. Viime yönä ainakin huomasin joka kerran havahtuessani käyväni läpi lämpöopin pääsääntöjä, lämmönvaihtoa ilmakehässä ja ilmakerrosten stabiilisuutta.

Enkä edes ole menossa tentiin.

Ainakaan vielä, palaan asiaan jos loppujen lopuksi päädyn lukemaan uuttakin asiaa, jonka osaamisesta olisi hyvä saada mustaa valkoiselle.

Kotona pahvilaatikkorumba jatkuu, tosin puoliso alkaa saada isoja tietokonerohjoja jo asennettua ja siirrettyä lopulliseen sijoituspaikkaan, oikeaan konehalliin pois meidän nurkista. Työhuoneesta lähti samaan syssyyn kammottavan pölyinen pikkunäyttö ja vanha näppäimistö, jotka ovat vuosikaudet toimineet jonkun palvelinkoneen käskyttäjinä. Näyttää siltä, että työhuoneesta lähtee noin puolet tietotekniikasta pois. Jos vaikka saisi lopulta pienennettyä ATK-pöytää ja tehtyä tilaa askartelulle ja muulle sellaiselle.

Seitsenvuotias teki kirjan "Kirpun päivä". Siinä syödään, pelataan jalkapalloa, käydään jäätelöautolla ja ostetaan kaupasta muroja, kahvinkeitin, mustikkahilloa ja legoja. Yöksi mennään pihalle telttaan, jonka päällä on jostakin syystä Yhdysvaltain lippu.

Pakkasta on ollut aavistuksen verran, mutta vieläkään ei tunnu talvi tulevan. Lunta ei näy edes pitkässä ennusteessa. Mälsää.

Haukotus

Haukotus ja toinenkin. Viikonloppu oli ihan levollinen ja aamuisin saatiin nukkua jopa yli yhdeksään, mutta silti haukottaa. Juuri mitään en tehnytkään, puoliso sen sijaan säntäili ympäriinsä kirkollisten, liikunnallisten ja työhön liittyvien menojen perässä muutamaan otteeseen. Muun muassa hän laittaa kuntoon sivutoimiseen työhön liittyvää uutta toimitilaa, sivutoimisesta työstä tulee hänellä päätoiminen työ ainakin joksikin aikaa tuossa ensi vuoden alkupuolella.

Toimitila-asian takia meillä on muun muassa ollut palvelinkoneiden asennusta työhuoneessa ja ihan hirveän monta suurta pahvilaatikkoa. Pahvilaatikoiden kanssa on ne vaiheet, ekassa vaiheessa kaikki lapset ovat hurmaantuneita pahvilaatikoista ja leikkivät niin syventyneinä niiden kanssa että olen tosi iloinen ja kaikki on rauhallista. Sitten tulee se vaihe kun lapset alkavat riidellä pahvilaatikoiden käyttötarkoituksista ja jakamisesta ja minua alkaa ärsyttää. Nyt ollaan lähellä kolmosvaihetta, jossa pahvilaatikoista on tullut lasten mielestä arkinen osa sisustusta, ja minua suututtaa väistellä niitä ja kompastella niihin kun menen yöllä vessaan. Seuraavassa vaiheessa ne lähtevät vaivihkaa muiden romujen kanssa Mustankorkealle.

Sama alusta uudelleen

Välillä näytti että aika nytkähtää eteenpäin, oli pakkastakin, mutta nyt se meni samalle uralle taas. Työtehtävä hiipii hiukan eteenpäin, jakaumia laskeskelen eri asioille mutta miten kahden asian jakaumat sitten yhdistää yhdeksi, siinä vasta pulma johon joutuu hakemaan apua lukion matematiikan oppikirjoista (pitäisikö haastaa puoliso laskemaan ylioppilastehtävät?).

Kymmenvuotiaalle ei todennäköisesti tule oikomishoidon tarvetta, kaksivuotias opettelee olemaan isompi kun hoitoon on tullut uutena yksivuotias ("Äiti, sinä olet hyvä avaan ovea, sinä niin iso" sanoo kaksivuotias.) ja muuta sellaista.

Puolisolla on juhlaisaa tänään kun työkaveri väittelee ja karonkkajuhlii, onneksi kotipaikkakunnalla. Täällä meidänkin työpaikalla on jotain toisen paikkakunnan toimipisteen ihmisiä, menossa myöhemmin väitökseen, ja joidenkin työkavereiden päällä on semmoiset pikkutakit ja poolopaidat että selkeästi ovat pukeutuneet väitöstä varten. Sen verran lähialaa ollaan. Itse taidan jättää väliin ja keskittyä lukion matematiikkaan.

Groundhog day

Tämän vuoden marraskuu tuo mieleen Päiväni murmelina –elokuvan. Aina on sama sää. Kun vielä töissä on sellainen vaihe että jo viime viikolla sain yhden työvaiheen loppuun enkä ole vieläkään saanut ideaa siitä miten seuraavaa työvaihetta lähtisi käsittelemään, on vaikea erottaa päivää toisesta. Kaiken lisäksi autossa kuunnellut iänikuiset Neal Youngit on kulumassa puhki. Symboliikkaa?

Marraskuisessa horteessa kokeilin aamulla kädellä repunpohjaa ja ilahduin että avaimet (pitkässä ketjussa) ovat jo mukana, ei tarvitse lähteä käymään läpi takkien taskuja ja eteisen pöytiä. Oli hassu tunne, kun työpaikan oven edessä kaivoinkin sitten esiin viikonlopun juhlista reppuun jääneen paksuketjuisen pronssikorun.

Raha on kumma juttu

Siis ainakin siinä mielessä kumma, että pitäisi olla ehkä vähän enemmän kuin kedon kukat ja taivaan linnut - ei ainakaan tarvitsisi soittaa niin usein verottajan mukaville tädeille ja säätää veroprosenttiaan.

Alku- ja keskivuonna näytti niin vähäiseltä tuo sisääntulevan rahan määrä, että tuli säädettyä veroprosentti melko pienelle. Ja sitten tuli neuvoteltua tämä tämänhetkinen kolmen kuukauden työpätkä osa-aikaiseksi ja neljän kuukauden ajalle venytetyksi, ettei tulisi tyhmää työttömyyskuukautta sinne vuoden loppuun.

Olisi pitänyt luottaa että keskimääräinen tulotaso kyllä keskimäärin pysyy ja aina joku suostuu jotain maksamaan, jos ei tämänhetkisestä niin menneestä tai tulevasta työstä. Sain taas soittaa ja nostaa veroprosentit tällä kertaa suht korkealle - minulle maksetaan yliopiston taholta ennen vuoden loppua juuri sen kuukauden palkan verran palkkiota jutuista joita olen jo aiemmin tehnyt, ja joita tulen ensi vuoden alussa tekemään.

Tämän vuoden kokemusten perusteella en jaksa huolestua siitä, että ensi vuodelle ei ainakaan vielä ole ilmoittautunut kuin yksi työnantaja, ja sekin vain maalis-toukokuun luentosarjan verran.

Viikonloppuna imuroitiin ja oltiin perhekirkossa ja nuhassa ja yksillä vauvasynttäreillä. Kovin paljon viikonlopusta ei jäänyt mieleen, mutta nukuttua sai enemmän kuin arkena. Sekin on kovin hyvä.

Varustekassiton

Kuten joistakin viimeiaikaisista merkinnöistä selkeästi näkee, elämme puolison kanssa sitä vaihetta jossa nuorimmainen on kasvanut jo reilusti kahta vuotta vanhemmaksi taaperoksi ja aikaa ja energiaa tuntuu olevan aivan eri tavalla kuin vaikkapa vuosi takaperin. Tässä vaiheessa voisi alkaa ajatella uutta lasta. Kun olemme ajatelleet kääntää katseen kohti teini-ikäisten kasvattamista, tämä ei ole ratkaisu.

Useat perheet ottavat tässä elämänvaiheessa koiran. Ei onnistu puolison allergian takia. Jäljelle jää energian kanavointi järkevästi ja harrastaminen (johon ei todellakaan ole ollut aikaa). Pikkuremonttien oheen ollaan vihdoin aloitettu aloitella yhteistä liikuntaharrastusta. Eilen oltiin pelaamassa tunti sulkapalloa. Se oli ihan kivaa! Vaatii totuttelua uskaltautua tyylikkäiden ja isokokoisten sekaan urheilutalolle, mutta onneksi varaamamme kenttä oli yksinäinen ja syrjäinen. Ja kai siellä on lupa olla vaikka onkin pieni ja päällä on vanhat vaatteet. Eikö omista varustekassia!

Marraskuu, aamulämpötila 10 astetta plussaa

Aina on sama sää, eikä lehden 8 vuorokauden ennustekaan lupaa muuta. Kun menee aamulla hakemaan lehteä ja varautuu pakkasen nipistykseen, vastaan tuleekin kostea ja leuto, suorastaan kesäinen ilmanala.

Kun lehdessäkin kerrottiin miten lokakuun lämpötila oli pohjoisessa Suomessa jopa neljä astetta pitkän aikavälin keskiarvon yläpuolella ja muuallakin maassa jonkin verran, oli otollinen hetki jutella ekaluokkalaisen kanssa aamupalapöydässä ilmastonmuutoksesta. Muutamalla lauseella selitin mikä on kasvihuoneilmiö ja miksi nyt ajatellaan että se voimistuu ja mitä siitä pikkuhiljaa ehkä seuraa.

Lapsi istuu hetken otsa rypyssä. Sen jälkeen alkaneet kysymykset ja huomiot olivat aika teräviä.

-Eikö sitten olisi parempi, että tehtaat toimisi sähköllä?

Kerrattiin hiukan mistä se sähkö oikein tulee ja mitä ne tehtaat ja voimalat itse asiassa tekee.

-No sitten pitäisi tehdä sellaista vesisähköä.

Joo, käytiin läpi vähän uusiutuvaa energiaa ja puun polttoa.

-No voiko meille tulla samanlaista kuin Venuksessa?

Todettiin että tuskin ihmiset ihan sellaiseksi saavat maapallon ilmastoa, sen verran epätoivottava lopputulos se olisi.

-Voisiko siihen ilmakehään porata reiän?

Tuuletusvaihtoehtoa mietittiin, mutta myös metsien istutusta Afrikassa ja muualla ja miksi se on hyvä.

-Siellä Afrikassa on kuuma niin ne haluaa istuttaa puita.

No, senkin takia. Ja kun sieltä on niitä puita ajan kuluessa aika paljon kaadettu.

Hetki siinä vielä istuttiin ja sitten lähdettiin tahoillemme. Jännä nähdä miten juttu jatkuu ja milloin. Tuohon lapseen tuntuu tosin uppoavan tietoa kovaa tahtia, eikä isojen ja tärkeiden asioiden erottaminen nippelitiedosta vielä ole kovin kehittynyt eli juttu todennäköisesti jatkuu joidenkin patterilla toimivien hamsterien ominaisuuksista tai siitä miten lentokoneet tekee sitä tai tätä. Kaikki ajallaan!

Monin merkein

Viikonloppu meni monissa merkeissä. Vanhimmainen oli viikonlopun kirkollisissa menoissa pääkaupunkiseudulla, mukana oli ystäväperhe ja monta tuttua ja pappakin oli ja yösija oli mummin ja papan luona. Eli sopivassa määrin vanhaa, uutta ja lainattua ja rattoisaa oli ollut. Alkaahan hän olla jo aika iso ja pystyvä. Jopa niin, että tulivat kolmen nuoren naisen voimin junalla itsekseen kotiin Keski-Suomeen.

Me muut pysyimme, emme ehkä kotinurkissa, mutta kotipaikkakunnalla kuitenkin. Puoliso ehti liikuntaharrastaa ja ehdimme myös laittaa (hip hei ja jee jee) seuraavan roikkumassa olleen kotihomman eli vaatehuoneen hyllyt loppuun. Tuntuu ja näyttää kivalta, kun kaikki pahvilaatikot ja nyssykät meni takaisin sinne makuuhuonetta täyttämästä. Ja jopa niin että niille on paikka! Taidetaan me olla aika keski-ikäisiä, kun tavaroille alkaa olla omat paikkansa.

Sunnuntaina tomutin omaa harrastustoimintaani ja lähdin ekaa kertaa käymään Imetyksen tuki ry.:n syyskokouksessa, joka oli sopivasti Jyväskylässä. Ehdin olla viikonlopun tapahtumasta kokonaiset kaksi tuntia paikalla, mutta pääsin aistimaan tukiäitien keskuudessa vallitsevan tunnelman (lämpöinen, realistinen ja aika nauravainen), tavata jyväskyläläistä toimintaa pyörittävät naiset ja luvata tulla mukaan tukiäitikurssille jahka ehdin, ihailla kokoustamista jonka aikana vauvat konttaavat lattialla ja isommat nukkuu päiväunia kaiken keskellä. Kahden tunnin kokemuksella sanoisin, että tuon kaltainen toiminta on vapaaehtoistoimintaa jossa oma kokemus ja kyvyt tulisivat käyttöön. Ja olisihan se sääli laittaa vauvaosaamista varaston hyllylle, jos sitä on vuosien saatossa päässyt itselle kertymään. (Ja on ihanaa, kun itsellä alkaa taas lasten kasvettua olla voimia ja aikaa kaikkeen tähän, vaatehuoneisiin ja järjestöihin!)

Sunnuntai-iltana saimme vielä tarjota makaronilaatikkoa ja karjalanpiirakkaa vuodeksi Jyväskylään työskentelemään tulleelle japanilaistutkijalle. Söi kohteliaasti.

Nyt ahkerasti metsästämään pomojen allekirjoituksia syksyn viimeiseen apurahahakemukseen, ja sitten töiden edistämisen pariin hop!

Karhun väki, osa II

Mustosen työ on kyllä ajatuksia herättävä.

Siperian alkuperäiskansoilla on ollut ja on vieläkin tapoja, jotka on niin helppo kuitata huuhaaksi. Eläimiä ja muistomerkkejä, joihin ei saa kajota (mammutinluut, karhut), millaisin rituaalein luontoa kunnioitetaan, miten lasta kuunnellaan jotta saadaan tietää kuka edesmennyt hän on. On hyvin vaikea nykyaikaisena länsimaisena tietää, millä kaikilla mekanismeilla tällaiset rituaalit ja uskomukset ovat suojelleet ihmistä, eläintä, lasta, ekosysteemiä. Ja se, että perinteinen luontosuhde ei ole ollut suojelusuhde, vaan hyväksikäyttösuhde.

Kirja on opettavainen myös sen suhteen miten alkuperäiskansat ja luonnonelinkeinoja harjoittavat ihmiset suhtautuvat tutkijoihin, tutkimukseen ja havaintojen keräämiseen. Toisaalta hyväksikäyttönä ja kiinnittäen huomion tutkijan ylenkatseeseen ja välinpitämättömyyteen, toisaalta ylenkatsoen. Tässä on pureskeltavaa jokaiselle alalla työskentelevälle.

Tulin myös ajatelleeksi, että se kun meidänkin perhe on muuttanut jo muutamaan otteeseen ja asuu nytkin alueella josta kukaan meistä tai kummankaan suku ei ole kotoisin, on hukannut meiltä paljon sukujuuriin liittynyttä paikkatietoutta. Joudumme arvailemaan, miksi jossakin kotimme lähellä on raunio, polku tai vanha kiviröykkiö. Emme tiedä kuka, milloin ja miksi sen on koonnut, millaisia draamoja muutama sukupolvi sitten alueella on koettu, kenen setä putosi jäihin ja mitä sitten tapahtui. Minulla on osa näistä tarinoista muistissa Savon kodin osalta. Puoliso on joutunut kasvamaan ilman menneisiin aikoihin liittyvää paikkatietoa.

Ja tämänkaltaisten aihepiirien äärellä törmää henkisyyteen tai hengellisyyteen, jota harvoin joutuu luonnontieteissä tapaamaan:

”Esitin osana kenttätutkimuksia kysymyksen kaikille yhteisöjensä jäsenille, mistä he, tavattuaan, tai kuultuaan tietoja tietäjistä, ajattelivat näiden erityisten yhteisönsä jäsenten saavan kykynsä ja lahjansa. Aihe oli arka. Joidenkin kohdalla se kosketti sukua, yhteisöä tai muuta henkilökohtaista tunnetta. Tietäjien kyvyt ovat myös, kuten Iengran evenkeillä ja Kolyman poroleireissä, yhteisöjen syvintä paikallista tietoa, jota myös vartioidaan. Unet ja näyt Hummonselällä koettiin olevan osa paikallisen tiedon syvempiä tasoja. Näiden yliaistillisten ja metafyysisten paikallisen tiedon elementtien roolia on vielä lähes mahdotonta arvioida mahdollisuutena mukautua muutoksiin. Riittänee, että moraalisesti oikein toteutettu kenttätyö osoittaa, että tutkimusaineistossa näilläkin tiedoilla on kenties oletettua suurempikin rooli, mutta niiden syväsijainnista johtuen niiden kuvaus ja rooli yhteisössä on vaikeampi todeta. Olen pyrkinyt osoittamaan aineistojen osalta, että esimerkiksi apajan valinnassa niillä on roolinsa. Näiden paikallisten tiedon elementtien saaminen osaksi luonnonympäristön ja vesistöjen hallintajärjestelmää, sanomattakin on selvää, on valtava haaste, vaikka ne on merkityksellistetty paikallisuudesta käsin.”

Kirja oli hyvä muistutus etenkin siitä, että vaikka meillä on valokuidut ja Facebook, meillä on myös ympäröivä luonto ja mahdollisuus hallittuun luonnon hyväksikäyttöön:

”Tie selviytymiseemme on olemassa. Se on tähän asti kerrottu. Me olemme vielä täällä, osana ilman muutteita, huolimatta uraanikaivosvaltauksista, koskien patoamisesta ja avohakkuista. Aika on kehä; mallit ovat olemassa, tiedämme riittävän varmasti, missä perinteisessä kalastuksessamme, maailmankuvassamme on ollut kyse.”

Karhun väki

Tässä lumeen ja muutoksiin liittyvissä kirjallisissa töissä törmäsin Tero Mustosen yhteiskuntatieteelliseen väitöstutkimukseen "Karhun väen ajast-aikojen avartuva avara - Tutkimus kolmen euraasialaisen luontaisyhteisön paikallisesta tiedosta pohjoisen ilmastonmuutoksen kehyksessä".

Tutkimuksessa on ihanaa epäortodoksista tiedekieltä. Haastattelututkimuksin on selvitetty kokemuksia ympäristönmuutoksista ja muista muutoksista Jakutiassa ja Pohjois-Karjalan talvinuottaajien keskuudessa. Soppaan on hämmennetty mytologiaa, kolonialismia, shamanismia ja ihan uusia termejä ja käsitteitä kuten lumennos ja aikappa. Näkyjä, unia, sitä miten alkuperäiskansojen kulttuurien ytimessä olleet luonnon kunnioitus ja yhteisöllinen päätöksenteko olisivat terve lähtökohta yhteiskunnalliselle elämälle nykyäänkin.

"Lumimuutos heijastuu paikallisten ihmisten päätöksentekoon ja on liitoksissa laajempaan säämaailmallisuuteen, johon kuuluvat lumitiedon lisäksi esimerkiksi kuu, unet, tähdet, tuulet, perinne ja kokemus."

Konkreettisena esimerkkinä mainittakoon, että talvirenkaat pitäisi ostaa ja laittaa auton alle.

Toinen ah

Ei töissä olossakaan ole valittamista. Teemme taas tutkimusrahoitushakemusta, mutta aika pientä, ja sen tiimoilta on saanut käydä inspiroivia ja elähdyttäviä keskusteluja niin talvesta, lumesta, nuottauksesta, ympäristön henkisistä arvoista, lasten mukaan ottamisesta akateemiseen työhön kuin yliopistomaailman kiemuroistakin.

Tämä kulunut vuosi tulee jäämään mieleen vuonna jolloin tein monia asioita ensimmäistä kertaa, siirryin työnantajalta toiselle useita kertoja ja jouduin lukemaan ja oppimaan paljon asioita, jotka olin joskus jo unohtanut tai jotka olivat minulle ihan uusia. Toivotaan, että tämä vuosi on ollut investointivuosi - mieluummin kuin hukkaanheittovuosi. Sitä en jaksa uskoa. Ei kai se auta edelleenkään kuin katsoa mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan. Mieluiten tietenkin leivän pöytään, vähintään.

Lomalla, ah

Pysyimme terveinä koko syysloman ja onnistuimme kuin onnistuimmekin toteuttamaan monimutkaisen suunnitelman johon kuului kaksi lasta Savon mummulaan, kaksi Järvenpäähän mummin ja papan luo ja puoliso ja minä kahdeksi yöksi Helsinkiin hotelliin. Oli aika auvoisaa. On ilo, kun puoliso vielä tässäkin vaiheessa on hyvä ystävä, jonka kanssa ei tule erimielisyyttä siitä mitkä on hyviä ajanviettotapoja kaupungissa kahdestaan. Muun muassa opiskeluaikojen yliopistolaitoksilla haahuilu ja kirjakaupat ja musiikkitalon kahvila olivat.

Loppuloma meni kotona pikkuhommia tehden ja syöden ja nukkuen ja uimahallissa käytiin ja sellaista. Työasioita ei juuri tarvinnut ajatella, muuta kuin niitä joista ei saa palkkaa. Tyydyttävää kyllä, parin illan työskentelyn jälkeen yksi parin viikon päästä valmiiksi saatava teksti muokkautui jo hyvään muotoon.

Muutenkin olo on nyt lomaillut ja seesteinen. Mielihyvää ovat aiheuttaneet lähipäivinä niin monet asiat. Muun muassa puolison siskon jälkeensä jättämä tempur-tyyny. Ah. Leonardo Cohenin biisi Hallelujah. Ah. Hassusti Philip K. Dickin kirjaan perustuva ihan hassu tarina The Adjustment Bureau. Se, että koululaisten kanssa uimahallissa käydessä pystyy itsekin uimaan eikä tarvitse ainoastaan vahtia lapsia. Ah.

Lampaita ja tutkijoita

Eilinen meni alusta loppuun junassa ja Helsingissä.

Päällimmäisenä ajatuksena on taas toimivan julkisen liikenteen autuus. Oli oikein valinnan vaikeus päättää millä niistä kymmenistä vaihtoehdoista menisi ja mikä olisi nopein. Kun ne kaikki maksoivat vain sen 2.5 euroa!

Vaihdoin Tikkurilassa I-junaan, ja viiden minuutin junailun jälkeen Oulunkylässä 550-bussin kyytiin, odotusaika oli kokonainen minuutti. Bussi paahtoi (liki ainoana) hyvin suunniteltuna poikittaislinjana vanhoja kävely- ja junasiltoja pitkin yli jokien ja moottoriteiden ja olin perillä hiukan päälle viisi minuuttia Oulunkylästä lähdön jälkeen.

Tutkimusryhmän kokouksessa oli läsnä kaksi biologia, yksi taloustieteilijä ja yksi geofyysikko. Tämän tapaamisen päälle oli vielä tutkimushankkeen ohjausryhmän kokous, jossa oli paikalla myös ministeriön, paliskuntien sun muun edustajaa. Tavoitteena on siis mallintaa ekologista systeemiä myös taloudellinen hyötynäkökohta huomioiden. Keskustelu velloi optimoinnin ohjelmointiongelmista teurastuskustannuksiin, siihen paljonko hirvaita tarvitaan astumaan kaikki vaatimet, paljonko lammas syö yhdellä haukkauksella ruohoa ja paljonko se saa siitä energiaa, siitä miten mallin maailma loppuu aina 150 vuotta malliajon alun jälkeen ja siitä onko porolaki hyvä vai ei.

Sanottaisiinko että virkistävää.

Tämän päivän teen etätyötä ja koetan saada eilisen jälkeen selväksi mitä seuraavaksi pitää käytännössä tehdä. Sitten jäämme koko lössi syyslomalle. Eipä vähän hyvä.

Pikkumopo

Ekaluokkalaiselle on avautumassa lukutaidon ovi. Hän on ihan siinä kynnyksellä. Tänä aamuna luettiin Aku Ankasta jo lyhyitä repliikkejä. (Taitaa olla niin, että suuri osa suomalaislapsista ihan oikeasti oppii lukemaan Aku Ankkojen voimalla. Minäkin opin!) "Kyl-lä nyt kel-paa." "Pian." "Mi-tä nyt."

-Kohta minusta tulee varmaan pikkumopo!
-Häh?
-No kun meillä on ne lukuryhmät. Pikkumopoissa on ne jotka osaa lukea jo sanoja.

Porstua

Ensimmäisen kerran sitten vuoden 2008 kylppäriremontin meidän huushollissa on toteutettu muutos, joka kohdistuu ihan tähän taloon jota me asutaan (ei johonkin ulkorakennukseen) ja sen myötä talo on nätimpi ja hienompi ja viihtyisämpi kuin ennen! Ei enää tavaravyöryä porstuassa! Vanhaa toimimatonta pakastinta ja roskaläjää! Muovimattoa! Omituista vanhan remontin aikana vaalealla paneelilla tumman sormipaneelin sekaan paikattua muinaista oviaukkoa! Muutakaan ärsyttävää!

Vaan on kaunis ja hieno harmaaksi maalattu lautalattia, vaalean paneelin kohta maalattu liitutaulumaalilla, ja meidän mittapuulla sisustuskin on aika chic. Toki sisustus nojaa aika vahvasti puolison siskon lainalipastoihin, mutta joka tapauksessa ideana oli järjestää suurin osa tavarasta autotalliin ja muualle ja järkevät paikat sille tavaralle joka pakosti jää porstuaan.

Me ollaan tyytyväisiä ja feng shui kohoaa huristen ja palkatkin varmaan juoksee jatkossa jos se nyt oli se ulko-oven kohta jossa piti olla harmonista jos haluaa raha-asiat sujumaan. Jos raha-asiat sujuvat jos kaakkoisnurkassa on sammakko (meillä oli tästä asiasta puolison kanssa kahta mieltä), niin sitten ei ole vieläkään toivoa.

Juhlia, lehtiä, unta

Edessä viikonloppu, jonka aikana esikoinen pääsee perheystävien ja isovanhempien kanssa hääjuhliin, molemmat pojat jonkun luokkakaverin synttärijuhliin ja minä ehkä saunaan nuorimmaisen kanssa. Tsiljoona vaahteranlehteä voisi haravoida kasaan ja laittaa peräkärryyn. Porstua olisi tarkoitus laittaa valmiiksi. Ja nukkua aamulla pidempään kuin seitsemään. Näitä kahta viimeksimainittua odotan eniten.

Harrastusalistus

Viime syksynä koetin potkia vastaan ja saada mahdollisimman harvalle illalle lasten harrastuksiin liittyviä menoja. Nyt olen taas paremmin tottunut ja sopeutuneempi kouluikäisen vanhempi. Harha siitä että lähivuosina olisi arki-iltoja, jotka voi suunnitella itsekkäästi omien suunnitelmiensa mukaan on haihtumassa.

Lapset ovat taas vuotta vanhempia ja se meinaa sitä että pojilla on entistä enemmän intoa harrastaa ja oikeastaan vaatimuksiakin liikuntaharrastusten taholta. Onneksi se meinaa sitäkin, että 12-vuotias tytär hoitaa suuren osan omista menoistaan jo itse. Ehkä summana on suunnilleen yhtä paljon vanhempia vaativia menoja kuin viime vuonnakin.

Nyt näyttää siltä että ainakin jouluun saakka joka ikisenä arki-iltana on jotain menoa jollakulla. On pari sellaistakin iltaa, että menoja on kaksi päällekkäin. Onneksi tällöin jompikumpi menoista on vanhimmaisen eli meidän muiden ei juuri tarvitse sillä päätä vaivata. Ja maanantaisin on poikien yhtäaikaiset yleisurheiluharkat. Naapuriapua viritellään myös, yleisurheilussa on myös naapuruston poika, ja futistreeneihin aletaan taas saada jonkinlainen kimppakuljetus pystyyn kun kolme ikäkausijoukkuetta alkaa harjoitella samaan aikaan samassa paikassa ja meiltäkin päin olevat pojat menevät ikään kuin samoihin harkkoihin.

Juu, harrastukset on tärkeä asia ja liikunta on hyväksi. Kunhan nyt saa nämä asettumaan luontevaksi osaksi kalenteria ja oppii varaamaan aikaa myös kotona ololle ja kotitöille ja syömiselle ja lukemiselle – myös lapsille siis. Ja itse löytää ne harkka-ajat, kun voisi varata lapsenlikan kotiin ja hakata sulkapalloa puolison kanssa samalla vaivalla.

Kunnioitus

Mitä se on, jos johtaja tulee kaikkien palvelijaksi? Mitä se on, jos paremmassa osassa oleva hyödyntää tilannettaan tukemalla niitä joilla ei ole niin paljon ja jotka ovat heikommassa ja haavoittuvammassa? Miten erilaisuuden ja vierauden voi ottaa siltä kantilta, että tuloksena ei ole pelkoa, vihaa ja tuhoamista?

En minä vaan tiedä. Kuluneiden muutaman päivän aikana sain nähdä ja kuulla kolmesta erilaisesta esimerkistä. Niitä ja samanmoisia voisi noudattaa. Se olisi hyvä alku.

Ensinnä kirkon tapahtumassa yksi Ghanan reissullamme mukana ollut mietti sitä, miten koki eron afrikkalaisessa ja eurooppalaisessa suhtautumisessa muukalaiseen. Hän oli kävellyt yksin ainoana valkoihoisena majapaikkaamme rakennustyömaalta. Hän oli saanut koko matkan osakseen valtavaa huomiota, ja nimenomaan ylöspäin katsovaa ja kunnioittavaa huomiota. Hän mietti miten niin täällä meillä ei voitaisi kohdella muualta tullutta samalla tavalla. Arvostavasti ja kunnioittavasti.

Toiseksi, ykkösluokkalaisen opettaja raportoi perjantaisesta metsäretkestä. Retki oli suuntautunut koulun takametsään, ja pääasiallinen tarkoitus oli ollut opettaa pienille koululaisille koulun alueen rajat ennen kuin alkavat suunnistustunnit. Metsässä oli kuitenkin myös syöty eväitä ja tutustuttu ötököihin ja muihin joita metsässä asustaa. Ja annettu lasten kokea metsän varsinaisten asukkaiden palvelua: ” Metsään lapset rakensivat eläimille pesiä, siltoja, koloja, yllätyksiä, lahjoja.” En ole ihan varma ilahtuuko muurahainen sille tehdystä sillasta tai tekeekö myyrä mitään lapsen sammalpesällä, mutta idea on taas perisuomalainen luonnon kunnioituksen ja luvan pyytämisen idea.

Kolmanneksi liikutuin siitä kun JJK-KUPS –pelissä poliisit veivät pois törkeyksiä huudelleet äijät katsomosta. Olin jo ehtinyt ajatella että tämä varmaan kuuluu asiaan ja olen itse vain herkkänahkainen. Mutta kuulemma lasten korvien kuullen ei ole luvallista sanoa ihan mitä tahansa, vaikka olisi kuinka aikuinen ja juovuksissa. Aamen!

Alas kartalla

Tulin eilen alaspäin Suomen karttaa ja sitten kolmasosan takaisin. Lentomatkustuksen ihanuutta. Ja yömyöhään perheen viereen nukkumaan.

Matka Kaamaseen oli kolmen päivän intensiivinen kertauskurssi pohjoisen elämän ulottuvuuksista. Käynnissä ovat Saamelaiskäräjien vaalit, ja näistä ja vaaliluetteloon pääsyn torppaamisesta ja uudesta käräjien talohankkeesta ja käräjien sisäisestä riitaisuudesta kuulin suusta jos toisestakin. Nellimissä on vakavat pororiidat – taas – kumma miten riitaisuus tuntuu olevan pohjoisen alueen yksi määräävä luonteenpiirre. Myös pororiidoista sain pitkän selonteon alan tutkijoilta. Kahvipöytä- ja lounaskeskusteluissa puhuttiin paljon maastossa liikkumisesta, kalastuksesta, metsästyksestä ja lihasta ja kalasta. Ja marjoista. Ja säästä. Ensilumi oli myöhässä ja juuri koettu ensimmäinen pakkasaamu harvinaisen myöhään.

Niin kai se on vieläkin, että siinä osassa maata ihmistä on hankala erottaa ympäristöstä ja ympäristöä hankala erottaa ihmisten kertomuksista menneistä tapahtumista. Se on aika shamanistinen ajatus, että vuosisata sitten tapahtuneet muuttoliikkeet, asuinpaikat, sukulaisuussuhteet ja vihanpidot kantavat voimaa vielä tänäkin päivänä.

Poroasemalla on

Poroasemalla on muutama asialleen omistautunut tutkija. Porojen juoksumatto, lypsykone, ruokinta-asema, verinäytteenottopenkki ja obduktiopöytä. Kyltti, jossa sanotaan ”Varo, poroja sisällä”. Ei poroja kuitenkaan. Osa tiloista tyhjillään ja loput varojen puutteessa vajaakäytöllä. Ulkona kaunis mäntykangas, lampia, lähellä saamelaisalueen koulutuskeskuksen opisto ja lintutorni. Tornista avarat näkymät koko maailmaan ja suolle.

Ruskaretki

Koetan rauhoittua.

Lähetin taas kiinnostavan työhakemuksen.

Huomenna matkustan kolmen päivän työmatkalle pohjoiseen Suomeen, tutustumaan lisää poroihin ja porojen tutkimukseen.

Keski-Suomen viihtyisin keittiö iskee jälleen

Tuokiokuva alkuillasta.

Oltiin katettu iltapalaa, mutta lapset muistivat samalla luvanneeni heille Talent Suomi -ohjelman nelosen ruutu-palvelun kautta, eli iltapala muuttui jonkinlaiseksi buffet-pöydäksi. Nuorimmainen riisui pikkuhoususilleen kenenkään huomaamatta, ja oli kai ne pikkuhousutkin olleet jossain välissä pois päältä sillä jalat menivät hiukan vääristä aukoista sisään ja mahan kohta oli ahdas. Vanhimmainen oli muistanut myös avata biologian läksyt keskelle pöytää, mutta ne jäivät puolestaan kesken ja Talentkin meni paussille kun isä ja tytär ryhtyivät ex tempore jatkamaan silloin tällöin edistämäänsä puuhevos-projektia. Höyläystä, porausta ja sahausta keittiön lattialla. Nuorimmainen meni hakemaan pupuaan joka oli jäänyt jääkaapin eteen, eikä uskaltanut kävellä höylänlastuissa. Joutui ryömimään tuolien alta. Ovikello soi, ja vanhimmaisen kaveri tuo koululla kiertävän "ystävänkakun" taikinajuuren meille. Ohjeita luetaan, juurta kaadetaan kulhoon ja etsitään kaiken puutyön ja iltapalan ja läksyjen seasta sille sopivaa paikkaa tekeytyä. Samassa muistuu mieleen, että huomennahan on koulukuvaus. Koulukuvalappua täytetään. Nuorimmainen viedään nukkumaan. Talentkin alkaa taas pyöriä, minä huomaan että leipä loppuu eikä huomista ruokaakaan ole, ja lähden vielä kauppaan ennen kuin suunnittelen avaavani koneen ja tekeväni rästityön alta pois ennen huomista. Miten tällaisen illan luokitettelisi? Perheen yhteistä vapaa-aikaa?

Moniajoa

Eilen oli melkomoinen moniajopäivä puolisolla ja minulla. Aamulla oli aiheena kymmenvuotiaan käyttäminen lääkärin pakeilla, on ollut etenkin kesällä väsymystä ja tukkoisuutta ja ahdistusta, semmoista klassista astmaoireilua. Ajateltiin tutkituttaa, kun isän puolelta aika vahvat taipumukset voisivat olla. Erinäiset tutkimukset osoittivat ettei ole mitään pitkäkestoisia tulehduksia päällä, keuhkot ja nenäontelot ja risat OK, eikä sellaista astmatyyppiä johon määrättäisiin jatkuvaa lääkitystä. Kehotettiin seuraamaan asiaa, ja käyttämään avaavaa lääkettä jos on ahdistava olo. Tämä diagnoosi meni meidän kyökkiastmalääkärienkin mielestä ihan nappiin. Diagnosoitu tahtoo jättää pianotunnit sikseen (oli unohtanut kesän aikana melkein kaikki nuotitkin) ja tahtoo aloittaa naapurin pojan kanssa yleisurheiluharkoissa käynnin maanantaisin.

Sitten tehtiin töitä ja työpäivän päätteeksi vesisateen uhan alla kaatopaikalle tyhjentämään peräkärry ja takaisin kotiin täyttämään se pinnasängyllä ja vauvanvaunuilla. Puoliso moniajaa tänään pääkaupunkiseudulle auttamaan siskojensa muutoissa.

Töissä oli aamulla lähetekeskustelu liittyen pikkujouluaikaan ja –paikkaan.

Viikko tuli, viikko meni

Töissä käyntiä, lasten harrastusten muutoksia ja pohdintaa, lattian maalausta, ruoan laittoa, puheluita, laskujen maksua, lehtien haravointia tai siihen patistelua, pientä omaa harrastustoimintaa, lasten hammas- ja muita lääkäreitä, Wilma-viestejä koulusta, muuttoapua, kaksivuotias joka hokee "kato minä pomppaan ihan ite, kato minä satutan ihan ite, äiti minulle tuli pissi sänkyyn, minä haluan kaaka-uu, minulla on kengät rikki, äiti elä pusuta, äitillä iso nenä, minulla pikku nenä". Siinä se viikko menee aika vauhdilla.

Rikasta

Viime maanantain fiilis oli sellainen nuhjuinen. Nyt on taas saatu kiinni omasta elämästä kavereiden elämän tavoittelun sijaan, ja oma elämä tuntuu merkitykselliseltä, täydeltä ja rikkaalta. Mikäs on tuntuessa, kun ihmisiä ja tekemistä on yllin kyllin. Raha tulee, joskin se menee sitä mukaa kun sitä tulee, ja tavaraa on liiankin kanssa, kuten porstuan tyhjennysharjoitus osoitti.

Ja mikäs on tuntuessa, kun on saatu viikonlopun aikana tehdä käsillä ja saattaa remonttiasioitakin eteenpäin. Autotalli on maalattu (aplodeja)!!! Ja aika lailla järjestelty sisäpuolelta. Tekee hyvän olon. Puoliso oli harrastamassa aika myöhään eilen, mutta tultuaan sai inspiraation hioa porstuan lattian. Iltasella vielä kykittiin vuoron perään vetämässä sahajauho-liima-vesi –pöperöä pahimpiin lattianrakoihin. Eikä sekään ollut pahitteeksi, kun lasten kanssa saatiin kaivettua saunakammarista esiin sekä pinnasänky että lastenvaunut tykötarpeineen. Ne lähtevät perjantaina eteläiseen Suomeen ja antavat meille pari neliömetriä lisää lattiapinta-alaa.

Parasta viime päivissä oli toki se, kun saimme perjantaina ajella puolison kanssa Helsinkiin kuuntelemaan arvokasta väitöstä ja juhlistamaan sen jälkeen pitkäaikaisen kollegan saavutusta karonkassa. Karonkat on ihania, ihmiset niin vilpittömästi kiittävät toinen toisiaan, raavaat miehetkin. Illallinen oli vegetaarinen, ja kas kun totta maar on mahdollista tarjota juhlavaa kasvisruokaa.

Tällaisen irtioton mahdollisti se, että se entisen hoitotädin tytär on saatu tutustutettua meihin ja meidän lapsiin ja taloon, ja että hän on luotettava, täsmällinen ja tahtoo silloin tällöin olla meillä lapsenlikkana ja että hän osaa komentaa poikiamme ja olla mukava pienimmäiselle. Miten ihanaa, voi tavallaan rentoutua jossain alitajunnassaan kun tietää että on joku jota kysyä ja johon luottaa.

Noin täyden muutaman päivän jälkeen on hyvä istua aloilleen ja tehdä vaikka töitä.

Lumen, poron ja ihmisen elämää

Käyn tässä hissukseen läpi lumioloja Muoniossa 39 vuoden aikana, ja laskeskelen erinäisiä tunnuslukuja noille kuluneille talville. Aloitin ajalta kun en ollut syntynytkään. Olen jo paarustanut läpi syntymä- ja lapsuusvuoteni. Nyt olen menossa siinä talvessa, jolloin olin juuri muuttanut Helsinkiin ja opiskelin ensimmäistä vuotta. Edessä ovat seurustelu- ja naimisiinmenovuodet, kaikkien lasten syntymävuodet, muuttovuodet ja isäni kuoleman vuodet ja niiden lumiolot. Aikasarja päättyy toissatalveen, aikaan kun nuorimmainen oli vielä vauva ja olin piakkoin palaamassa työelämään. Sinä talvena oli Muonion maksimilumensyvyys vain 70 cm. Lumi satoi jäätyneeseen maahan 19. lokakuuta. Poroille tämä talvi taisi olla ihan OK.

Puoliso repäisi (muovimaton)

Muistanette, että meillä on ollut autotalliremontti (joka on edelleen hiukan kesken). Sen tieltä jouduimme tyhjentämään autotalliin kertyneet romut muun muassa porstuaamme, joka onkin ollut yli vuoden kerrassaan erikoinen suksien, työkalujen, harrastevälineiden ja puutavaran myyntinäyttely. Sellainen joka ei juuri paranna kodin feng shuita tai toivota lämpimästi tervetulleeksi. Puoliso on lisäksi pitkään jupissut siitä, että muovimaton alla on ihan kelvollinen puulattia.

Pari iltaa sitten puolisolla oli jo kädessään työkalut, ja muovimattoa ja sen alla olevaa levyä raoteltiin toiveikkaana. Aavistin jo. Eilen illalla se sitten tapahtui. Puoliso oli kaikessa hiljaisuudessa alkanut kantaa tavaraa takaisin autotalliin. Autuasta! Ja vanhan pakastimen peräkärryyn odottamaan Mustankorkealla käyntiä. Menin apuun, ja nyt suuri osa tavarasta on oikealla paikallaan – tosin se osa joka ei ole, on siroteltu epätodennäköisiin paikkoihin eteiseen (sukset, vaahtosammutin), keittiöön (penkki, osa työkaluista ja keskeneräisistä nikkaroinneista, kauko-ohjattavat vekottimet) ja työhuoneeseen (lämpöpatteri, pöytälevy, työkalupakkeja). (Onneksi olen jo tottunut siihen että meillä on outoja tavaroita oudoissa paikoissa. Se on hinta jonka maksaa kun asuu kuuden hengen perheellä noin 110 neliömetrin taloa).

Muovimaton ja levyn lähtöön meni ehkä vartti. Alla on hiomaton mutta oikein hyvästä puusta tehty lautalattia. Näkisin, että ennen talven tuloa meillä on parempi porstua kuin koskaan (ja ainakin parempi kuin nyt).

Kaiken repäisyn lisäksi päivän mielialaa nostaa kaksi asiaa.

Numero yksi. Tänään lähtee harvinaisen kiinnostava apurahahakemus. Olen saanut sitä varten oikein mieltä nostattavia suosituksiakin.

Toinen asia on se, että huomenna lapsenlikkamme on meillä iltapäivästä myöhään iltaan, ja me puolison kanssa otamme saamastamme kutsusta vaarin ja puemme aamulla yllemme sivistyneet vaatteet, pakkaamme autoon iltapuvun, frakin ja juhlakengät, ajamme Helsinkiin, kuuntelemme jännittävän väitöstilaisuuden tunnelmaisessa yliopiston päärakennuksen salissa, käymme kantamassa pari lipastoa autoon puolison siskon luona, vaihdamme juhlakamat päälle, ja hyväksi lopuksi osallistumme juhlavaan karonkkaan Kalevankadulla ja ajamme yötä myöten kotiin. Kiitos sinulle entisen tutkimusryhmäni väitöskirjantekijä ja maastotyökumppanini kutsusta!

Hurrikaani

Lapsista oli oikein jännää, että hurrikaani Katia tulee Suomeen. Heistä oli vähän antikliimaksista että se tuli sitten ihan tavallisena vesisateena.

Vettä tuli sen verran kuitenkin, että pidettiin pikainen tekstarikierros naapureiden kanssa, ja kun lähdimme töihin klo 8.50 meillä oli kyydissä hoitoon menevän nuorimmaisen lisäksi myös viisi 7-10 -vuotiasta koulupoikaa. Tuntui hauskalta purkaa viisi koululaista auton uumenista koulun rappujen alle (siis tässä kaupungissa tuntuu kaikki olevan mäen päällä ja rappujen päässä, niin meidän koulummekin).

Eilen tuli maailman paras elokuva eli Luc Bessonin Fifth Element. Koetin laatia samalla apurahahakemuksen rahoitussuunnitelmaa. Kumpikaan ei oikein edennyt. Olisi pitänyt keskittyä elokuvaan.

Nuhjuista

Unista. Nuhaista. Olimme viikonlopun, syksyymme kuuluvasti, rannikolla ystäväperheen luona. Nyt on hieman karu paluu arkeen, kun siellä oli saaristolaisleipää, auringonpaistetta laiturilla, virvelöintiä, veneretki saareen ja kaikkea ihanaa. Ennen kuin taas tottuu kotielämään, näkee vaan virheet, epäjärjestyksen ja sateen.

Kyllä se tästä.

Mikään työ ei mene hukkaan

Kun olin aloitteleva geofysiikan alan väitöskirjantekijä, olin hirmu kiinnostunut yhdistämään siihen fysikaaliseen puoleen ekologista yhteistyötä ja ekologiaan liittyviä sovelluksia mutta täysin ummikko ekologiasta. Olen edelleen, mutta kuluneen yli kymmenen vuoden aikana olen onnistunut jonkin verran tekemään sitä talviekologista yhteistyötäkin ja jotain oppinutkin. Ainakin tuntemaan ihmisiä. Tämä työ johon minut nyt on neljäksi kuukaudeksi palkattu, on vähän niin kuin palkinto sitkeästä kiinnostuksesta oman alan melkein-ulkopuolisiin asioihin. Vähän niin kuin bonus. Ota nyt tämä, että saat käyttää kymmenen vuotta sitten kopioimiasi artikkeleita, koneellesi hautautuneita tekstinpätkiä ja irrallisia ideoita. Ettei olisi mennyt hukkaan se, kun istut nuorena tutkijakoulutettavan planttuna kymmenessä työhuoneessa ja kysyt tyhmiä kysymyksiä niiltä jotka tietävät miten ekologista tutkimusta tehdään. Eikä se olisi mennyt hukkaan, kun matkustit apurahalla Kanadaan ja tapasit sen yhden tunnetun nimen talviekologian alalla, ja veit hänelle terveisiä suomalaiselta tutkijalta ja vasta silloin kuulit että he olivat eronneet vuosia sitten myrskyisissä tunnelmissa eivätkä olleet enää puheväleissä. Eivätkä ne päivät, kun sait pääsyn edellä mainitun henkilön artikkeliarkistoon ja pengoit mappeja ja laatikoita ja kopioit tietoa ja tutkimusraportteja onnellisena ja vielä silloin täysin turhaa työtä tehden.

Ei muuta kuin että kiitos tästä bonuksesta.

(Ja miten kiinnostavaa on taas pitkästä aikaa lukea pohjoisten alueiden eläinten sopeutumista kylmään ja lumeen. Eläimet ja niiden eloton (lumi, jää, sää, maastonmuodot) ja elollinen (metsä, maasta syötävä kasvillisuus, saaliseläimet) ympäristö muodostavat saumattoman kokonaisuuden, josta eläintä on vaikea erottaa. Ja sen toiminta ja käytös ilman ympäristöään on merkityksetöntä. Samoin ympäristö ilman tiettyä eläintä menettää tavallaan käyttöarvoaan siitä kohtaa. Olisiko tästä jotain opittavaa ihmiselle omassa elinympäristössään ja sosiaalisessa ympäristössään?)

Tyrni ja puolukka

Huomattiin että on pakko tehdä ex tempore –liikahdus Savoon ja mummun luo, jos aikoo marja-aikaan ehtiä siellä käydä. (Tämä meidän syksy on tyypilliseen tapaansa täynnä menoja.) Otin lauantai-iltapäivällä nuorimmaisen ja ajettiin sinne. Sunnuntai oli onneksi aurinkoinen. Saalis oli seitsemän litraa puolukkaa, kaksi litraa tyrniä (Serkun pensaista – kaksi litraa tuli siitä kun neljä aikuista ja kaksi lasta keräsi tunnin. Uskomattoman hidas poimittava!) ja neljä säkillistä polttopuita. Perustuotantoalue käytetty hyödyksi tehokkaasti.

Nimet ja naamat

Uuden työpisteeni työyhteisö on pieni ja kodikas, yliopistokompleksin yläkerrassa. Postilaatikon avain roikkuu kahvihuoneen seinällä, ja kuka vaan voi muistaessaan hakea postin. Väki puhuu keskenään riistasta ja kalasta, ja kasvihuoneista ja maratoninjuoksusta. Eiköhän tässä muutaman kuukauden saa töitään edistettyä. Olen alkanut tulla tottuneeksi uuteen työyhteisöön menijäksi. Muistan ottaa selvää toimistotarveveraston avaimesta, printtereistä ja kahvinkeittovuoroista heti ekana päivänä. Toisena päivänä pystyn jo yhdistämään neljä naamaa ja nimeä kymmenestä toisiinsa. Siis etunimeä. Voin tulla brassaamaan sitten kun olen oppinut kaikki sukunimetkin.

Nyt penkomaan tutkimuksia siitä, miten eri ympäristötekijät vaikuttavat poroihin, peuroihin ja karibuihin--- Kuulostaa utopistiselta, että joku oikeasti tahtoo maksaa minulle siitä että luen noita juttuja!

Hauki

Kymmenvuotias toi koulun kalastuspäivältä kotiin HAUEN. Pienen mutta silti. Poika ja sen kaveri hoitivat perkauksen saunan nurkalla ja minä paistoin. Söivät, mutta valittivat suomuja ja ruotoja. Kaikkeen sitä joutuu.

Kävin tarkistamassa huomenna alkavan työsuhteeni puitteet. Pääsen töihin puolison yläkertaan. Oli kone, oli sähköposti, oli intranet, oli avain ja työajanseuranta, oli työhuoneen nurkka. Kumman helposti tuntuu pääsevän kiinni tuon työn syrjään, ainakin käytännön asioiden puolesta.

Jännää! Syksyyn kuuluu aina kaikki uusi.

Kärryillä

Hassu tunne, kun on saanut lähetettyä lehtiin kaksi iänkaiken roikkumassa ollutta käsikirjoitusta ja vielä tehtyä yhden raportoinnin jonka takaraja on vasta huomenna. Ja täytettyä tällä erää viimeisen päivärahahakemuksen työttömyyskassalle. Ihan niin kuin olisi hetken kärryillä.

Ylihuomenna alkaa muutamaksi kuukaudeksi uusi työ, joskin näitä vanhoja voi toki tehdä senkin työn nimissä. Mutta ainakin on uusi työpiste ja uusia kasvoja ja tapoja ja hiukan uutta aineistoa ja menetelmiä. Ja poroja, vaikka ne porot eivät varmaan tule tänne Jyväskylään vaan pysyvät siellä Kaamasen koetarhoissa.

Kiitoksin

Mielessä ensimmäisenä suuri kiitollisuus siitä, että kymmenvuotias saa pelata palloa niin hyvien miesten valmennuksessa. Tämä saattaa tuntua kummalliselta asialta mielen päällimmäisenä kuljetettavaksi, mutta tuo kymmenvuotias on luonteeltaan himpun haastavampi kuin vaikkapa kaksi pikkusisarustaan, ja liikuntaharrastus on hänelle tosi tärkeä. Ja tuskin kukaan kieltää, että kasvuikäiselle pojalle valmentaja on yksi tärkeimpiä miehen ja ihmisen malleja.

Poika oli viikonloppuna taas joukkueen kanssa turnauksessa, ja pelasivat hyviä pelejä ja saivat loppujen lopuksi neljännen sijan. Turnauksessa oli kuultu ja nähty myös sitä toisenlaista jalkkiskulttuuria: huutelua, vastustajan mollaamista, tuomarille valittamista. Pelaajien mutta etenkin valmentajien ja vanhempien toimesta.

Olen nauttinut poikien pelin ja valmentajien toiminnan seuraamisesta, ja näköjään jatkossakin saan olla näistä ylpeä. Pojat osaavat pelata ja tehdä päätöksiä kentällä itse, heille ei tarvitse huutaa. Pojat osaavat käyttäytyä pelissä ja pelin ulkopuolella. Mokata saa, eikä toiset hauku. Valmentajat puhuvat pojille niin kuin ihmisille, kehutaan kun on aihetta, mietitään mistä epäonnistumiset johtui ja missä kohtaa pelissä on parannettavaa. Ja valmentajat opastavat poikia käytöksen kiemuroissa ja paimentavat turnauksissa ja ovat aivan mahtavana mallina. Minulla on koko ajan ottanut positiivisesti korvaan se, miten valmentajat osaavat KIITTÄÄ. He muistavat ja viitsivät kiittää vanhempia, kun johonkin juttuun valmistautuminen on sujunut. He kiittävät poikia hyvästä käytöksestä peleissä. He kiittävät kenttätuomareita. He kiittävät äitejä, jotka ehkä kerran vuodessa saavat aikaan kioskin kentän laidalle.

Kiittäminen on kumma juttu. Sillä on paljon voimaa.

Pikaisesti

Mummi tuli eilen parin päivän pikalomalle ilman puolisoa ja koiraa, ja aikoo viettää mahdollisimman paljon aikaa kaksivuotiaan kanssa. Hyvä suunnitelma. Ovat parhaillaan ulkoilemassa ja ostamassa kaupasta jotain hyvää. Palaan siis tuonne laittamaan artikkeleita kuntoon...

Submittaatiota

Perheen tutkimustyötä tekevät (ai niin olen vielä tämän kuukauden työttömyyspäivärahalla) ovat tekemässä submittaatioita. Puolisolta ja hänen kanssakirjoittajiltaan lähtee ennen kuun loppua yksi artikkeli arvosteltavaksi ja minulta ja minun kanssakirjoittajiltani kaksi. Tämä on hurjaa ajatellen kummankaan julkaisutahtia.

Olemme myös lopulta aktivoituneet lapsenlikka -asiassa. Kun eivät ne pääkaupunkiseudulla lapsiamme silloin tällöin hoidosta hakeneet / hoitaneet / nukkumaan laittaneet ole vieläkään tänne muuttaneet, tarvitaan löytää uusia. Seitsenvuotiaan entisen hoitotädin abiturienttitytär, lapsiin tottunut ja meille jo tuttu, tulee torstaina käymään. Sovimme jonkin illan, kun hän tulee kokeilemaan lapsilauman nukutusta ja me menemme puolison kanssa submittaatioiden kunniaksi illalliselle. Oli jo aikakin!

Jotain uutta, jotain vanhaa

Tein ensimmäistä kertaa eläessäni etikkakurkkua kahdesta pihalla kasvaneesta kurkusta. Kukahan uskaltaa maistaa?

Luen ensimmäistä kertaa eläessäni Henning Mankellin tuotantoa. Odotukset olivat kyllä korkeammalla. Menoa on kuin Ilkka Remeksellä, mutta ruotsalainen poliisi ei ole paljon Beckin ajoista parantunut.

Kymmenvuotias vonkuu toistuvasti kauko-ohjattavaa autoa, sellaista isoa jolla voi ajaa ulkona. Puoliso muisti purkaneensa omansa osiin joskus yli 20 vuotta sitten. Sain seurata hämmästyttävää taidonnäytettä, kun puoliso löysi auton kaikkien muutoissa purkamattomien kamojen joukosta, kasasi sen ilman manuaalia, ja sai vanhat akutkin ladattua. Siinä vaiheessa piti lainata sulake ompelukoneesta.

Tänään ovat pojat ajaneet autolla. Ja vonkuneet, että uusi pitäisi saada, kun tässä ei akut kestä ja se on muutenkin vanha ja ruma. Siinä vaiheessa minulla meni hermot ja pidin kovaäänisen luennon luonnonvarojen säästämisestä, liiallisesta tavaramäärästä meillä kotona ja toisten työn ja vanhojen esineiden arvostamisesta. Toivottavasti tästä ei ollut haittaa asenteen muodostukselle. Äh.

Vanhemmuudesta ja siihen kasvamisesta

Puoliso oli eilen ykkösluokan vanhempainillassa. Vanhemmuus kasvattaa. Ensimmäisen lapsen kohdalla puoliso ei oikein olisi uskaltanut mennä tuollaiseen tilaisuuteen. Kolmannen kohdalla hän liikkuu vanhemmuuden vesillä sujuvasti, myös silloin kun niihin liittyy sosiaalista vuorovaikutusta toisten aikuisten kanssa.

Vanhempainillasta tuli tuliaisina kotiin täytettäviä lappusia, muun muassa aika hauska arviointitehtävä. Lapulla oli 21 ominaisuutta, ja sitten piti rastittaa onko oma lapsi sellainen vähän, jonkin verran, paljon vai erittäin paljon. Ominaisuudet olivat tyyliin arka, rohkea, huomionhaluinen, tiedonhaluinen, kärsivällinen, iloinen, sopeutuvainen, syrjäänvetäytyvä jne. Tehtävä oli hauska siinä mielessä, että sen saattoi kopioida ja tehdä tahoillaan puolison kanssa. Aika hyvin arvotimme lapsen samalla lailla molemmat, se oli kiva huomata. Kärsivällisyydestä ja uhmakkuudesta olimme eri mieltä, mutta sitten saimme pohtia hieman miten määrittelemme kärsivällisyyden ja onko uhmakkuus aina uhmakkuutta tai mitä oman pään pitämisestä ylipäätään pitäisi ajatella.

On ihanaa, miten lasten määrän kasvaessa ja iän lisääntyessä (lapsille ja itselle) alkaa vähitellen hahmottaa vanhemmuus -tehtävää hiukan paremmin. Esimerkiksi näkee jo aika selvästi lasten ominaisuudet, eikä ole tarvetta selitellä niitä parhain päin, piilotella niitä tai ottaa ne omaksi syykseen/ansiokseen. Ja onneksi meillä on vielä hetki seesteistä aikaa nauttia osaamisen tunteesta, ennen kuin murrosiät iskee täysillä ja säännöt menevät osittain uusiksi.

Murrosikä on monilapsisessa perheessä vissiin aikamoinen juttu. Viimeisen vuoden aikana olen rupatellut vanhemmuudesta monen ihmisen, puolitutunkin kanssa. Mieleen ovat jääneet kahden puolitutun miehen kommentit monen lapsen isänä olemisesta. "Kymmenen vuotta oli murrosikää," kuvaili autokorjaamon huoltopäällikkö. "Niin, se murrosikä -vaihe oli ehkä raskainta," sanoi etäälle tuijottaen keski-ikäinen mies vielä yksi vauva sylissään.

Kait sitä pitäisi saada lapset ennen sitä hyvälle polulle, joka heidän mielestään johtaa selkeästi kohti aikuisuutta. Tästä lisää myöhemmin, kun jaksan ajatella tähän liittyvän ajatukseni loppuun. Se menee jotenkin niin, että pienet lapset on jopa nykyaikana ja nykyisessä yhteiskunnassa helpohko kasvattaa niin kuin lapsista luontevalta tuntuu. Heillä on mahdollisuus oppia elämän perusasiat kiinni läheisissä ihmisissä, matkimalla. Ongelmallisempaa on jatkaa tätä läheisiä ihmisiä matkimalla oppimista myöhemminkin - kouluikäisen ja nuoren kanssa. Olen vakuuttunut, että lapselle olisi luontaista oppia vastuullisen aikuisen elämää tällä tavalla. Siksi minua niin surettaa, kun vanhempi sanoo lapselleen: "Minä lähden nyt töihin, nähdään illalla," ja lapsi vastaa: "Minä tulen mukaan," ja tähän on nykypäivänä melkeinpä pakko sanoa: "Harmi, se ei kyllä onnistu, et sinä voi tulla."

Syyskesä

Syyskesä. Vaahtera tipautti ensimmäisen varoituksen ajotielle. Eilen oli kymmenvuotiaalla pallopoikavuoro JJK-Jaro -pelissä, ja minäkin menin katsomaan pelin. Oli viihdyttävää. Etenkin kun pojan kaveri tuli mukaan, ja minullakin oli seuraa katsomossa. Huippuhetki oli se, kun fanikatsomo lauloi kotiseutulaulun kesken kaiken.

Kalenteri täyttyy omilla ja lasten menoilla. Pihalla ainoa avomaankurkku on tehnyt jo yhden kurkun. Pitääkö siitä tehdä säilyke? Entä mistä tietää milloin luumut on kypsiä ja ehtivätköhän ne kypsyäkään? Seuraamme myös kiinnostuksella ainoan kesäkurpitsan toimintaa. Se kurpitsa kasvaa niin hassusti esiin.

Nuorimmaisen päivähoitopäivä on nyt normaalissa mitassaan. Ekaluokkalainen on myös aloittanut koululla olevan iltapäivähoidon, eli arki on mennyt sellaiseksi kuin se nyt tulee olemaan monta kuukautta. Kunhan itse vielä menee kodista pois töihin syyskuun alussa.

Iltasatuja

Kun koettaa päästä ajoissa nukkumaan, ei omiin iltasatuihin juuri jää aikaa. Henning Mankellin pikkuinen kirja 70-luvulta, Kadonneiden miesten metsä, sopi sellaiseksi. Kirja oli vilpitön ja siitä jäi hyvä mieli. 70-luvun Ruotsi on tietenkin itselle hiukan vieras alue. Mutta kirjan henki oli sellainen Beck / Arto Paasilinna.

Pojille aloin lukea ääneen myös vanhaa ruotsalaista: Hans-Eric Hellbergin klassikkosarjan "Dunder ja Brak" tavallaan ensimmäistä osaa, eli kirjaa Seikkailu maan alla. Kaikkein eniten nauroi ääneen seitsenvuotias, mutta kyllä kymmenvuotias peesasi. Ostakaa divarista, sillä kirjastosta niitä Dundereita ja Brakkeja saa enää heikosti. Puujalkavitsien aarreaitta tyyliin: -Tahdotko nenäliinan? -Ei kiitos, ei minulla ole nälkä. Niissä on lisäksi ihan hitunen yhteiskunnallista paatosta Mankellin tyyliin.

Alkuja ja aikeita

Ne alkoi ne koulut.

Ykkösluokkalainen saateltiin iloisen jännityksen vallitessa koululle, siellä iso lauma ekaluokkalaisia jakautui luokkiinsa ja lähti reippaina opintielle. Vesivahingosta ja remontista huolimatta rehtori oli aina yhtä pirteä ja asiallinen ja kaikki tuntui olevan kunnossa mitä järjestelyihin ja oppilaiden hyvinvointiin tulee. Iloisena mutta iltaa kohti hiukan väsyneen-ärtyneenä jatkoi seitsenvuotias elämäänsä ekan koulupäivän jälkeen.

Toiset ovat jo sen verran rutinoituneita koulunkäyntiin, että en osaa enää olla huolissani. Nelosluokkalainen valitteli väistötilojen olevan rumia ja tylsiä ja että koulun pihalla on vain yksi jalkapallomaali. Kuudesluokkalainen tuntui handlaavan bussimatkustelun kavereiden kanssa hyvin ja ilman suurempaa draamaa. Ja hänen väistökoulunsa on kuulemma ihan ok.

Koulunalkuun liittyy aina tukku hyviä aikeita. Olen koettanut saada lapset aikomaan sitä, että tänä vuonna ihan oikeasti tehdään läksyt heti koulusta tultua, ja syödään kunnon välipala. Omalta osaltani aion vakaasti pitää huolen siitä, että kotona on kunnon välipalan tarpeita ja että illallakin syötäisiin hyvin. Tähän liittyy hyvä aie ruveta taas kerran valmistelemaan viikon ruokalista, käymään siihen liittyen ostoksilla ja mahdollisesti tehdä jotain sämpylää, keittoa ja välipalanomaista valmiiksi viikkoa varten jo sunnuntaina.

Katsomme muutaman sunnuntain jälkeen kuinka kävi. Muistelen, että tällainen auttaisi arkea kummasti.

Hampaasta, päivää

Olin eilen poistattamassa viimeisen viisaudenhampaani. Pitkällisen lykkäämisen ja välttelemisen jälkeen. Kunnallinen terveydenhuolto poisti sen ripeästi, ammattitaitoisesti ja huomaavaisesti. Ei valittamista. Tähän mennessä ei edes poski ole turvonnut mahtavaksi, niin kuin edellisen kerran kävi. Mutta pari puolitehoista päivää sohvalla on ehkä tähän väliin sopiva juttu.

Lapsilla alkaa huomenna koulu. Kesäkuisen vesivahingon jälkeen joutuvat aloittamaan KOLMESSA koulussa. Ykkösluokkalainen, jota kouluun meno innostaa ja jännittää, saa aloittaa omalla koululla. Kuudesluokkalainen , joka on jo iso ja itsenäiseen kulkemiseen opetteleva, saa aloittaa luokkakavereineen viiden kilsan päässä ja saavat bussikortit. Neloselle menevä pääsee varsinaisiin väistötiloihin ja 2-5-luokkalaisille järjestettyyn koululta lähtevään kuljetukseen. Toivotaan parasta. Eiköhän se siinä mene.

Tähän aikaan kesästä on nuo jalkapalloharrasteetkin niin pinnalla, että koulunalkupäivän iltanakin on kilpasarjan peli pari vuotta vanhempia tyttöjä vastaan, enkä tosiaan tiedä kumpi on pojalle tärkeämpi tapahtuma.

Ja taapero meni tutulle hoitotädille jo totuttautumaan hoidon arkeen. Ottavat pienellä ryhmällä leppoisesti tämän viikon.

Paljon sattuu ja tapahtuu eikä kirjoittamaan ehdi. Pöh. Muun muassa viime viikonlopun sukutapaaminen vaatisi pitkän selostuksen. Sanottakoon vaan, että paikalla oli äitini ikäluokkaa11 henkeä, omaa ja serkkujeni ikäluokkaa 23 henkeä ja lapsia 18 henkeä. Syötiin ja puhuttiin viisi tuntia. Paikalla oli niitä jotka ovat aina olleet olemassa elämässäni, mutta myös uusia tuttavuuksia – serkkujen tuoreita puolisoita ja pieniä lapsia joita ei ollut tullut ennen tavattua. Toi aika turvallisen tunteen.

Kirsikka

Toinen pihalla olevista "turhista puista" (sanoo seitsenvuotias) kasvatti itseensä tänä kesänä parikymmentä kirsikkaa. Kas! Happamia, mutta smoothien sekaan muiden marjojen kanssa sotkettuna menivät alas. Niissä on ilmeisesti hirmu määrä kaikkea terveyttä ylläpitävää, eli hyvä kun menivät.

Toinen turhista puista on täynnä luumunaihioita, eli odotellaan lämmintä loppusyksyä.

On ollut sadepäivä, ja vireystila aika matalalla. Ja lapsilla on koulunalkua ennakoiva nuha. Täytyyhän pöpöjen päästä hyvälle jalansijalle, mielellään eri pöpöjen eri perheissä. Lapset voivat sitten ensi viikolla tartuttaa toisiaan.

Mutta viikonlopuksi on tarkoitus lähteä Savoon, ja tavata serkkuja, pikkuserkkuja ja tätejä ja enoja ja muita. Paljon puhetta odotettavissa!

Elokuu

Kalenteri kääntyi elokuulle, pojat tulivat meluisesti leiriltä (hyvin oli mennyt poikien ikä ja mukana ollut veli huomioiden) ja puoliso tuli väsyneenä pohjoisesta (olivat mittailleet kaikkea ja viettäneet miesten välistä laatuaikaa, hyvin oli mennyt mukana ollut kymmenvuotias venäläispoika huomioiden). Nyt tuntuu siltä, että kaikkialla on tavaraa ja epäjärjestystä ja melua. Siis kaikki niin kuin tavallisestikin.

Elokuun alku saa koulunalun näyttämään myös läheiseltä. Ja nuorimmainen lähtee hoitoon jo ensi maanantaina. On kaikkia työtehtäviä aluillaan, ja meneillään, ja rästissä. Hyvin elokuinen olo.

Viikonloppuna on onneksi rentouttava ja taatusti äänekäs sukutapaaminen Savossa. Äitini on kutsunut koolle sisaruksensa lapsineen ja lastenlapsineen. Tulossa on yli 50 henkeä, muun muassa kaikki parikymmentä pikkuserkusta.

Lomailu käy työstä

Nyt meillä on jo monta päivää takana naisporukalla ja työjärjestys on ollut 1) ruokaa, mielellään kesäistä, mielellään suunnilleen ruoka-aikaan 2) uimista ja muuta ulkoilua jos huvittaa 3) vähän koneella tehtävää työtä, kirjoittamista ja sen sellaista 4) nuorimmaisen hoitoa yhdessä vanhimmaisen kanssa 5) illalla elokuvia ja myöhään nukkumaan. Meillä on ollut tosi kivaa ja lomaista, mutta univelkaa on kertynyt. Olemme nähneet kolme Narnia-elokuvaa sekä kaksi National Treasurea. Tänään pidetään tauko ja maalataan illalla autotallia; huomenna on viimeinen päivämme ennen puolison ja poikien paluuta ja voitaisiin ottaa vielä vaikka Tähtisumua tai The core.

Äh

En osaa enkä jaksa sanoa mitään viime päivien norjalaistapahtumista. Muuta kuin että onhan se homma meillä kaikilla, koettaa selittää tapahtunut itsellemme ja lapsillemme, ja koetaa että emme itse emmenkä lapset ala pelätä ja vihata ja ajatella että toisella tavalla ajatteleville voi tehdä mitä lystää.

Äh.

Jos tässä samassa postauksessa voi kertoa muutakin, niin meidän perheessä lähetettiin isä taas pohjoiseen ja pojat lastenleirille. Meillä on viisi ihanaa päivää kolmen naispuolisen kesken. Hoidamme 12-vuotiaan kanssa nuorimmaista ja katsomme illat elokuvia.

Pupun seikkailut

Kesä on purkamista ja pakkaamista. Sain aamulla puhtaina koneesta viimeiset Lapinmatkan ja tyttären kavereiden luona olon pyykit. Tänään pakataan pojille laukut, ja viedään heidät huomenna ekaa kertaa yhdessä lastenleirille. Hiukan jännittää, mutta uskon kaiken menevän hyvin. Onhan tuo paikka lähellä, jos vaikka seitsenvuotiasta alkaa hirvittää.

Eilen ehdimme ystäväpariskunnan kutsusta Lahteenkin. Tosin 12-vuotias harjoitteli itsenäistä kotona oloa, ja muun muassa laittoi itselleen ruokaa ja ompeli. Tuon vierailun aikana taaperon pupulle sattui seikkailu, joka sai lapsen kasvoille kauhun ilmeen. Pupu oli lasten kenkien seurana ulkorappusilla, ja ystävien koira kävi kaikessa hiljaisuudessa noukkimassa sen suuhunsa ja kaivamassa maahan vajan taakse. Kyllä oltaisiin pupua taas etsitty, ellei koira olisi tullut toisiin aatoksiin ja hakenut pupuparkaa ja kuljettanut sitä, pää kokonaan suussa, pihan toiseen laitaan. Voi pupua, koiransylkinen ja multainen. Ja kotona taas pyykkikoneen jälkeen märkä. Taapero ei välittänyt, vaan otti sen mukaan nukkumaan mennessään ja selitti: ”Pupu kuivaa kainalossa.”

Saimme Tripodien ajan loppuun koululaispoikien iltalukemisina. Taisi olla jännittävä, kiinnostava, pohdintaa herättävä ja ehkä puhuttelevakin. Seuraavana vuorossa ovat mummun lyhyet lapsuusmuistelmat, ja sitten ajattelin aloittaa Rudyard Kiplingin tervehenkisen Merten urhoja –seikkailun. Siinä öykkärimäinen miljonääriperijä putoaa laivasta, ja parantaa tapansa kalastusaluksella.

Ei enää nakkeja

Takana on kymmenen päivää ja 2500 km matkailua pohjoisessa Suomessa. Olimme mennessä ja tullessa muutaman päivän äitini sähköttömällä mökillä keskisessä Lapissa, ja päätepiste oli reilun viikonlopun tapaaminen puolison biologisten sukulaisten kanssa ihan pohjoisessa. Tällaiseen matkaan mahtuu niin paljon, ettei niitä oikein ole vielä saanut jäsennettyä omaan päähänsä eikä niistä saa mitään kattavaa ja tolkullista blogimerkintää. Mutta joitakin hajahuomioita.

On jännä, miten meidät otetaan aina siellä pohjoisessa niin hyvin vastaan – ikään kuin kotiin. Tai ainakin lapset ja puoliso, sillä he ovat verisukulaisia. Minulle ollaan ystävällisiä, mutta selkeästi kyllä huomaa ketkä ovat suvulle tärkeitä. En pahastu tästä, mutta ehkä siellä ei olisi kovin viihtyisää asua. Kotiutuminen olisi ulkopuoliselle hidasta.

Pojat tykkää näköjään kalastaa, vaikka kotoa ei siihen ole juuri kannustettu. Uistimia heitettiin pariinkin jokeen, ja loman kohokohta oli päästä suvun kanssa kalalle. Onneksi saalista ei tullut.

Sähköttömissä oloissa lapset joutuvat keksimään kaikenlaista muuta touhua. Se on virkistävää.

Alkumatkan kinan ja epäjärjestyksen jälkeen perheen dynamiikka parani koko ajan ja reissun viimeisen ruokailupysähdyksen jälkeen puoliso joutui erikseen kiittämään sitä miten kivaa lasten kanssa on kulkea, kun ei tarvitse jännittää julkisilla paikoilla liikkumista ja kun isommat pitää huolta tuosta nuorimmasta.

Nuorimmainenkin jaksoi kivasti, oli toki oma auto ja oma matkasänky ja oma potta ja oma pupu koko ajan mukana.

Nyt jo aika kauan lasten kanssa reissattua alkaa vähitellen osata pakata tarpeelliset tavarat mukaan. Vaikka just sen autopotan, kun matkalla on taapero mukana. Ja ensiapurasian autoon mukaan.

Ja sopuleita oli pohjoisessa. Ajoin varmaan parin ylikin.

Ja ruokavalio oli turhan nakkipainotteinen. Kun ei kalaakaan syödä silloin kun puoliso on mukana. Olihan sitä leipääkin, ja muuta vastaavaa mitä sai mökin läheiseltä baarilta ja mitä muisti ostaa kun ajoi isomman taajaman ohi. Mutta ihana kun kotona saa helpommalla vihanneksia ja jugurttia ja kaikkea sellaista ylellistä.

Paikallisuutisia

Koti ja kunnostus

Olemme laiskaan tahtiin viimeistelleet edelliskesien piharakennusremontteja. Saunakammarin porstuan lattiaa maalataan välillä aamuisin ja autotalliakin on pohjamaalattu ja ostettu kovalevyä ja lautatavaraa ovea varten. On jotenkin terapeuttista kunnostaa ennallistaen (se on se virallinen termi) noita vanhoja rotiskoja. Laittaa itse tehdyn ja hajonneen kovalevyoven tilalle itse tehty mutta ehjä kovalevyovi. Välttää kalliita ja turhan hienoja materiaaleja; lauta, naulat ja perusmaali riittävät aika pitkälle.

Vapaa-aika

Uimassa on käyty. Järvivesi tuntuu jopa aika lämpimältä ja nuorimmainenkin kahlaa sujuvasti napaan asti. Tripodien aikaa on luettu, tänä iltana Will pakenee Mestareiden kaupungista. Yhtenä iltana tuli tarve nähdä vanha kunnon Matrix. Videovuokraamon kopio oli kulunut loppuun, eli pitikin katsoa Matrix Reloaded. Oli sekin taas näyttävä. Muuten se niin kutsuttu iltainen vapaa-aika on pitänyt yrittää käyttää liikuntaan, vaikkapa pyörälenkkeihin.

Työ ja työllisyys

Ystävän firmalle on tullut järjestettyä välillä iltaisin aineistoja. Mukavan vähän aivokapasiteettia vaativaa, mutta silti hyödyllistä työtä. Ja siitä saa palkkaa!

Ruoka

Kesällä tuntuisi järkevältä syödä tuoretta lähiruokaa, kun ruokaa ei edes tunnu tarvitsevan yhtä paljon ja yhtä usein kuin talvisaikaan. Kävin ensimmäistä kertaa eläissäni keskustassa ihan oikeassa kalakaupassa. Vaude. Vaikka mitä kaloja helppoon muotoon käsiteltynä, ei aina tarvitse syödä savukalaa jos haluaa melkein valmiin kala-aterian. Ostin ahvenfileitä, paistoin pannulla. Namia tuli.

Ihan namia tuli myös purkista kaadettuun kormakastikkeeseen sekoitetuista soijamöykyistä. Kana on nykyään niin teollista palatavaraa, että koostumuksen ja maun ja hajun mukainen ero soijapaloihin on olematon. Soijapaloja voi toisaalta säilyttää kuivakaapissa, ja kanat voivat senkin aikaa keskittyä puolestani vaikka munimiseen.

Urheilu

Kymmenvuotias oli reippain mielin kahden yön reissulla Mikkelin turnauksessa. Kaikki oli mennyt hyvin, koululla oli saatu nukuttua, ja kotiin tultiin pronssimitali kaulassa ja taas astetta isompana. Muuten ollaan kaikkien harrastusten osalta tauolla. Ylellistä.

Lapset

Kaksivuotias on ihanassa iässä. Puhetta tulee. Iltasadun jälkeen hän komensi: ”Laula! Anna tulla!” Ensin meinasin tikahtua tällä tavalla muotoiltuun pyyntöön, mutta sitten tajusin syyn: puhuimme laulusta aa tuuti lulla, anna unen tulla. Hänelle käytiin vaihtamassa Sportti-Divarista pinkki ensipyörä isonveljen vanhalla pyörällä (oiva palvelu!). Nyt jyrytään sitten päivät pitkät pyörän selkään ja selästä pois, opetellaan työntämään, istutaan kyydissä kun joku toinen työntää.

Ulko- ja sisäpolitiikka

Sukua on nähty tipoittain, sen mukaan miten he ovat ajaneet Keski-Suomen läpi. Ensi viikolla lähdemme Pohjois-Suomen turneelle näkemään heitä lisää.

Paakkuuntuvaa

Pidetty mekkoa, leikattu nurmea, syöty kalaa, keksitty tekemistä kymmenvuotiaalle jonka kaverit on mökillä, nukutettu kaksivuotiasta, pelattu Seven Wonders -peliä, tehty tuntitöinä datan järjestelyä, käyty puolison kanssa jalkapallokenttien laidalla ja muutenkin oltu kesässä. Illalla piti käyttää vanhimmaista rannalla vilvoittautumassa ennen nukkumaan menoa.

12-vuotias: "Toivottavasti siellä ei ole ihmisiä. Tai ei se haittaa jos on ihmisiä, mutta semmoinen paakkuuntuva nuoriso on ärsyttävää."

Rohkeutta iltasatuvalintoihin

Juhannuksenalusviikko meni meiltä Savossa mummun luona ja muutenkin edellä listatun suunnitelman mukaan. Ex tempore päädyimme jättämään kymmenvuotiaan vielä sinne, vaikka itse ja auto ja kaksi nuorinta oli tuotava kotiin juhannukseksi. Onhan juhlapyhät tylsä viettää yksin, ja vilkas poika ja 75-vuotias mummu taatusti osaavat opetella keksimään jotain yhteistä tekemistä. Hymiö tähän.

Onko teillä poikia, joille on aikoinaan luettu paljon ja monipuolisesti, mutta joita kouluiässä on hankala saada enää kainaloon iltasatua kuuntelemaan ja jotka alkavat kirjallisesti liusua sinne pelkkien Aku Ankkojen suuntaan? Minulla on ollut ikävä iltasatutuokioita poikieni kanssa, ja ajattelin vaihtaa genreä. Lainasin kirjastosta kolmen osan yhteisniteen 70-luvun nuortenklassikosta Tripodien aika (John Christopher). Se scifi-tarina, jossa jo sadan vuoden ajan ihmiskuntaa on orjuuttanut tripodeilla ajava avaruudesta tullut rotu, jolla on tietenkin pahat mielessä. Poikakirjassa seikkaillaan vuorilla ja merillä, voitetaan urheilukilpailuissa, vakoillaan viholliskaupunkia, keksitään ovelia juonia, koetaan voittoja ja tappioita. Vieraat tekniset vimpaimet, vapaan tahdon puolustaminen ja muinaiset rauniot (nämä nykyajan suurkaupungit) tekevät keitoksesta nautittavan. Tarina etenee myös melko nopeasti eikä ole kovin pelottava.

Äitini pohti hiukan mitä rupeaisi lukemaan kymmenvuotiaan kanssa juhannuspyhinä. Antti Tuurin Elämä isänmaalle oli aika vahva vaihtoehto. Siinä ajetaan pyörällä Rukajärven maisemissa.

Valoa kohti

Kun tapahtuu jne., ei ehdi olla koneella. Tässä meni viikonloppu kirkon kesäjuhlien merkeissä, ja sen merkeissä, että meillä yöpyi sekä puolison isä että nuoruudenystävä. Ei hullumpaa. Ja tänään olimme vielä puolison serkun rippijuhlilla - ja lähettämässä samaan syssyyn vanhimmaisen noin viikoksi mummin ja papan luo lepäämään. Ise käynnistän huomenna auton Savon reissua varten, ja otan mukana kolme nuorempaa. Puoliso aikoi tehdä sillä aikaa tunteja sisään tulevia tarpeita ajatellen, ja elää kuin sika pellossa. Suunnitelma on hyvä.

Keskikesää kohden siis. Valoa!

Mielensäpahoittaja

Luin illalla Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan minäkin, yhdeltä istumalta. Kokemus oli outo. Olin ennakoinut hihittelyä vanhojen ihmisten ennakkoluuloille ja kyyläämiselle, semmoista hupaisaa lukukokemusta. Päädyin nyökkäilemään painokkaasti, jännittämään papan puolesta, toistelemaan hiljaa mielessäni "Niinhän se on, aivan, on se kumma". Loppuun päästyä itketti. Jos me kaikki olisimme enemmän kuin kirjan Mielensäpahoittaja, ei esimerkiksi ekologisesta kriisistä olisi puhettakaan.

Palloa

Helleviikonloppuna pelattiin junnujen Jyväskylä Cup. 2004 syntyneen joukkue pelasi 2003 syntyneiden sarjassa ja otti köniin vastustajilta. 2001 syntyneen joukkue pelasi omassa sarjassaan jännittäviä ja hienoja pelejä, ja oli jossain sijojen 11-14 tuntumassa (ja pettymys oli suuri kun mitalia ei tullut!). Vanhimmainen lupautui huolehtimaan paljon nuorimmaisesta, ja saatiinkin puolison kanssa viettää paljon aikaa kenttien laidalla. Uskokaa pois, että monta peliä helteessä hiekkakentällä pelannut seitsenvuotias on hikinen ja hiekasta musta. Tunnelma oli kiva. Seuraavan pelin aikoja ja edellisten tuloksia käytiin katsomassa tulostaululta. Kioskilta ostettiin syötävää. Kenttien laidoilla tuntui olevan paljon tuttuja; olemmehan asuneet täällä jo kolme vuotta ja aktiiviset lapset sitouttavat paikkakunnalle tehokkaasti.

Luulen

Minä luulen, että edessä on hidasta päivitystä ja elämää muualla kuin koneella. Tai niin, että kun on koneella, on tehtävä tiivistettyyn tahtiin töitä. Muuten elelemme hitaaseen tahtiin helteessä. Nuorimmainen sai ylistäviä arvioita kaksivuotisneuvolassa ja oli ihan nolottavaa. Samainen nuorimmainen ei käytä päiväsaikaan enää vaippoja, jalkaan vedetään maailman söpöimpiä minipikkareita. Kahdet pissat tuli eilen lattialle ja kolmet pottaan.

Olen lukenut Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina. Oli viihdyttävä. Ja Eppu Nuorion Pii Marin –sarjaa. Pii on Suomen Rei Shimura. Hyllyssä on uusi suomennos Sieppari ruispellossa –kirjasta. Holden puhuu siinä liian siististi, ei ota tulta. Nuorimmaisen kanssa on luettu muun muassa ihanaa Ihan hukassa –kirjaa, jossa ollaan pöllö ja eksyksissä. Puoliso sai siskoltaan The Big Bang Theoryn kolmannen tuotantokauden, eli ihan kuin olisi joulu.

Toiseksi vanhin täytti jo kymmenen. Järkky. Muistanpa kun kymmenen vuotta sitten istuimme myöhään yöllä sängyllä, istuin jalat koukussa, vauva nojasi jalkoihini ja maarotti katsoa minua posket pulleina, silmät pyöreinä, hyväntuulisen näköisenä. EIKÄ NUKKUNUT. Ei se siitä juuri ole muuttunut, venynyt pituutta ja laihtunut ja tullut hiukan liikkuvammaksi.

Tänään voisi lyödä vetoa hallituksen kokoonpanosta. Ja huomenna ja ylihuomenna perheemme poikien joukkueiden menestyksestä Jyväskylä Cupissa.

Kesähorros

Lasten kesäloma alkoi lauantaina, ja heti päästiin vaipumaan lämpimään kesähorrokseen. Pitää minun nuorimman uniaikoina hiukan edistää töitäni, mutta muun aikaa voi keskittyä lämpimään, ja kasveihin, ja lukemiseen ja leikkimiseen ja pakollisiin ja pakottomiin kotitöihin (edellisistä voi mainita ruoan kattamisen pöytään ja jälkimmäisistä nuorimmaiselle liian pieneksi jääneiden vauvatavaroiden eteenpäin lajittelun.) Mummi ja pappa ovat vuokramökillä, ja sinne mentiin pataroimaan vedessä heti koulujen päätyttyä. Pojat jäivät sinne, ja tulevat kotiin vasta tänään illalla. On ollut ylenpalttisen hiljaista ja rauhallista. Vanhimmainen on katsonut urakalla K11-elokuvia (poikien läsnäollessa liki mahdotonta) ja seurustellut omien kavereidensa kanssa. Nuorimmainen on kävellyt edelleen metsäpoluilla. Kun tulee mäki, hän sanoo "ISO MÄGI!". Kun tulee itikka, hän sanoo "ITIKKKA, POISSS HATUSSSTA!"

Menoa

Tapahtuu niin paljon, ettei ehdi viettää aikaa koneella. Sellaista perhetapahtumaa. Äitini on viimeistä päivää meillä, lapset viimeistä kunnon päivää koulussa. Ja sekin menee jalkapallon merkeissä. Vieraita on käynyt kaksi vuotta täyttäneen ja kymmenen vuotta täyttävän kunniaksi. Koululla on juhlittu, ja taas liikututtu hyvän koulun lasta ja lapsen luovutta ja vastuunottokykyä tukevasta vaikutuksesta. Ostettu uusi sänky vanhimmaisen huoneeseen, jotta nuorimmainen sai itselleen perinnöksi ison tytön sängyn. Kestitty kymmenen vuotta täyttävän omia kavereita ja ilahduttu poikien järkevyydestä ja urheilullisuudesta. Kesän alku on ihanaa aikaa.

Juhlan paikka

Nuorimmainen täytti viikonloppuna kaksi vuotta. Taas tuuletin, sisäisesti. Ellei mitään ennakoimatonta tapahdu, vauvavuodet ovat meillä lopullisesti ohi. Niistä selviämiseen varatut resurssit voi kääntää muualle. Pikkuhiljaa pieneksi käyneet vaatteet ja varusteet voi lähettää kiertoon, ei varastoida huoneiden nurkkiin. Voi alkaa kasvaa kohti murrosikäisten äitiyttä.

Älkää naurako, mutta kun toiseksi vanhin oli vauva ja tätä pikkulapsiaikaa oli takana noin kolme vuotta, laskin mielessäni että jos lapsia useamman tahtoo hankkia, kyllä siihen pikkulapsiaikaan menee kymmenisen vuotta. Ja mietin, että kyllä sen jälkeen taatusti tuntuu hyvältä. No, kaksitoista vuotta tätä suunnilleen on kestänyt, pienin tauoin, mutta tuntuu hyvältä, kyllä tuntuu!

Pikkunassikkamme syntyi ihanana persoonana, eikä kasvatuksella ole saatu häntä ainakaan vielä paljoa pilattua. Kakun syönti sujui siis juhlallisen tyytyväisissä merkeissä. Tähän kuun vaihteeseen osuu myös toiseksi vanhimman synttärit ja koulujen lopun juhlavuudet, ja äitini teki viisaan päätöksen tulla meille viikoksi juuri nyt. Päästään lähipäivinä puolisonkin kanssa syömään olemattomilla rahoilla kallista ruokaa kaiken tämän kunniaksi.

Eilen muun humun lisäksi pidettiin kotikatumme katukirppis. Sää oli levottomuutta herättävä, mutta sade tuli vasta illemmalla. Kahvia ja mokkapaloja meni mukavasti, tavaraa vähemmän. Jotkut naapureista saivat myytyä paljon leluja ja polkupyöriä, ja väkeä oli liikkeellä sää huomioiden myös ihan mukavasti. Eli kannatti. Ainakin tuli rupateltua taas kadun varrella asujien kanssa enemmän kuin pitkiin aikoihin.

Kärsivällisyydestä

Tässä on saattanut saada sellaisen kuva, etten ole vähään aikaan ollut / tule olemaan työelämässä. Selvitetään. Tutkimushanke päättyi virallisesti (ja palkan osalta) helmikuun lopulla. Tämän jälkeen opetin pari kuukautta osa-aikaisesti, ja muun aikaa hain töitä / tutkimusmäärärahoja ja väsäsin kirjoitushommiani. Muuten hyvä, mutta taloudellisesti huono. Koko ajan piti jännätä, tuleeko mistään mitään rahaa ja kaipaako kukaan osaamistani ja olenko ihan tutkijana huono.

Suomen Leijonajoukkue puhui koko MM-turnauksen hienosti kärsivällisyydestä. Miten heillä on uskoa ja luottamusta omaan pelitapaan, ja vaikka alkuun näyttäisi huonolta, he kärsivällisesti jatkavat vaan omalla tavallaan ja omaa työtään, toinen toistaan tukien ja paikaten, ja luottavat että se palkitsee jossain vaiheessa. Ja se palkitsi!

Tämä on filosofia, jota itse olen koettanut viljellä omassa työelämässäni. Olen joutunut / saanut /valinnut tehdä erilaisia siirtymiä, ensin oman tieteenalan reunan yli, sitten uudelle paikkakunnalle, ja välillä ihan muita, tutkimustyössä opittavia taitoja täydentäviin työtehtäviin viestinnän ja hallinnon alalla. Ja samalla olen vielä tehnyt kokeilua onko nykymaailmassa oikeasti mahdollista tehdä pitkäjänteistä tieteellistä uraa ja hankkia monta lasta. Esimerkiksi nyt kun on ollut aika kuiva kausi, tuntunut ettei langanpäät solmiudu, raha on tiukalla, yhteistyöt valuvat kuiviin. On pitänyt koettaa luottaa että oman pelitavan jatkaminen kärsivällisesti palkitsee jossain vaiheessa. Jatkaa töitä ja aloitteellisesti ehdotella yhteistyökumppaneille uusia, vaikka rahoituskuviot ovat aivan levällään.

Edellisen kerran kun oli tällainen tilanne, minut pyydettiin yhtäkkiä tutkimustyöhön – ei ihan omalle alalle, eikä pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin. Siitä pääsi taas hyvää alkuun. Jotenkin olen koettanut luottaa, että tälläkin kertaa tulee jostain sen puhelinsoitto. Ja tulihan se – kerroinkin jokin aika sitten HIRMU JÄNNÄSTÄ mahdollisuudesta, joka aukesi syksylle.

Minut pyydettiin muutamaksi kuukaudeksi valtion tutkimuslaitoksen ja Helsingin yliopiston väliseen ministeriön niukasti rahoittamaan hankkeeseen kokoamaan yhteen poronhoidon tuottavuuteen liittyviä laskentamenetelmiä ja muuta sellaista. Taas jotain muuta mitä olen tehnyt, mutta tällä kertaa sellaista josta olen todella innostunut ja tilaisuudesta onnellinen ja ylpeä.

Tässä nähdään taas kerran tutkimusuralla tehtävän talkootyön merkitys. Noiden porotutkijoiden kanssa on vuosikaudet tehty auttamista kenttätöissä ja aineiston kanssa, ja lähetelty yhteisiä hakemuksia sinne ja tänne. Joskus se lopulta poikii jotain, kun kärsivällisesti jatkaa omaa pelitapaa.

Syyskuusta eteenpäin leipäpuu on taas kunnossa. Siihen saakka auttaa YTK. Muun ohella taistelin puolitoista kuukautta työ- ja elinkeinotoimiston ja kassan kanssa, ensimmäistä kertaa elämässäni. Tästä tulee pitkä marmatus myöhemmin. Mutta kyllä tuntui hyvältä, kun armollisesti sai kuin saikin TYÖVOIMAPOLIITTISEN LAUSUNNON (mikä käsitehirviö!), eli sai kuulla oikeasti tehneensä töitä ja ettei ole esteitä saada ansiosidonnaista päivärahaa.

Toinen lausunto, joka kohensi ammatillista itsetuntoa liittyi syksyllä hakemaani akatemiatutkijan paikkaan. Paikka on minulle liian korkeatasoinen, mutta tutkimussuunnitelmasta annettu lausunto puhui julkaisuluetteloni lyhyydestä aika kauniisti. Itse suunnitelma oli kuulostanut arvioitsijoiden korviin tärkeältä, kiinnostavalta, ja mahdollisesti tieteellisesti tärkeältä. Yhteistyökuvioni ja yhteistyökumppaneiden sitoutuminen hankkeeseen saivat kiitosta. Ehkä pitää vaan jatkaa kärsivällisesti omaa pelitapaa vielä hieman kauemmin, rämpiä lyhyillä pätkillä eteenpäin, valmistella ja viimeistellä.

PS. Tämänkaltaisesta puhuvaksi voi tulkita yhden lempikohtani Vanhasta Testamentista, Haggai 2:19: ”…vielä ei ole siementä viljavarastossa, vielä ei kanna hedelmää viiniköynnös eikä viikunapuu, ei oliivipuu eikä granaattiomenapuu. Mutta tästä päivästä lähtien minä annan siunaukseni."

Tyhjä takki ja vasaran problematiikka

Alkaa taas tuo viimeisten koulupäivien väsy lapsilla. Yhdeksänvuotias ei tänään millään saanut itseään ylös ja liikkeelle. Hellyin, ja vein autolla kouluun.

Itse jo hiljalleen tuuletan siitä ilosta, että kohta tämäkin kouluvuosi on (vanhemmiltakin) takana. Eskarilaisten kuskaus vuoroaamuin naapurin kanssa, ja tuulet ja tuiskut ja läksyt ja unohdukset ja arviointikeskustelut ja lasten riidat kavereiden kanssa ja hajonneet pyöränkellot ja viisi euroa retkeä varten ja kenet piti herättää tänä aamuna mihinkin aikaan ja miksi se ei nouse kun minunkin oli pakko nousta kattamaan aamupala.

Luin eilen Tiede -lehdestä Tuija Matikan kirjoitusta siitä, miten eri persoonallisuustyypit suhtautuu teknologiaan eri tavoin. Kirjoitus loppui aivan loistavaan pohdintaan siitä, miten työkalu vaikuttaa ihmiseen. Vasaran kohdalle tässä voi ajatella minkä tahansa työkalun tai apuneuvon, myös abstraktimman (lohdun tai askareen joka auttaa itseään rämpimään arjessa eteenpäin):

Samalla kun työkalu on itsemme jatke, se varaa osan meistä. Kun käsi tarttuu vasaraan, kädellä ei voi yhtaikaa tehdä muuta. Käsi on vasaran. Työkalu myös heikentää sitä osaa meissä, jota se auttaa. Traktorilla voi muokata päivässä saman pellon kuin kuokalla kuukaudessa, mutta kun käytämme traktoria kuokan sijaan, lihasvoima heikkenee.

Tiedon lähteellä

Minulla on vielä toukokuun loppuun yliopiston ATK-tunnukset voimassa, eli tulin täksi päiväksi istumaan tiedon lähteelle ja ammentamaan muistitikulle niin monta artikkelia pdf-muodossa kuin ehdin. Täällä on nimittäin oikeudet lehteen Hydrological Processes, hyvin harvinainen asiaintila Suomessa. Tosi rikas olo, kun selaan näitä vesi- ja lumiasioista kertovia tutkimuksia! Kaikki ovat minun!

Meillä asuvilla on supervoimia

Yhdeksänvuotias tuli perjantaina kovalla ryminällä koulusta kaverinsa kanssa. ”Äiti… Ovesta lähti kahva irti!”

Myöhemmin samana iltapäivänä yhdeksänvuotias ja kaveri tulivat alakertaan, ja taas kuului ryminää ja jysähdys. ”ÄITI!!! KAIDE IRTOSI!!!”

Puhelinherätys

Aamulla soi puhelin vähän kahdeksan jälkeen. Puolison kollega siitä osa-aikaisesta työstä kertoi soittaneensa puolison molempiin puhelimiin ja myös siihen numeroon, joka on nykyään vanhimmaisen puhelimessa. Pyysi herättämään.

Sadealue väistyi vihdoin jonnekin itään, eli pääsee tekemään pihallekin jotain hommia. Kasvimaa on myllätty aika hyvin, ehkä pitää malttaa vähän odottaa ennen kuin sinne laittaa mitään kasvamaan kuitenkaan. Tänä vuonna kokeillaan uudenaikaista kasvien ryhmittelyä, eli kasvimaassa on erimuotoisia alueita eri kasveja varten, ei niinkään suoria penkkejä joissa muka suorassa rivissä kasvavat porkkanat ja herneet. Katsotaan onko se kivan näköinen ja kasvavatko. Ajattelin myös uskaltaa kiskoa heiniä ja nokkosia pensaiden juurilta. Se on vaan sellaista hiljaa ja hitaasti tehtävää hommaa, ja sitä tehdessä nuorimmainen (ainainen puutarha-apuri) pitkästyy ja lähtee kauas pois. Ja jos hän menee nurkan taakse, minunkin on mentävä (meillä ei ole porttia, vaan pihasta pääsee suoraan tielle). Tuorein innostus on metsään. Onhan se liikuttavaa, että vajaa kaksivuotiaalla suomalaisella on sellainen hinku metsään. Jos takaportti unohtuu auki, lapsi seisoo kohta siellä ja huutaa ”ÄITI, TUU MUTAAN, TÄNNEPÄI, ÄITI” (jne). Eilen käveltiin ensin sitkeästi varvikossa (”AU! AU!”), sitten pururadalla, sitten polulla. Polku oli niin kiehtova, etten olisi saanut lasta suosiolla kotiin ellei oltaisi löydetty kätevästi risteävää polkua, jota pitkin päästiin melkeinpä siihen mistä oltiin lähdetty. Tänä kesänä kävellään siis myös metsässä. Eväät mukaan, ja heinäkuussa marjasankko!

Tässä muun kevyen jutustelun ohessa koetan ja pitäisi taas ja edelleen viimeistellä kirjoitustöitä, pohjustaa sen kokoomateoksen luvun kirjoitustöitä ja yhtä raporttia, ja jännittää tulevia työpaikkoja. Hoh hoh jaa jaa. Lapsilla on enää kymmenen kouluaamua, ja nuorimmaisella enää seitsemän hoitopäivää. Sen jälkeen kirjoittamiset, pohjustamiset ja jännittämiset tehdäänkin iltaisin.