Monin merkein

Viikonloppu meni monissa merkeissä. Vanhimmainen oli viikonlopun kirkollisissa menoissa pääkaupunkiseudulla, mukana oli ystäväperhe ja monta tuttua ja pappakin oli ja yösija oli mummin ja papan luona. Eli sopivassa määrin vanhaa, uutta ja lainattua ja rattoisaa oli ollut. Alkaahan hän olla jo aika iso ja pystyvä. Jopa niin, että tulivat kolmen nuoren naisen voimin junalla itsekseen kotiin Keski-Suomeen.

Me muut pysyimme, emme ehkä kotinurkissa, mutta kotipaikkakunnalla kuitenkin. Puoliso ehti liikuntaharrastaa ja ehdimme myös laittaa (hip hei ja jee jee) seuraavan roikkumassa olleen kotihomman eli vaatehuoneen hyllyt loppuun. Tuntuu ja näyttää kivalta, kun kaikki pahvilaatikot ja nyssykät meni takaisin sinne makuuhuonetta täyttämästä. Ja jopa niin että niille on paikka! Taidetaan me olla aika keski-ikäisiä, kun tavaroille alkaa olla omat paikkansa.

Sunnuntaina tomutin omaa harrastustoimintaani ja lähdin ekaa kertaa käymään Imetyksen tuki ry.:n syyskokouksessa, joka oli sopivasti Jyväskylässä. Ehdin olla viikonlopun tapahtumasta kokonaiset kaksi tuntia paikalla, mutta pääsin aistimaan tukiäitien keskuudessa vallitsevan tunnelman (lämpöinen, realistinen ja aika nauravainen), tavata jyväskyläläistä toimintaa pyörittävät naiset ja luvata tulla mukaan tukiäitikurssille jahka ehdin, ihailla kokoustamista jonka aikana vauvat konttaavat lattialla ja isommat nukkuu päiväunia kaiken keskellä. Kahden tunnin kokemuksella sanoisin, että tuon kaltainen toiminta on vapaaehtoistoimintaa jossa oma kokemus ja kyvyt tulisivat käyttöön. Ja olisihan se sääli laittaa vauvaosaamista varaston hyllylle, jos sitä on vuosien saatossa päässyt itselle kertymään. (Ja on ihanaa, kun itsellä alkaa taas lasten kasvettua olla voimia ja aikaa kaikkeen tähän, vaatehuoneisiin ja järjestöihin!)

Sunnuntai-iltana saimme vielä tarjota makaronilaatikkoa ja karjalanpiirakkaa vuodeksi Jyväskylään työskentelemään tulleelle japanilaistutkijalle. Söi kohteliaasti.

Nyt ahkerasti metsästämään pomojen allekirjoituksia syksyn viimeiseen apurahahakemukseen, ja sitten töiden edistämisen pariin hop!

Karhun väki, osa II

Mustosen työ on kyllä ajatuksia herättävä.

Siperian alkuperäiskansoilla on ollut ja on vieläkin tapoja, jotka on niin helppo kuitata huuhaaksi. Eläimiä ja muistomerkkejä, joihin ei saa kajota (mammutinluut, karhut), millaisin rituaalein luontoa kunnioitetaan, miten lasta kuunnellaan jotta saadaan tietää kuka edesmennyt hän on. On hyvin vaikea nykyaikaisena länsimaisena tietää, millä kaikilla mekanismeilla tällaiset rituaalit ja uskomukset ovat suojelleet ihmistä, eläintä, lasta, ekosysteemiä. Ja se, että perinteinen luontosuhde ei ole ollut suojelusuhde, vaan hyväksikäyttösuhde.

Kirja on opettavainen myös sen suhteen miten alkuperäiskansat ja luonnonelinkeinoja harjoittavat ihmiset suhtautuvat tutkijoihin, tutkimukseen ja havaintojen keräämiseen. Toisaalta hyväksikäyttönä ja kiinnittäen huomion tutkijan ylenkatseeseen ja välinpitämättömyyteen, toisaalta ylenkatsoen. Tässä on pureskeltavaa jokaiselle alalla työskentelevälle.

Tulin myös ajatelleeksi, että se kun meidänkin perhe on muuttanut jo muutamaan otteeseen ja asuu nytkin alueella josta kukaan meistä tai kummankaan suku ei ole kotoisin, on hukannut meiltä paljon sukujuuriin liittynyttä paikkatietoutta. Joudumme arvailemaan, miksi jossakin kotimme lähellä on raunio, polku tai vanha kiviröykkiö. Emme tiedä kuka, milloin ja miksi sen on koonnut, millaisia draamoja muutama sukupolvi sitten alueella on koettu, kenen setä putosi jäihin ja mitä sitten tapahtui. Minulla on osa näistä tarinoista muistissa Savon kodin osalta. Puoliso on joutunut kasvamaan ilman menneisiin aikoihin liittyvää paikkatietoa.

Ja tämänkaltaisten aihepiirien äärellä törmää henkisyyteen tai hengellisyyteen, jota harvoin joutuu luonnontieteissä tapaamaan:

”Esitin osana kenttätutkimuksia kysymyksen kaikille yhteisöjensä jäsenille, mistä he, tavattuaan, tai kuultuaan tietoja tietäjistä, ajattelivat näiden erityisten yhteisönsä jäsenten saavan kykynsä ja lahjansa. Aihe oli arka. Joidenkin kohdalla se kosketti sukua, yhteisöä tai muuta henkilökohtaista tunnetta. Tietäjien kyvyt ovat myös, kuten Iengran evenkeillä ja Kolyman poroleireissä, yhteisöjen syvintä paikallista tietoa, jota myös vartioidaan. Unet ja näyt Hummonselällä koettiin olevan osa paikallisen tiedon syvempiä tasoja. Näiden yliaistillisten ja metafyysisten paikallisen tiedon elementtien roolia on vielä lähes mahdotonta arvioida mahdollisuutena mukautua muutoksiin. Riittänee, että moraalisesti oikein toteutettu kenttätyö osoittaa, että tutkimusaineistossa näilläkin tiedoilla on kenties oletettua suurempikin rooli, mutta niiden syväsijainnista johtuen niiden kuvaus ja rooli yhteisössä on vaikeampi todeta. Olen pyrkinyt osoittamaan aineistojen osalta, että esimerkiksi apajan valinnassa niillä on roolinsa. Näiden paikallisten tiedon elementtien saaminen osaksi luonnonympäristön ja vesistöjen hallintajärjestelmää, sanomattakin on selvää, on valtava haaste, vaikka ne on merkityksellistetty paikallisuudesta käsin.”

Kirja oli hyvä muistutus etenkin siitä, että vaikka meillä on valokuidut ja Facebook, meillä on myös ympäröivä luonto ja mahdollisuus hallittuun luonnon hyväksikäyttöön:

”Tie selviytymiseemme on olemassa. Se on tähän asti kerrottu. Me olemme vielä täällä, osana ilman muutteita, huolimatta uraanikaivosvaltauksista, koskien patoamisesta ja avohakkuista. Aika on kehä; mallit ovat olemassa, tiedämme riittävän varmasti, missä perinteisessä kalastuksessamme, maailmankuvassamme on ollut kyse.”

Karhun väki

Tässä lumeen ja muutoksiin liittyvissä kirjallisissa töissä törmäsin Tero Mustosen yhteiskuntatieteelliseen väitöstutkimukseen "Karhun väen ajast-aikojen avartuva avara - Tutkimus kolmen euraasialaisen luontaisyhteisön paikallisesta tiedosta pohjoisen ilmastonmuutoksen kehyksessä".

Tutkimuksessa on ihanaa epäortodoksista tiedekieltä. Haastattelututkimuksin on selvitetty kokemuksia ympäristönmuutoksista ja muista muutoksista Jakutiassa ja Pohjois-Karjalan talvinuottaajien keskuudessa. Soppaan on hämmennetty mytologiaa, kolonialismia, shamanismia ja ihan uusia termejä ja käsitteitä kuten lumennos ja aikappa. Näkyjä, unia, sitä miten alkuperäiskansojen kulttuurien ytimessä olleet luonnon kunnioitus ja yhteisöllinen päätöksenteko olisivat terve lähtökohta yhteiskunnalliselle elämälle nykyäänkin.

"Lumimuutos heijastuu paikallisten ihmisten päätöksentekoon ja on liitoksissa laajempaan säämaailmallisuuteen, johon kuuluvat lumitiedon lisäksi esimerkiksi kuu, unet, tähdet, tuulet, perinne ja kokemus."

Konkreettisena esimerkkinä mainittakoon, että talvirenkaat pitäisi ostaa ja laittaa auton alle.

Toinen ah

Ei töissä olossakaan ole valittamista. Teemme taas tutkimusrahoitushakemusta, mutta aika pientä, ja sen tiimoilta on saanut käydä inspiroivia ja elähdyttäviä keskusteluja niin talvesta, lumesta, nuottauksesta, ympäristön henkisistä arvoista, lasten mukaan ottamisesta akateemiseen työhön kuin yliopistomaailman kiemuroistakin.

Tämä kulunut vuosi tulee jäämään mieleen vuonna jolloin tein monia asioita ensimmäistä kertaa, siirryin työnantajalta toiselle useita kertoja ja jouduin lukemaan ja oppimaan paljon asioita, jotka olin joskus jo unohtanut tai jotka olivat minulle ihan uusia. Toivotaan, että tämä vuosi on ollut investointivuosi - mieluummin kuin hukkaanheittovuosi. Sitä en jaksa uskoa. Ei kai se auta edelleenkään kuin katsoa mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan. Mieluiten tietenkin leivän pöytään, vähintään.

Lomalla, ah

Pysyimme terveinä koko syysloman ja onnistuimme kuin onnistuimmekin toteuttamaan monimutkaisen suunnitelman johon kuului kaksi lasta Savon mummulaan, kaksi Järvenpäähän mummin ja papan luo ja puoliso ja minä kahdeksi yöksi Helsinkiin hotelliin. Oli aika auvoisaa. On ilo, kun puoliso vielä tässäkin vaiheessa on hyvä ystävä, jonka kanssa ei tule erimielisyyttä siitä mitkä on hyviä ajanviettotapoja kaupungissa kahdestaan. Muun muassa opiskeluaikojen yliopistolaitoksilla haahuilu ja kirjakaupat ja musiikkitalon kahvila olivat.

Loppuloma meni kotona pikkuhommia tehden ja syöden ja nukkuen ja uimahallissa käytiin ja sellaista. Työasioita ei juuri tarvinnut ajatella, muuta kuin niitä joista ei saa palkkaa. Tyydyttävää kyllä, parin illan työskentelyn jälkeen yksi parin viikon päästä valmiiksi saatava teksti muokkautui jo hyvään muotoon.

Muutenkin olo on nyt lomaillut ja seesteinen. Mielihyvää ovat aiheuttaneet lähipäivinä niin monet asiat. Muun muassa puolison siskon jälkeensä jättämä tempur-tyyny. Ah. Leonardo Cohenin biisi Hallelujah. Ah. Hassusti Philip K. Dickin kirjaan perustuva ihan hassu tarina The Adjustment Bureau. Se, että koululaisten kanssa uimahallissa käydessä pystyy itsekin uimaan eikä tarvitse ainoastaan vahtia lapsia. Ah.

Lampaita ja tutkijoita

Eilinen meni alusta loppuun junassa ja Helsingissä.

Päällimmäisenä ajatuksena on taas toimivan julkisen liikenteen autuus. Oli oikein valinnan vaikeus päättää millä niistä kymmenistä vaihtoehdoista menisi ja mikä olisi nopein. Kun ne kaikki maksoivat vain sen 2.5 euroa!

Vaihdoin Tikkurilassa I-junaan, ja viiden minuutin junailun jälkeen Oulunkylässä 550-bussin kyytiin, odotusaika oli kokonainen minuutti. Bussi paahtoi (liki ainoana) hyvin suunniteltuna poikittaislinjana vanhoja kävely- ja junasiltoja pitkin yli jokien ja moottoriteiden ja olin perillä hiukan päälle viisi minuuttia Oulunkylästä lähdön jälkeen.

Tutkimusryhmän kokouksessa oli läsnä kaksi biologia, yksi taloustieteilijä ja yksi geofyysikko. Tämän tapaamisen päälle oli vielä tutkimushankkeen ohjausryhmän kokous, jossa oli paikalla myös ministeriön, paliskuntien sun muun edustajaa. Tavoitteena on siis mallintaa ekologista systeemiä myös taloudellinen hyötynäkökohta huomioiden. Keskustelu velloi optimoinnin ohjelmointiongelmista teurastuskustannuksiin, siihen paljonko hirvaita tarvitaan astumaan kaikki vaatimet, paljonko lammas syö yhdellä haukkauksella ruohoa ja paljonko se saa siitä energiaa, siitä miten mallin maailma loppuu aina 150 vuotta malliajon alun jälkeen ja siitä onko porolaki hyvä vai ei.

Sanottaisiinko että virkistävää.

Tämän päivän teen etätyötä ja koetan saada eilisen jälkeen selväksi mitä seuraavaksi pitää käytännössä tehdä. Sitten jäämme koko lössi syyslomalle. Eipä vähän hyvä.

Pikkumopo

Ekaluokkalaiselle on avautumassa lukutaidon ovi. Hän on ihan siinä kynnyksellä. Tänä aamuna luettiin Aku Ankasta jo lyhyitä repliikkejä. (Taitaa olla niin, että suuri osa suomalaislapsista ihan oikeasti oppii lukemaan Aku Ankkojen voimalla. Minäkin opin!) "Kyl-lä nyt kel-paa." "Pian." "Mi-tä nyt."

-Kohta minusta tulee varmaan pikkumopo!
-Häh?
-No kun meillä on ne lukuryhmät. Pikkumopoissa on ne jotka osaa lukea jo sanoja.

Porstua

Ensimmäisen kerran sitten vuoden 2008 kylppäriremontin meidän huushollissa on toteutettu muutos, joka kohdistuu ihan tähän taloon jota me asutaan (ei johonkin ulkorakennukseen) ja sen myötä talo on nätimpi ja hienompi ja viihtyisämpi kuin ennen! Ei enää tavaravyöryä porstuassa! Vanhaa toimimatonta pakastinta ja roskaläjää! Muovimattoa! Omituista vanhan remontin aikana vaalealla paneelilla tumman sormipaneelin sekaan paikattua muinaista oviaukkoa! Muutakaan ärsyttävää!

Vaan on kaunis ja hieno harmaaksi maalattu lautalattia, vaalean paneelin kohta maalattu liitutaulumaalilla, ja meidän mittapuulla sisustuskin on aika chic. Toki sisustus nojaa aika vahvasti puolison siskon lainalipastoihin, mutta joka tapauksessa ideana oli järjestää suurin osa tavarasta autotalliin ja muualle ja järkevät paikat sille tavaralle joka pakosti jää porstuaan.

Me ollaan tyytyväisiä ja feng shui kohoaa huristen ja palkatkin varmaan juoksee jatkossa jos se nyt oli se ulko-oven kohta jossa piti olla harmonista jos haluaa raha-asiat sujumaan. Jos raha-asiat sujuvat jos kaakkoisnurkassa on sammakko (meillä oli tästä asiasta puolison kanssa kahta mieltä), niin sitten ei ole vieläkään toivoa.

Juhlia, lehtiä, unta

Edessä viikonloppu, jonka aikana esikoinen pääsee perheystävien ja isovanhempien kanssa hääjuhliin, molemmat pojat jonkun luokkakaverin synttärijuhliin ja minä ehkä saunaan nuorimmaisen kanssa. Tsiljoona vaahteranlehteä voisi haravoida kasaan ja laittaa peräkärryyn. Porstua olisi tarkoitus laittaa valmiiksi. Ja nukkua aamulla pidempään kuin seitsemään. Näitä kahta viimeksimainittua odotan eniten.

Harrastusalistus

Viime syksynä koetin potkia vastaan ja saada mahdollisimman harvalle illalle lasten harrastuksiin liittyviä menoja. Nyt olen taas paremmin tottunut ja sopeutuneempi kouluikäisen vanhempi. Harha siitä että lähivuosina olisi arki-iltoja, jotka voi suunnitella itsekkäästi omien suunnitelmiensa mukaan on haihtumassa.

Lapset ovat taas vuotta vanhempia ja se meinaa sitä että pojilla on entistä enemmän intoa harrastaa ja oikeastaan vaatimuksiakin liikuntaharrastusten taholta. Onneksi se meinaa sitäkin, että 12-vuotias tytär hoitaa suuren osan omista menoistaan jo itse. Ehkä summana on suunnilleen yhtä paljon vanhempia vaativia menoja kuin viime vuonnakin.

Nyt näyttää siltä että ainakin jouluun saakka joka ikisenä arki-iltana on jotain menoa jollakulla. On pari sellaistakin iltaa, että menoja on kaksi päällekkäin. Onneksi tällöin jompikumpi menoista on vanhimmaisen eli meidän muiden ei juuri tarvitse sillä päätä vaivata. Ja maanantaisin on poikien yhtäaikaiset yleisurheiluharkat. Naapuriapua viritellään myös, yleisurheilussa on myös naapuruston poika, ja futistreeneihin aletaan taas saada jonkinlainen kimppakuljetus pystyyn kun kolme ikäkausijoukkuetta alkaa harjoitella samaan aikaan samassa paikassa ja meiltäkin päin olevat pojat menevät ikään kuin samoihin harkkoihin.

Juu, harrastukset on tärkeä asia ja liikunta on hyväksi. Kunhan nyt saa nämä asettumaan luontevaksi osaksi kalenteria ja oppii varaamaan aikaa myös kotona ololle ja kotitöille ja syömiselle ja lukemiselle – myös lapsille siis. Ja itse löytää ne harkka-ajat, kun voisi varata lapsenlikan kotiin ja hakata sulkapalloa puolison kanssa samalla vaivalla.

Kunnioitus

Mitä se on, jos johtaja tulee kaikkien palvelijaksi? Mitä se on, jos paremmassa osassa oleva hyödyntää tilannettaan tukemalla niitä joilla ei ole niin paljon ja jotka ovat heikommassa ja haavoittuvammassa? Miten erilaisuuden ja vierauden voi ottaa siltä kantilta, että tuloksena ei ole pelkoa, vihaa ja tuhoamista?

En minä vaan tiedä. Kuluneiden muutaman päivän aikana sain nähdä ja kuulla kolmesta erilaisesta esimerkistä. Niitä ja samanmoisia voisi noudattaa. Se olisi hyvä alku.

Ensinnä kirkon tapahtumassa yksi Ghanan reissullamme mukana ollut mietti sitä, miten koki eron afrikkalaisessa ja eurooppalaisessa suhtautumisessa muukalaiseen. Hän oli kävellyt yksin ainoana valkoihoisena majapaikkaamme rakennustyömaalta. Hän oli saanut koko matkan osakseen valtavaa huomiota, ja nimenomaan ylöspäin katsovaa ja kunnioittavaa huomiota. Hän mietti miten niin täällä meillä ei voitaisi kohdella muualta tullutta samalla tavalla. Arvostavasti ja kunnioittavasti.

Toiseksi, ykkösluokkalaisen opettaja raportoi perjantaisesta metsäretkestä. Retki oli suuntautunut koulun takametsään, ja pääasiallinen tarkoitus oli ollut opettaa pienille koululaisille koulun alueen rajat ennen kuin alkavat suunnistustunnit. Metsässä oli kuitenkin myös syöty eväitä ja tutustuttu ötököihin ja muihin joita metsässä asustaa. Ja annettu lasten kokea metsän varsinaisten asukkaiden palvelua: ” Metsään lapset rakensivat eläimille pesiä, siltoja, koloja, yllätyksiä, lahjoja.” En ole ihan varma ilahtuuko muurahainen sille tehdystä sillasta tai tekeekö myyrä mitään lapsen sammalpesällä, mutta idea on taas perisuomalainen luonnon kunnioituksen ja luvan pyytämisen idea.

Kolmanneksi liikutuin siitä kun JJK-KUPS –pelissä poliisit veivät pois törkeyksiä huudelleet äijät katsomosta. Olin jo ehtinyt ajatella että tämä varmaan kuuluu asiaan ja olen itse vain herkkänahkainen. Mutta kuulemma lasten korvien kuullen ei ole luvallista sanoa ihan mitä tahansa, vaikka olisi kuinka aikuinen ja juovuksissa. Aamen!