Fair play

Eilen päätin, että on korkea aika kaivautua ihmisten ilmoille, ja menin yliopistolle seuraamaan SLL:n Ilmasto-oikeudenmukaisuuskiertueen luentoja. Alkupuheenvuorojen aikana tunsin ikävästi, miten kymmenisen vuotta alalla on karistanut pois suuren osan ihanan lapsekkaasta uskosta asiantuntijoiden asiantuntijuuteen samoin kuin puhdasotsaisesta idealismista ilmasto-ongelman vakavuudesta ja ratkaisujen mahdollisuuksista. Harmitti. Onneksi päivään mahtui myös El Salvadorilaisen Ricardo Navarron tunnin mittainen luento, joka muistutti mieleen miksi tätä työtä ylipäätään tehdään. Muutoksia on ympäristössä ja ilmastossa ollut aina, mutta nykymenon jatkaminen johtaa ilmakehässä tilaan, jota ei ole ihmiskunnan elinaikana koettu. Onhan se jännää tietenkin. Navarro huomautti kuitenkin, että monille meistä rajustikaan muuttuva ilmasto ei ole kuin harmi ja haitta. Muutamissa maissa taas on turha puhua edes sopeutumisesta – puhe on eloonjäämisestä, sinnittelemisestä. Sopeudu ja kehity siinä nyt sitten. Lopussa päästiin osoittelemaan myös syyllisiä. Talouskasvun ihannointi tietenkin. Hyvinvoinnin väärä määrittely. Arvot jokaisen ihmisen pään sisällä. Äh, eikö tässä päässytkään osoittamaan ketään? Mitä tuommoisille asioille voi tehdä?!

Ilmastotutkimus on valtava palapeli, joka ei tule koskaan valmiiksi. Muutenhan tässä oltaisiin kapuamassa kaikkivaltiaan paikalle, jos luultaisiin osaavamme parinkymmenen vuoden päästä selittää edes yksi luonnonilmiö alusta loppuun. Palapelissä on se komea keskiosa, jota rakentavat näkyvää työtä ilmastoennusteiden ynnä muun sellaisen parissa työskentelevät. Ja mielestäni ilmasto- ja kauppapolitiikan tutkijatkin ovat mukana tässä porukassa. Laidoilla ja nurkissa on paljon hämäriä pensaikkoja ja sinistä taivasta, ja niissä nykerrämme me tuhannet, joilla on työn alla ongelman jonkin osa-alueen erikoistapaus. Mukana ollaan, kuitenkin. Olen ottanut oikeuden olla siitä ylpeä.