Viimeksi raportoidessani olin korviani myöten uponnut valmistelemaan monimutkaista apurahahakemusta. Päähakija oli joku muu, mutta olin päätynyt tekemään osan varsinaisesta valmistelutyöstä, etenkin yhteydet useisiin yhteistyötahoihin.
Meille tuli amatöörimäinen virhe, luimme hakuohjeet huonosti. Perjantaina iltapäivällä alkoi seljetä, että suunnittelemamme hakutapa ei tule onnistumaan. Vuosi vuodelta tuntuu että rahoittajilla ja jopa yliopistoilla tutkimus, sen sisältö ja tutkimusyhteistyön toimivuus tulevat vähemmän ja vähemmän tärkeiksi. Oikean byrokratian noudattaminen ja sujuvan rahaliikenteen ja kunkin laitoksen omien taloudellisten etujen varmistaminen sen sijaan ovat kovassa kurssissa. Löyhä tutkijoiden yhteenliittymä, joka on koottu puhtaasti tutkimuksen tarpeista käsin ei pysty ainakaan tämän muotoista rahoitusta hakemaan. Tarvitsemme konsortion, jossa on joka laitoksella hallinnollisen ja taloudellisen vastuun ottavat tahot olemassa, ja konsortion pykälät ja kiemurat oikein hoidettu. (Onhan tässäkin toki hyviä puolia, pakkohan raha-asiat on hoitaa oikein, en minä sitä.) Kaikenmaailman prosenttiosuuksia ja kokonaiskustannusmalleja ja yleiskustannusosuuksia vilisee teksteissä. Viikossa ei virallista konsortiota polkaista kasaan. Ehkä tämä vain on merkki siitä, että olemme porukoinemme liian kokemattomia, taitamattomia ja naiiveja hakemaan itsellemme rahoitusta.
Kaipaan sellaista aikaa (onko sitä koskaan ollutkaan?) kun tutkija voi vilpittömästi kertoa saamastaan tutkimusideasta ja esitellä suunnitelman idean toteuttamisesta. Hänen ei tarvitse vaivata päätään raha-asioiden käytännön yksityiskohdilla, tilitiedoilla tai muilla. Joku AMMATTILAINEN hoitaisi nämä asiat. Äh, nyt olen sekava ja ärtynyt tästä, ja minulla on huono omatunto kun olen joutunut ilmoittamaan mukana olleille, ettei tänä vuonna haetakaan rahaa. Tai haetaan varmaan montakin kertaa, mutta kukin itsekseen ja pienempiä potteja kerrallaan.
Tämän ohella olen ärtynyt Sue Townsendin kirjasta Adrian Mole, cappuccinovuodet. En ole oikein koskaan jaksanut innostua Adrianista ja hänen vastoinkäymisistään, mutta ajattelin katsoa olisiko hän kasvanut ja kehittynyt päästyään yli kolmekymppiseksi. No ei. En ole ihan niin huumorintajuton, etten ymmärtäisi Adrianin lähes täydellisen tollouden ja tilanteiden tajuamattomuuden juuri olevan kirjojen idea. Kun mukana on kuitenkin ikääntyviä vanhempia ja pieniä lapsia, lähinnä vaivaudun eikä hahmojen huono käytös huvita – niin kuin ei oikeassa elämässäkään. (Harmi kyllä joudun tunnustamaan, että kai se seuraavakin osa on luettava. Tarina jäi niin jännittävään paikkaan. Adrian on jäänyt kolme- ja kaksitoistavuotiaiden poikien yksinhuoltajaksi, jälkimmäinen tupsahti hänen elämäänsä varsin yllättäen. Perinnöksi saamansa talo on juuri palanut poroksi; toiselle pojista tukiopetusta antanut naisopettaja poltti sen saatuaan Adrianilta rukkaset.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti