Joskus 11 tai 12 ikäisenä alkoi tuntua siltä, että kirjaston lastenosasto samoin kuin oman kodin lapsille tarkoitetut kirjat oli luettu loppuun. Tämä oli tähän mennessä ainoa vaihe elämässäni, kun olen oikeasti jaksanut lukea ns. klassikoita – ahmimisvaihe oli vielä menossa, ja vapaapäivinä vaihtoehdoiksi jäivät äidin halvalla ostamat ulkomaiset (Turgenev, Tolstoi, Bronte) tai kotimaiset (Pälsi, Lassila, Finne).
Kirjastossa uskallettiin muutaman luokkakaverin kanssa aikuisten puolelle, ja alettiin ahmia ”romanttista” sarjakirjallisuutta: Polvaa, Jalna-sarjaa ja Catherine-sarjaa. Untinen-Auelin esihistoriallisia luettiin niiden yksityiskohtaisten sänkykamarikohtausten takia. Dekkarihyllystä Christiet sopivat jo tuonikäisen lukemistoon mainiosti.
Sivistyneet serkut opastivat onneksi fantasiaa kohti, vaikka olihan siihen kevyesti jo tutustunut lasten puolellakin. 80-luvulla ainakin meillä päin esim. Le Guin ja Tolkien olivat kyllä siellä aikuisten puolella, ihan ”oikean” kirjallisuuden seassa. Maameren tarinat olivat jotakin aivan muuta mihin oli koskaan aiemmin törmännyt, samoin Holdstockin Alkumetsä. Kuten monilla muillakin, sellainen käänteentekevä kirjoihin ja etenkin fantasiagenreen hurahtaminen tapahtui Tolkienin kautta. Serkut lukivat Sormusten herran ennen minua, ja ihmettelin miten he jaksoivat keskustella tuntikausia sen juonikuvioista. Pian en ihmetellyt, vaan päädyin pitkään kirjeenvaihtoon Tolkienin nippelitietoudesta vuotta nuoremman serkkuni kanssa. Vaikka noiden aikojen jälkeen on tullut törmättyä moniin heikkoihin Tolkien-muunnoksiin ja väännöksiin, jopa elokuviin ja oheistuotteisiin, on alkuperäisen moraali, mielikuvitus ja oikeamielisyys niin tuoreena muistissa etten voi olla tuohtumatta jos esim. joku kirkollinen taho väittää Sormusten tarun olevan nuorisolle tuhoisaa ajanvietettä.
Onnettomuudekseni luin yläasteikäisenä muutaman Kingin kauhukirjan ennen kuin huomasin sen genren sopivan minulle huonosti. Podin unettomuutta. En ole sen koommin kauhuun kajonnut. Surettaa, että omien lasten on varmaan myös löydettävä omat rajansa kokeilemalla, ainakin tässä asiassa. Järkipuhettahan voi aina tietenkin kokeilla käyttää. Toisaalta, joillekin ihmisille kauhukirjallisuus on mieluista ja helposti nieltävää – eikä se tee ihmisestä pahaa tai sielultaan vääristynyttä, siihen en usko.
Sotakirjoista mieleenpainuvin oli noihin aikoihin luettu Uriksen Sotahuuto. Myöhemmällä iällä näin lähinnä järkyttävän huonon suomennoksen.
Lukioon mennessä lukumaku oli muokkautunut jo lähes nykyiselleen, aikuisen asteelle. Olin löytänyt tai juuri löytämässä Calvinon, Vonnegutin ja Lemin. En enää pelännyt, että ehtisin lukea koko maailman tai koko kirjaston hyvät kirjat läpi, tai etten enää löytäisi uusia lempikirjoja. Olin oppinut ja kokenut valtavasti lukiessani. En osannut, enkä osaa, edes kuvitella miten erilainen maailmankuvani olisi ilman noita oppeja ja kokemuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti