Suosittelivat lukemaan SF Saidin Varjak Käpälä –kirjoja. Olivat minulle täysin uusi tuttavuus, piti siis itse lukaista eka kirja ennen sen antamista kymmenvuotiaalle. ”Kissamaailman Karate Kid” –luki kannessa. No, tavallaan aika synkkä ja suoraviivainen seikkailu hieman kliseisen ”keltanokka oppii selviämään kovilla kaduilla” –elokuvan tyyliin. Oli jonkin verran tappeluja ja kuolemaakin. Etenkin tarina oli mielestäni aika lyhyt ja pinnallinen, eli ei jäänyt mieleen vaivaamaan tai ajatteluttamaan. Ihmismäisellä tavalla toimivat ja sankarilliset kissat ovat taatusti paljosta velkaa Ruohometsän kansan kaneille ja Kannusjalan kanalan asukeille. Nuo viimeksi mainitut kirjat ovat kylläkin jääneet elämään omaan ajatusmaailmaan, ja Kannusjalka etenkin oli varhaisnuorena todella ahdistava mutta laadukas lukukokemus.
Kymmenvuotias ei meinannut päästä koko Käpälän alkuun, kun alku oli kuulemma niin tylsä. Kokeili muutaman päivän päästä uudelleen ja hotkaisi kirjan sitten melkein päivässä. Kiva, ei yhtään pelottava, onko tähän jatkoa, oli kommentti.
Tämä tapahtui jo jokin aika sitten. Meillä on nyttemmin puhuttu Harry Pottereista, ja sopivasta iästä lukea ne. Oma mielipiteeni on, että osat 1-3 voi hyvin lukea kymmenen tai yhdentoista vanhana. Seuraavat osat ovat hiukan petollisia siinä mielessä, että hyvin pelottavat, ahdistavat ja jopa väkivaltaiset jaksot alkavat varoittamatta hauskojen tai tarinan kuljetuksen kannalta tarpeellisten historiallisten jaksojen jälkeen, ja kirjan luonne muuttuu hetkeksi täysin. Ikään kuin loikattaisiin K7 elokuvasta kymmeneksi minuutiksi K15 elokuvaan. Ehkä olen tässä vain turhan varovainen, muistan toki että hyvinkin nuorena pystyi ongelmitta lukemaan joskus rajuakin fantasiaa sen mitenkään haittaamatta henkistä kehitystä. Ja ei se Kannusjalka –ahdistuskaan hukkaan mennyt. Olemme nyt siinä kompromissipisteessä, että kymmenvuotias voi lukea ne osat, jotka meiltä löytyvät hyllystä suomeksi, eli osat yhdestä kolmeen. Loppuja harkitaan sitten sen jälkeen.
PS. Kannusjalka on voimakas uskonnollinen allegoria, joka käsittelee pahuutta, hyvyyttä, uskoa ja uhrautumista. Yksi sen tärkeimpiä hahmoja on loputtoman rasittava, omaa arvoaan tuntematon koira, joka pelkää tuoneensa kirouksen kanatarhaan ja joka haluaa siksi jättää turvapaikan, ja jolle kanalan valtias Kannusjalka lopulta joutuu sanomaan:
”Kuule mitä minä sanon, Mundo Cani koira”, kukko sanoi. Sen ääni rahisi kuin hiekka. Se painoi siipensä koiran suuren kuonon molemmin puolin. ”Jos koira toi kanatarhaan Jumalan kirouksen, silloin kukko tarvitsee Jumalan kirousta. Uskotko sinä tämän? Jos koira olisi tuonut tullessaan vakallisen täitä, silloin kukko iloitsisi vakallisesta täitä. Kukko tarvitsee koiraa. Kukko on ruvennut sitä rakastamaan. Jää.”
Olen joskus lainannut tätä ystävien hääkorttiin. Toivon, ettei sitä ole ymmärretty väärin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti