Tarinoita suvusta on kuullut sirpaleina, niitä on hiukan vaikea koota yhteen tai nivoa suureen suomalaiseen historiaan. Tarkkuus on kärsinyt sukupolvien saatossa ja tarina muuntuu aina kertojan vaihtuessa. Ennen vanhaan näistä aineksista tehtiin satuja.
Ihan muutama vuosikymmen sitten tuolla Savon sydänmailla elämä oli parhaimmillaankin vaatimatonta. Isot perheet, köyhyys, sairaudet ja kova työ olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus, jopa kodittomuutta ja nälkää koettiin. Tämä tulee mieleen esim. Nero Wolfea lukiessa, jolla oli 30-luvulla käytettävissä semmoisia kuin auto, hiekkakivinen kerrostalo, jääkaappi ja karttapallo. Onneksi hiukan kauempana historiassa ovat suuret nälkävuodet 1866-1868, mutta niitäkin muistetaan kotipaikkakunnallani patsaalla, jonka tekstinä on: nälkään sortuneille korven raivaajille.
Yhdessä isän puolelta tulevassa tarinassa menetetään suuri talo velan takauksen vuoksi. Vielä ihan äskettäin maaseudulla ei rikkaassakaan talossa juuri ollut irtonaista rahaa vaikka omaisuutta olikin. Hankintoja rahoitettiin lainarahalla ja toinen toistensa velkoja taattiin ristiin rastiin. Pienestäkin velkasummasta, omasta tai naapurin, saattoi sitten huomata menettävänsä talot ja tavarat. Tässä tapauksessa kylän suurin talo hävittiin, ja isäni isä päätyi perheineen loisiksi talosta taloon, kunnes 40-luvulla saivat oman mökin. Lapsuusmuistoissa maattiin olkipatjoilla pirtin lattialla, kuviteltiin harvan lautalattian laudoilla edes takaisin kulkevia russakoita autoiksi. Sulatettiin nenällä reikä ikkunaan, että nähtiin maantielle. Juostiin kesällä ulkona pelkässä laamapaidassa, karattiin tässä varustuksessa jo pitkälle kohti edellistä asuinpaikkaa, entistä kotia ikävöiden. Sulatettiin talvella vettä lumesta, ja isäni muisti polkeneensa keväällä jälkiä hankeen, ja keränneensä vettä niiden pohjasta. Mutta muistoissa myös katsottiin auringonpimennystä savulasin läpi, hypättiin mäkihyppyä ja seivästä, opeteltiin metsämiehen ammattia isän kanssa, seurattiin kun kylän miehet leikkasivat toistensa tukat vuorotellen, toinen toistaan kauheimmiksi.
Toisessa tarinassa, äidin puolelta tulevassa, on keuhkotautia. Talo on taas suuri ja omaisuuteen kuuluu maita ja mantuja. Keuhkotauti vie kuitenkin vanhemmat, ja lapsia sijoitetaan huutolaisiksi kuka minnekin. Huonot holhoojat hävittävät talon ja maat omaksi hyödykseen.
Oi niitä aikoja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti