Kotouttamispalkinto kahdeksanvuotiaalle

A-suunnitelma oli viettää viikonloppu ystäväperheen luona Paraisilla. On hyvin harvinaista, että yhteensä kymmenen henkeä olisi yhtä aikaa vapaina muista velvoitteista ja terveinä. Jouduttiin nytkin jäämään kotiin yhden meikäläisen flunssan ja yhden heikäläisen korvatulehduksen takia. Onneksi suunnitelmaksi B tuli lauantainen kirkon korttelijuhla. Tapahtuman teki vetovoimaiseksi muun muassa se, että paikalla oli laulamassa yksi aiemman asuinpaikkamme Rouvista. Meillä oli siellä Itä-Helsingissä useita vuosia muutaman hengen kokoinen joukko paikallisia rouvia, jotka kokoontuivat iltapalalle ja juttelemaan parin viikon välein. Alkuun ryhmä oli enemmän hengellinen ja loppupuolella keskityttiin enemmän siihen iltapalaan ja arkielämän kommentointiin, mutta yhtä kaikki porukka tuli tärkeäksi ja läheiseksi ja on niiden ainoiden pääkaupunkiseudulta kaipaamieni asioiden joukossa. Tuli lämminhenkinen takauma kun sai istua tämän mainitun Rouvan viereen sohvalle ja hän sanoi ”Rakas ihanaa kun tulit”. Muistakaa tervehtiä jotakuta ystäväänne näillä sanoin, se tuntuu hyvältä!

Sunnuntaina jatkettiin hiukan samalla linjalla ja käytettiin paitsi omia lapsia myös paikkakunnalle muuttaneita kongolaisia seurakunnan partiohommassa. Opettelivat suunnistuksen teoriaa ja toistensa nimiä ja suomea. Paikalla oli kymmenkunta suomalaista ja viisi Kongosta muuttanutta. Ikähaitari kouluikäisestä parikymppiseen. Yhteistä kieltä ei kaikilla ollut, mutta ihmeen kivasti näytti ilta menneen. Kahdeksanvuotiaamme jotenkin ilahtui ja vapautui suunnattomasti, kun pääsi auton takapenkille muutaman suunnilleen oman ikäisensä mustan nassikan kanssa. Liekö tullut takauma sinne itähelsinkiläiseen eskariryhmään, jossa leikkikaverit saattoivat olla hyvinkin monen värisiä? Takapenkiltä kuului mahdoton naurunräkätys koko matkan, ja sanoja opeteltiin ja opetettiin kiivaasti. Lapset osasivat kysyä ”Mikä tämä on?” ja ”Mikä sinun nimi on?” ja ”Kuinka vanha?”. Näillä päästiin pitkälle.

Ilahduttavaa mutta vähän pelottavaakin olla tekemisissä tämän uuden porukan kanssa, nimenomaan kun yhteinen kieli vielä puuttuu. Lapset ovat aina helppoja, mutta aikuisten kanssa ”jutellessa” jännittää josko osaa olla oikealla tavalla kohtelias tai saada itsensä millään tavalla ymmärretyksi. Mutta tämän jutun opetuksena on tarkoitus olla, että kuka tahansa ummikko ja maallikko osaa olla maahanmuuttajien kanssa kun vaan hymyilee ja huitoo käsillään ja tarkoittaa hyvää. Ne maahanmuuttajat kyllä tekevät samoin, toivottavat tervetulleeksi kotiinsakin eivätkä yhtään hämmästele jos kutsun ottaa vastaan. Tietenkin jostain on saatava tietää, että siellä ja siellä on sellainen ja sellainen perhe, joka tarvitsee sellaista ja sellaista seuraa tai apua. Harva osaa lukea ajatuksia tällä tasolla. Kaiken maailman sosiaaliviranomaiset, yhdistykset, järjestöt ja seurakunnat: värvätkää entistä kiivaammin ihan tavallisia perheitä (vaikkapa Perussuomalaisten perheitä) hoitamaan tärkeää tehtävää, kotouttamista!

Oltaisiin siis jääty paljosta paitsi siellä Paraisilla. Otamme toki uuden yrityksen lokakuussa.