Hämärtyy

Kolmanneksi viimeinen pohjoisen keikka työn alla. Siis ennen niitä syys-, loka-, marras- ja joulukuun todennäköisiä viikkoja, joita ei lasketa kun ne on vaan osa-aikaista päivystystyötä ja loput ajat tulisin olemaan kotona töissä.

Kylläpä oli viikossa illat pimenneet. Äh. Mitä se nyt on, että tarvitaan yöllä autossa pitkiä ajovaloja?

Hämärtymiseen sopii se, että isäni sisaruksista toiseksi viimeinen, viimeinen veli, kuoli muutama päivä sitten. Kun lukiossa piti kirjoittaa aine otsikolla "Kasvattajani", ohitin tyylikkäästi vanhempani ja kirjoitin perhepäivähoitajastani ja tästä sedästä. Kun olin pieni, hän vietti paljon aikaa meillä, asuikin kaksi kesää meidän pihapiirissämme olleessa vanhassa talossa. Hän oli vanhapoika, ja muistoissani aina melko vanha. Hän ajoi ihanalla vaaleansinisellä Opel Kadettilla (jolla minäkin ajoin sitten hiukan vanhempana, ja jolla isäni ja eräs toinekin hänen veljistään oli ajanut), poltti aivan liikaa, kärsi psoriaksesta, käytti luovasti sanoja kuten "arkiharmaa", oli vasemmistolainen, erosi kirkosta ja liittyi siihen sitten myöhemmin uudelleen, isäni mielestä ei ollut elämässään tehnyt päivääkään oikeaa työtä - enkä oikeastaan tiedä millä hän eli, luki paljon, tiesi politiikasta ja maailmanmenosta viimeisiin päiviinsä saakka enemmän kuin moni muu, opetti kuuntelemaan radioteatterin komedioita. Laitan osaksi hänen syykseen sen, että innostuin kirjoista ja luonnontutkimuksesta. Pienenä ollessani komusimme pihalla ja lähimetsässä nenät maassa. Jos en tiennyt jotain, eikä hänkään tiennyt, luimme tietosanakirjaa tai sivistyssanakirjaa. Puhuimme paljon asioista.

Kun hän vanheni hieman lisää, isälleni ja hänelle tuli jostain sille suvulle tyypillisestä olemattomasta syystä riitaa, emmekä olleet juuri lainkaan pitkiin aikoihin tekemisissä. Muutettuani opiskelemaan ja niin edelleen kontaktit vähenivät vieläkin, vaikka joskus kesäisin kävinkin näyttämässä lapsia. Olisi tietysti pitänyt käydä enemmän hänen luonaan - täm alituinen huono omatunto vanhoista sukulaisista. Etenkin, kun olin hänelle vissiin loppuun asti nolosti yksi ylpeydenaihe jonka valokuvia ja joulukortteja esiteltiin joka viikko kodinhoitajille ja siivousapulaisille. No, onneksi niitä aiheita oli hänellä muutama muukin, ja yksi serkuistani päätyi jopa tämän sedän lähiomaiseksi. Sen verran yksinäinen tämä oli, kun ei ollut vaimoa, lapsia tai läheisiä suhteita sisaruksiin.

Tai ei hän ollut yksinäinen - sellaista kuvaa hänestä ei koskaan saanut. Hän oli yksineläjä. Kiinni maailmassa kirjojen, lehtien ja ajankohtaisohjelmien kautta. Kiinnostunut, hyvä keskustelija, omilla aivoillaan ajatteleva ihminen joka viihtyi hyvin omissa nahoissaan.

Eräällä tavalla esimerkillinen henkilö.

Tästä tuli kamalan ulkokohtainen ja tunteeton kirjoitus. Mutta kun sekä isäni että setäni että hoitotädin tapauksessa sairaudet ovat olleet ne, joita olen surrut ja jotka ovat vieneet sen tärkeän ihmisen. Hukanneet sen yhteyden joka joskus on ollut. Ei sitä yhteyttä ole ollut sen jälkeen suuntaan eikä toiseen. En minä osaa olla surullinen kuolemasta enää sairauksien päätteeksi.