Haikein mielin

Vietän viimeistä päivystysvuoroa tälle ”kesälle” haikein mielin. Etukäteen ajattelin, että huonolla ammattitaidolla tehtyjä väsyttäviä työvuoroja ei tulisi ikävä, eikä etenkään pitkiä ajomatkoja liukkaalla ja pimeässä. Taitaa tulla hiukan niitäkin. Antaahan auto mahtavan ajan ja paikan reflektoida elämäänsä ja tavallaan olla vaan. Ja työyhteisöönkin on jotenkin päässyt paremmin sisälle kuin viime vuonna. Kenties työn sisältöönkin.

Ei silti, helpotus on päästä taas ”puhtaan” tutkimustyön pariin. Ja perheen pariin.

Isoin haikeus tulee tosiaan ihmisten jättämisestä. Kait tänne ensi vuonna taas tulee pariksi kuukaudeksi, mökillä asuen, mutta jotenkin ehdin jo vähän tottua puolison siskon luona majailuun, ihmisten tapaamiseen ja laajoihin kiireettömiin keskusteluihin paikallisten ystävien kanssa. Etenkin terapeuttisiin keskusteluihin työkaverin kanssa – terapia oli tarkoitettu hänelle hänen erikoisen elämäntilanteensa vuoksi, mutta sitten sitä alkoi tulla toiseenkin suuntaan.

Plusssaahan tämän syksyn kokemukset ovat ja niistä pitää olla iloinen ja ottaa opikseen, ihan niin kuin viime vuoden kokemuksista ja ajatuksistakin tuli jotain ottaneeksi. Mutta minkäs sillekään voi, että nyt viimeisellä viikolla pääasiallinen mielentila on ollut ärtynyt.