Viime viikonloppuna tapahtui sykähdyttävä juttu. Oltiin
nuorimmaisen kanssa oltu kylässä ”doulattavan” ystäväperheen luona ja siellä
taas pohdittu imetysasioita ja vauva oli nukkunut ja itkenyt ja syönyt ja pääsi
vasta meidän just pukiessa ulkovaatteita rauhallisen tyytyväiseen
olanylikatseluun käsiksi. Menin sanomaan vauvalle heipat, ja jäin
hörpöttelemään ja hymyilemään hänelle pariksi minuutiksi, olin kuullut nimittäin
huhuja että hänen SOSIAALINEN HYMYNSÄ oli herännyt. Ja sieltähän se tuli! Koko
vauvan kirkastava hymy, aukinaisesta suusta silmien kautta sormiin ja
varpaisiin!
Vauvan hymyllä on valtava yhteyttä rakentava voima. Vahvin
se on tietenkin vauvan ja vanhempien yhteyttä rakentamassa, mutta hymy on niin
voimallinen että se vaikuttaa tällaisiin etäisiin kyläileviin täteihinkin.
Tähän asti olen ajatellut tätä nimenomaista vauvaa hiukan
ulkokohtaisesti, lähinnä hänen vanhempiensa kautta, ja ajatellut mitä hänen
vanhempansa miettivät ja kokevat. Hymy loi meille yhteyden, ja huomasin
ajattelevani häntä nimeltä, persoonana. Ja paremmin ottavani huomioon hänen
näkökantansa ja kokemuksensa.
Luin eräästä kirjasta sattumuksen, missä alle vuoden ikäinen
vauva järjestelmällisesti hymyilemällä aiheutti sen, että yksi kerrallaan junan
vaunussa matkustavat, aiemmin toisilleen tuntemattomat ihmiset hymyilivät
takaisin, ottivat kontaktin vauvaan, rentoutuivat, ja alkoivat keskustella
keskenään. Muutamassa minuutissa vauva oli sosiaalisella hymyllään rakentanut
itselleen sopivan luottamuksen, yhteisöllisyyden ja turvan ilmapiirin.
Tämä antaa ajattelemisen aihetta mitä tulee siihen
kliseeseen että ”vauva antaa niin paljon hoitajalleen.”
Arvostan ja kunnioitan suuresti vauvoja. Heillä on kova
homma syntymisessä, kasvamisessa ja kehittymisessä ja työkalupakki on vielä
aika tyhjä. Silti se mitä työkalupakissa luonnostaan on, on aika lähellä
supersankarien supervoimia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti