Tuli oltua taas pari päivää äidin luona Savossa. Hautajaisethan ovat jo perjantaina. Ihaillen olen seurannut, miten vanhempi sukupolvi osaa luovia kuolemantapaukseen kuuluvan koreografian läpi arvokkaasti ja asiantuntemuksella. Soitot ystäville ja työtovereille, yhteydet hautaustoimistoon, muistokirjoitukset, kotiin järjestetty rauhallinen tunnelma. Samoin tulin ajatelleeksi, että aika usealle suomalaiselle naiselle se peruselämä kaiken nuoruusiän kohkaamisen jälkeen (työtä, työtä, puolisoa, lapsia) on elämä yksin. Lapset ovat muualla, puoliso on haudattu. Jäljellä on se oma itse, jota kaikki ne vuosikymmenet on teoillaan, asenteillaan ja kokemuksillaan rakentanut. Voi myös olla, että usea kymmenen vuotta tietyntyyppistä tapaa toimia karisee yltä aika pian, ja jäljellä ovat just ne omat asiat, joista on aina ollut kiinnostunut, ja joihin on taas aikaa ja mahdollisuutta palata. Tunnen vanhoja naisia, jotka eivät koskaan elämänsä aikana oppineet olemaan yksin, ja joille elämässä yksin ei ollut mitään mieltä tai sisältöä. Olen iloinen siitä, että äiti näyttää olevan sitä toista sorttia, joka aikansa surtuaan solahtaa jo nuorena oppimaansa yksineläjän elämäntapaan: paljon hyviä kirjoja, tapaamisia ystävien kesken, hengellistä toimintaa (joka avioliiton aikaan jäi vähälle), pienimuotoista matkustelua. Tätä taitoa toivon sitten joskus itsellenikin.
Talvikin tulee. Savossa oli jo lunta, ja ilmassa ihana, puhdas lumen tuoksu. pakko ehtiä haravoida viimeiset lehdet pihamaalta ennen kuin lumi tulee tännekin. Samaten odotan rännimiestä laittamaan saunakammarin sadevesikourut paikoilleen ennen talvea (eipäs nyt ilkuta, että kyllä ne ennen syyssateita olisi pitänyt laittaa...).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti