Kirjoja, joita ei tarvitse lukea kuin kerran

Minulla on ikävä Beckiä. Edellisen kirjan lopussa hän jäi Rhean keittiöön niin kuin olisi aina asunut siellä – minulle tuli lämmin ja hyvä olo hänen puolestaan. Sen verran keski-ikäinen alkaa jo olla, että tietää tuommoisten yhteenkuuluvaisuuden hetkien voivan olla harvassa ja näkee niiden arvon.

Lähikirjaston hyllystä olen nyt saanut luettua puolet sarjasta. Loput on ilmeisesti lähdettävä metsästämään muista kirjastoista tai soitettava niihin että lähettävät kirjat minulle lähikirjastoon. Oiva palvelu sekin! Hyllyssä olisi Kjell Westön Leijat Helsingin yllä, varmasti hieno lukukokemus jne, mutta olen nyt niin Beck-dekkareiden rytmissä etten saa aloitettua Westötä sitten millään.

Seisoin siis illalla hyllyn edessä ja mietin mitä lukisin iltapalalla. Ei ainakaan Göran Tunströmin novellikokoelmaa Todellinen elämä! (Hassua, en löydä helpolla arvostelua johon linkata.) Luin sen vuosia sitten metrolukemisena ja aina pois noustessa oli ahdistunut olo kirjan elämänkohtaloista. Mainitaan nyt vaikka siivekkäänä syntynyt tyttö, jonka siiville tietenkin käy hullusti, ja nimikertomuksen juutalaispojat jotka matkustavat Venäjältä Luvattuun maahan vain joutuakseen sodan keskelle niin että toinen pojista halvaantuu jo ekana iltana.

Toinen juttukokoelma jota ei ole tarvinnut uudelleen lukea on Peter Höegin Kertomuksia yöstä. Nämä ovat oikeasti upeita novelleja, yllätyksellisiä ja hienoja, mutta en koskaan myöhemmin ole päässyt ensimmäistäkään tarinaa puoliväliä pidemmälle.

Hassua miten jotkut kirjat, etenkin ne hyvät ja vaikuttavat, kyllästävät niin että kertalukeminen riittää.