Helli vauvaa

Keskisuomalainen on uutisoinut eilen ja tänään vauvoihin kohdistuneista pahoinpitelyistä. Luvut ovat suuria – keskimäärin joka kuukausi kuolee yksi vauva- tai taaperoikäinen vanhempiensa väkivallan vuoksi. Vuosittain jopa 200 000 lasta joutuu väkivallan kohteeksi. ”Hyvä” uutinen vauvojen pahoinpitelyasiassa on asiantuntijoiden mukaan kuitenkin se, että teot ovat harvoin tahallisia. Tai siis tarkoitus ei ole ollut vahingoittaa, saatikka tappaa. Pieni vauva kun on hauras ja saattaa saada luunmurtumia tai aivo- tai vatsavaurioita esimerkiksi jos häntä suutuspäissään ravistelee tai hänet pudottaa.

Lehden mukaan usein taustalla on uupumusta ja pitkäaikaista nukkumattomuutta levottoman ja itkuisen lapsen kanssa. Levottomuus ja itkuisuus puolestaan saattaa johtua epävarmuudesta ja epäsäännöllisyydestä lapsen käsittelyssä.

Taas pitää olla jotain mieltä. Nykypäivänä ei ole lainkaan harvinaista, että ensimmäinen vauva jota ylipäätään pitelee käsissään, on se oma esikoinen. Pienten hoitoa ei myöskään välttämättä ole päässyt seuraamaan ja harjoittelemaan omien pienten sisarusten tai muiden sukulais- tai läheisvauvojen kanssa. Vauva on suuri tuntematon. Jos tästä tulee ongelma, ongelman ratkaisua olisi mielestäni pitänyt lähteä hakemaan jo odotusaikana, viimeistään heti synnytyksen jälkeen.

Kätilöopiston Haikaranpesässä oli käytössä tapoja, jotka mielestäni auttavat ennaltaehkäisemään tällaista epävarmuuden, tottumattomuuden ja tietämättömyyden tilaa. Odottavat perheet kävivät perhevalmennuksessa, ja nimenomaan synnytyssairaalalla. Valmennuksissa puhuttiin paitsi synnytyksestä, myös imetyksestä ja perheenä elämisestä. Sairaalalla käydessään törmäsi väistämättä isiin, äiteihin ja vauvoihin. Kävimme tutustumassa synnytyssaleihin ja myös lapsivuodepuoleen. Siellä oli vauvoja joista heidän vanhempansa pitivät huolta. Mikäli mahdollista, tuore äiti kävi kertomassa kokemuksistaan ryhmälle. Siinä sivussa tapasimme taas yhden vauvan. Tällainen perhevalmennus kaikissa sairaaloissa kaikille perheille olisi upea asia. Vastasyntyneiden vanhempien luvalla ryhmän tulevat vanhemmat voisivat koetella vauvaa. Se tuntuu sylissä tältä. Sen niskaa pitää tukea näin. Sen voi huoletta kääntää tällä tavalla ylösalaisin, hassu juttu. Synnytyksen jälkeen oli aikaa olla perheenä perhehuoneessa, itse hoitaa lastaan, saada hoitoon tukea ja ohjeita. Isä kuului koko osaston mielestä perheeseen aika lailla tärkeänä ja oleellisena osana.

Tällaisen mallin saaminen yleiseen käyttöön vaatisi resurssien lisäämistä synnytyssairaaloille. Pienempiä yksiköitä tai olemassa oleviin yksiköihin lisää tilaa valmennusten järjestämiseen ja perheiden yhdessäoloon. Imetystukiryhmätkin tarvitsisivat rahaa ja arvostusta – niiden rooli tuntuisi sekä odotusaikana että etenkin lapsivuodeosastoilla itsestään selvältä. Neuvoloiden rooli on sanomattakin selvä kuin pläkki. Rikkaassa hyvinvointivaltiossa tällaisia ohjelmia polkaistaisiin taatusti mielihyvin käyntiin. Vai?

Ennen tätä – kun vauva, teini-ikäinen tai puoliso käy ylivoimaiseksi omille voimille, mainitsethan asiasta jollekulle. Puolisolle, äidille, isälle, lapselle, tädille, serkulle, samassa kirkossa tai samalla tennistunnilla kävijälle, naapurille, neuvolan työntekijälle, auttavaan puhelimeen, baarissa, ensikodissa. Meilläkin on ensikoti tässä kaupungissa. Sieltä saa apua esimerkiksi vauvan unirytmin kanssa, ennen kuin totaalinen uupumus iskee. Ekan kappaleen lukuja katsoessaan huomaa, ettei vauvaansa väsyväkään ole tässä maassa ainutkertainen tapaus.