Olemme jo monta viikkoa sitten tehneet yöasioissa sellaisen kompromissin, että yöllä ei tosiaankaan saa maitoa, mutta että äidin ja isän viereen voi mönkiä nukkumaan jos siltä tuntuu. Käänsimme pinnasängystä esiin sen puolen, josta sahattiin kymmenen vuotta sitten kaksi pinnaa pois jotta lapsi pääsee sängystä ulos tarvitsematta kiivetä ja pudota päälleen, ja vedimme pinnasängyn kiinni parisänkyyn. Järjestely on toiminut aika hyvin (jos ei edellisessä kappaleessa kuvailtuja satunnaisia päiväunilipsahduksia lasketa) eikä yömaidoista ole tullut sotaa. Mutta entä kun heräsin joku yö sitten siihen, että kello on kolme, pienimmäinen nukkuu vieressäni, ja imetän häntä. Kuinkas siinä niin kävi? Mitään muistikuvaa ei ole edeltävistä tapahtumista.
Muistanette, että aioimme seurata ilmalämpöpumpun käytön ja käyttämättömyyden vaikutuksia sähkönkulutukseen. Nyt on pidetty sitä välillä päällä ja välillä pois, ja pumpun ollessa pois päältä lisäilty siis lattialämmitystä ja säädetty pattereita hiukan isommalle. Sää on ollut koko ajan sama, ja puita on poltettu olkkarin uunissa noin joka päivä. Tulos: ei mitään sähkönkulutuksellista väliä sillä, onko ilmalämpöpumppu päällä vai ei. Ja oikeastaan ilman sitä on jopa hiukan lämpimämpää, sillä ison eteisen lämmin laattalattia antaa jalkapohjille lämmön illuusion – jonka taas pumpun aikaansaama vieno tuulenvire tehokkaasti tuhoaa. Kuinkas meidän kalliihkossa investoinnissa näin kävi?
Olen aina suhtautunut homeopatiaan kuin huonoon vitsiin. Mutta nyt on taas talvi, ja yökasteluun taipuvalla pojalla vuoden hankalin aika. Monet ovat saaneet merkittävää apua vaivaan klassiselta homeopaatilta. Huomaan harkitsevani asiaa vakavasti. Kuinkas tässä NÄIN kävi?
Ja hyväksi lopuksi: olin luullut, että tähän ikään ja virkaikään mennessä on tullut jo totuttua katkolla oleviin rahoituksiin, ja että kykenen odottamaan päätöksiä rauhallisin ja luottavaisin mielin. Mutta nyt kun osa rahoituspäätöksistä on jo tullut enkä ole vielä saanut killinkiäkään, huomaan huolestuvani ja ehkä hiukan jopa ahdistuvani. Entä jos rahoitus ei jatku? Entä jos oma armas ammattialani ei enää tarvitse minua? Löytyykö syytettäväksi ketään tai mitään muuta kuin oma tosi laiska julkaisutahtini? Tähän saakka en ole edes pohtinut ulkomaisten tutkimuslaitosten post doc –paikkojen hakemista. Käyköhän tässä vielä niinkin, että sellaista päätyy hakemaan, ja samalla tunnustamaan ammattiminällä olevan itselle tosi iso painoarvon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti