Lunta, ilmastopolitiikkaa. Maailman energiankulutus on kasvamassa – tuplaantuu vuoteen 2050 mennessä, kolminkertaistuu vuoteen 2100 mennessä. Millä tämä energia tuotetaan? Isohko voimala olisi rakennettava joka toinen päivä seuraavan 40 vuoden ajan. Uusiutuvalla energialla (tuuli, aurinko) voi täyttää merkittävän osan tarpeesta, mutta tarvitaan luotettavia lyhyen ja pitkän tähtäimen ennustuksia muun muassa tuulen nopeudesta, sateista ja pilvisyydestä. Uudessa energiarakenteessa on mukana epävarmuutta ja vaihtelevuutta, sillä se ei perustu käsinkosketeltavan materiaalin polttamiseen vaan elää vaihtelevien luonnonolojen mukana. Tämä asettaa haasteita energiaverkoille sun muille.
”Silent elephant in the room”. Globaaliin ympäristönmuutokseen keskittyneet kirjailijat pitivät innostavia ja hauskojakin puheita. Puhetta oli siitä miten 50-luvulla päästiin säätelemään ilmansaasteita Englannissa, siitä miten arkeologian avulla voidaan tulkita nykyajan ihmisille muuttuvien ilmasto-olojen sosioekonomisia vaikutuksia, siitä miten geoinsinööritiede yrittää säädellä asioita joiden säätely voi käydä vaaralliseksi (onneksi pelastuimme joskus pohditulta mahdollisuudelta tuhota otsonikerros ikään kuin sodankäynnin muotona). Sessio oli mukava muistutus kaiken tieteellisyyden seassa – tätä työtä tehdään, jotta meidän uskomattoman upea planeettamme pysyisi edes liki sellaisena kuin ihmiskunta sen tuntee.
(Taas itää se ajatus, että vaikka suuri todennäköisyys onkin ettei mitään ilmastokatastrofia tapahdu, ei se silti ole lainkaan poissuljettua edes omana elinaikana. Ehkä se kodin varmuusvarasto ei ole niin järjetön asia ylläpitää. Ihan vaan mielenkiinnosta pohdittavaksi – jos sähköverkko on kuukausikaupalla nurin ja julkinen palveluverkosto kaatuu, miten kussakin kodissa pärjätään?)
Tiedosta menee valtavasti ohi kun istuu väärissä sessioissa tai ei jaksa enää seurata, mutta jospa jotain tarttuisi päähänkin. Tänään tulee oltua iltapäivä ja alkuilta oman posterin edessä ja muihin oman alan postereihin tutustumassa. Jospa pääsisi juttuun kollegoiden kanssa ja saisi taas intoa ja potkua töiden jatkoa ajatellen.
Keräsin messualueelta kassillisen julisteita, kalentereita, tarroja, magneetteja, kyniä, viivoittimia ja 3D-laseja ja muuta, mitä nelilapsisen perheen kotiin tuntuu uppoavan pohjattomasti. Sukulaislapsetkin saattavat saada osansa NASA-tarroista.
Eilen olin kryosfääritutkijoiden illanvietossa, missä jaettiin joku mitali jollekin naistutkijalle. Katselin ympäri huonetta, ja olin hellän huvittunut meidän ulkoasustamme, joka on niin tuttu, niin tuttu, ja jonka tunnistaa itsessään helposti. Väellä saattoi olla hiukan paremmin päällä, mutta kas, jalkaan olivat jääneet ne tukevat kengät, ja hotellilta oli lähdetty heilauttaen vanha ja virttynyt päiväreppu olalle. Ei oltu muistettu, että hiukset oli kampaamatta ja vain sitaistu niskaan huolimattomasti. (Alan käytännönläheisestä hienostelemattomuudesta kertoo se tapaus, kun koetimme jatko-opiskeluaikana etsiä nettisivulle hienoa ja ylevää sitaattia edesmenneen polaaritutkija Palosuon muistelmista 50-luvun Huippuvuoriretkeltä. Emme löytäneet yhtään! Jotenkin ”Aamulla oli vapaata aikaa, lähdimme ampumaan lintuja” ei istunut suunnitelmiimme.) Monilla meistä on perhe. Uraohjuksia tunnen vähän. Myös mitalin saanut nainen muistutti työn ja perhe-elämän tasapainottamisesta, ja tuntui olevan hirmu iloinen kolmesta lapsestaan. (Minun lapseni ovat pärjänneet kotona hienosti, pienintä myöten. Minä olen heistä hirmu iloinen!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti