Myrskyn ulkotöiltä pelastama pohtii (taas) vanhemmuutta

Tulikin myräkkä, ja sain erinomaisen tekosyyn olla tekemättä rästissä olevia pihatöitä ollessani muutaman päivän kotosalla ennen tätä viimeistä päivystyspätkää. Ehkä ne odottavat vielä viikon. Tällä aikataululla on vaan tosi vaikeaa olla jouten ja paikoillaan. Onhan siitä ylivirityksestä se hyöty, että ajatukset alkavat virrata sitten kun hetkeksi pysähtyy.

Koetin pihatöiden sijaan sitten seurustella koululaisteni kanssa, olla tiiviisti nuorimmaisen kanssa, ja pikaisesti tavata puolisoakin. Hän tosin hoiti firman tietokoneiden muuttoa toisella (kolmannella?) paikkakunnalla ja ollessaan päivän kotona lähinnä harrasti harrastuksiaan joita ei oikein helpolla voi hoitaa kun toinen vanhempi liehuaa pohjoisessa.

Muutaman päivän sisällä ehti taas olla hyviä ja vähän vähemmän hyviä hetkiä vanhemmuudessa. Pitkiä keskusteluja saatiin käytyä aiheesta jos toisestakin, ja se on aika askel eteenpäin. Poikia ihailin ihan heidän fysiikkansa puolesta – molemmat ahkeroivat jalkapallon ja muidenkin liikuntamuotojen parissa ja 9-vuotiaan futsal-peliä oli kiva katsoa ja 12-vuotias on muuten vaan kehittymässä harteikkaammaksi ja vähän niin kuin NUORISOA edustavaksi.

Nelivuotias kasvaa kohisten, etenkin henkisesti, ja hänen kanssaan on niin kiva jutella, kylästellä ja touhuta. Ainakin silloin kun molemmat ovat hyvin levänneitä. Hänellä on muun muassa palapelivaihe menossa. Muutaman kymmenen palan pelit menevät parin opettelukerran jälkeen nopeasti ja miettimättä – myös ylösalaisin tai kuvaton puoli päälle päin jos oikein haasteen tarve yllättää. Lapsi saa hoidossakin tehdä nykyään palapelejä päiväuniaikaan, eli harjoitusta tulee sen verran että aletaan tarvita kohta uutta materiaalia.

Onhan vanhemmuudessa vielä vaikka kuinka niitä haasteitakin, ja uusia tulee tasaiseen tahtiin (esimerkiksi teinipojat, se tulee olemaan minulle ihan uusi aluevaltaus). Nelivuotiaan peukalon imeminen ei ole loppunut vieläkään, eikä varmaan lopukaan ennen kuin perheen elämä asettuu rauhallisempiin uomiin. Pojan yökastelu ei ole voitettu, mutta sen hoito on tasapainossa. Kaikkihan tästä ei ”parannu” koskaan, kysymys on siitä miten vaivan kanssa oppii itsenäisesti elämään. (Ja aikuisiässä yöllä vessassa ramppaaviahan ei enää onneksi kutsuta yökastelijoiksi.) Ja onhan samaisen lapsen kanssa kähinää vieläkin enemmän kuin tarvitsisi olla. Mutta kaikesta tästä koko ajan opitaan uutta ja toivottavasti kasvetaan puolin ja toisin.

(Lukemani äitiys- ja vauvakirjat ovat kyllä aika hyvää tavaraa. Ja vaikka niissä vauvoihin ja taaperoihin keskitytäänkin, jotain ravitsemusopillista ja lapsen käytöstä ymmärtävää voinee noukkia takataskuun myös leikki-, koulu- ja teini-ikäisiä ajatellen. Ehkä olisi voinut lukea pari parasta kirjaa jo ennen lapsia ja välttää syvimmät sudenkuopat esikoisen kanssa? Vaan olisikohan niitä silloin uskonut. Tosi jännää huomata, miten neljän lapsen kokemuksella alkaa kulkea tosi lähellä niitä linjoja, jotka ulkomaalaiset kahdeksan lapsen vanhemmat ja siinä sivussa lasten lääketieteen asiantuntijat esittävät. Kait siinä jotain yleismaailmallista on. Ja siinä että me ja kuulemma hekin olivat ihan eri mieltä lasten kanssa olemisesta silloin esikoisen kanssa.)