Aika kuluu tavallaan niin nopeasti. Ja sitten toisaalta, tuntuu että niistä vuosista kun olimme "aina" pääsiäisen tienoilla Kilpisjärvellä on oikeasti se yli kymmenen vuotta, kauan, kauan. (Silloin olimme siellä aina puolitöissä, mutta lapsilauma mukana. Talviekologian kurssin kanssa, kaksi viikoa kerrallaan, välillä vappuun asti niin että keittiön tädit saivat tarjota meille mämmin lisäksi myös munkkeja ja saimme seurata kun talonmies puhaltaa ilmapalloja.)
Loma-asutus oli hiukan lisääntynyt mutta muistaakseni rällääviä kelkkailijoita oli silloinkin jo paljon. Tunturit olivat samoilla paikoillaan. Rakennukset ja niiden sisustus ja tuoksu samoin. Jäämeri ja Tromssa olivat samanlaisia kuin silloin.
Lapset ovat tällä välin kasvaneet teineiksi ja mukana oli uusi pikkukoululainen. Ihanasti teinit taantuivat lapsiksi ja osoittivat selkeästi tykkäävänsä olla tuolla ihan tajuttoman paljon. Mäenlaskua, lumessa möyrimistä, piilosta (!), ahkeraa syömistä. Reissulla vahvistuksena on aina oltava entisiä tai nykyisiä kollegoja puolisoineen, niin oli nytkin ja hyvin tulimme toimeen yhdessä hiihtäen tai ikkunasta maisemaa katsoen, ruokaa laittaen ja roskia ahkerasti kierrättäen. Metallinpaljastimen käyttöä harjoitellen.
Ajan kulun huomaa siitäkin, että oma tutkimusaihe on hilautunut lumesta kohti poronhoitoa ja sen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Siksi maisemaa ja kylää ymmärsi nyt uudella tavalla. Ja sai kahvipöytään seuraksi myös uuden ihmisen: paikallisen tutkija-taiteilijan, melkein-kollegan ja hyvän keskustelutoverin.
Olipa täysipainoista. Nyt kun pääsisi taas kiinni arkeen. Joskin huhtikuu 2018 tulee hurahtaman ohi ennen kuin ehdin henkeä vetää (tiedossa neljä päivää Tampereella, yksi Helsingissä, kaksi Savossa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti