Toissa viikolla oli näin

Tämä teksti kirjoitettiin toissa viikon torstaina. 

Yksi lapsi täytti neljätoista vuotta, se pieni poika.

Vanhimmaisella on huomenna vanhojen tanssit. Ihmeen vähän olemme joutuneet kuulemaan angstia liittyen tanssiharjoituksiin, -partneriin tai -kenkiin, puhumattakaan puvusta, meikistä ja kampauksesta. Nämä ovat jotenkin vaan tapahtuneet, vähäisellä stressillä. Kuinka hyvä.

Tietenkin nyt tanssiviikolla auttaa, että lapsi ei asu enää meillä kotona. Meidän ei tarvitse tietää viime hetken stresseistä ja huomisen aamun herätyksestä kello neljältä.

Muutenkin, kun lapsia on tämmöinen nippu, yksittäisen lapsen isotkaan jutut eivät kasva kovin suuriin mittasuhteisiin. Vanhojen tanssejakin on meille tulossa uudelleen - ja vaihto-oppilaan kanssa tämä kausi käytiin läpi jo pari vuotta sitten kertaalleen.

Hauskaa toki. Meille on tulossa myös mummu, ja ehkä mummikin. Ehkä synttärikakkua saadaan 14-vuotiaan kunniaksi.

Ja sunnuntaina illalla lähden Rovaniemelle työviikkoa viettämään.

Havahtuminen

Näihin muuttoihin ja muihin liittyen: ihan viime aikoina on vasta tullut se aito havahtuminen, että nämä lapset oikeasti kasvavat isoiksi eikä niitä ole tulossa lisää. Että kun tuo nuorimmainen täyttää keväällä yhdeksän, täyttää hän sitten seuraavaksi kymmenen ja niin edelleen, eikä perässä ole tulossa seuraavaa vauvaa, taaperoa, koululaista.

Totta kai vapauttavaa.

Mutta havahdun siihen, että minulla ei ole taitoja tällaiseen tilanteeseen. Olen tottunut siihen että jälkikasvulla on seuraa ja tukea (ainakin riitelytukea) toisistaan. Keskusteluja ei tarvitse aloitella tai ylläpitää, käsiteltäviä asioita on koko ajan ilmassa, hiljaista ei ole. Jossakin vaiheessa käykin niin että meillä on kotona vain yksittäiskappale teinejä. Ja jo nyt on käynyt niin, että meillä on yksittäiskappale pieniä koululaisia - eikä hänellä oikein ole luontaista seuraa kotona, samalla tavalla kuin aikaisemmin pienillä koululaisilla on aina ollut. Täytyy hakea taas uutta vanhemmuutta.

Koko ajan se on sama juttu.

Jatko-osa

Ranskalaisesta selvittiin kunnialla. Poika 16v ihan kaverustui sen kanssa.

Ja todentotta, vanhimmainen on muuttamassa tällä viikolla. Vuokrasopimuksia on allekirjoitettu, tukia haettu, kaverin sukulaisen muuttoauto hakee huonekaluja jo tänään. Tyttö nyysii itse pitkin viikkoa loppuja kamppeitaan asunnosta toiseen. Viimeisenä gerbiilit tavaroineen. Milloinkahan itse pääsen paikan näkemään?

Välillä tulee kummallinen tyhjyyden tunne ajatuksesta että lapsi ei ole enää lähtökohtaisesti täällä.

Tiedostan sen, että kun kaikki ovat poissa, on aktiivisesti muutettava tapojaan, ja tapojaan ajatella. Siihen on tosin vielä kymmenen vuotta aikaa.

Helmikuu: vähissä voimissa

Tukholma vei voimat aika totaalisesti. Ilmeisesti pari päivää täysimittaista ajattelemista, suunnittelemista, pätemistä ja verkostoitumista on aika paljon. Etenkin kun tuloksena on lähinnä oman työsuunnitelman tuplaantuminen ja jonkinlainen sekoittuminen... Toisaalta, ehkä tuloksena on mahdollisuus myös jatkaa hankkeessa ensi syksyn jälkeenkin. Ja ihmiset toki olivat mukavia.


Ja jos prioriteettilistalla olisi kumminkin ne ns. omat työt ensin, eli keskeneräiset käsikirjoitukset. Tekee muuta sitten miten ehtii.

Ja oikeasti ottaa ne vapaaehtoisemmat hommat kuten kasvatustieteet hyvin vähällä.

Kun maaliskuussa pitää oikeasti opettaakin. Jos ei siinäkään laita rimaa liian korkealle.

Kotona on vain yksi ranskalainen, käy täällä lähinnä nukkumassa. Vanhimmainen tarjoaa sille välillä kyytejä, toiseksi vanhimmainen otti sen mukaan pelaamaan tietsikkaa. Ihan helppo tapaus. Pieni, ja nuoren oloinen poika.

Jottei olisi liian yksinkertaista, toinen auto on huollossa vielä monta päivää.

Ja jottei ajatteleminen ja prosessoiminen ja järjestely loppuisi kesken, vanhimmainen ja hänen ystävänsä saivat päähänsä NYT lähteä toteuttamaan muuttoa pois kodeistaan. Me otetaan tämä puolison kanssa ihan iloisesti ja jännityksellä, mutta onhan tässä mietittävä käytännön asioita, pelättävä yllättäviä kustannuksia (vaikka tytöt pyhästi lupaavat että niitä ei tule) ja kaivettava kaappien kätköistä vanhaa kamaa joka on laitettu säilöön tätä hetkeä varten.

Montakohan kertaa muuttokuorma vielä palaa kotiin, ennen kuin häipyy lopullisesti?

Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä tällä on siihen, kun lapsi lähti kauan sitten alle yksivuotiaana perhepäivähoitajalle, kassi pakattuna?

Tammikuu: voiton puolella

Tilanne.

Puoliso osti jääkiekkosyistä kuukaudeksi cmore -palvelun, eli olen katsonut talviurheilua kuten ennen vanhaan. Nuorimmainen on katsonut Olipa kerra avaruus. Muuten palvelu ei oikein tunnu meille tarpeelliselta.

Täitä on häädetty vaivattomalla shampoopesulla ja raivostuttavalla tsiljoonan hiuksen selkkoamisella ja munien nyppimisellä. Minulta kaverit hävisivät heti ekalla pesulla eikä muniakaan ollut. Nuorimmaisen viidakko on niin valtava, että munien nyppimistä tuntuu riittävän... ja riittävän... ja riittävän. Mistä saisi sellaisia apinoita, jotka istuisivat lapsen vieressä ja kärsivällisinä nyppisivät? Lapsi voisi opettaa sille samalla viittomakieltä ja ne voisivat keskustella lajienvälisistä eroista ja yhtäläisyyksistä.

Puoliso hiihtää. Nuorimmainen on oppinut uimaan kunnolla, ja hyppiimään altaaseen.

Lapset ovat muutenkin ihan reippaita ja ihania. Lukiolaiset tosin ovat järjestäneet meille parin viikon päähän kansainvälisyyttä, eli 1-2 vierailevaa ranskalaispoikaa asuu meillä muutaman päivän. Täytyy imuroida yläkerta.

Itse olen viikonlopun laittanut ruokaa ihanasti oman mielen mukaan. Munakoisoa juuston kera. Munakoisopizzaa. Tomaatti-vuohenjuustopastaa kanalla ja nyhtökauralla. Kokeellisia (pahoja) lettuja. Ja valmistaudun siihen, että saan matkustaa keskiviikkona muutamaksi päiväksi Tukholmaan. Ah. Tukholma. Verkostoitumista ja pätemistä tutkimushankkeen tiimoilta. Saan myös tavata ystävän, jonka kanssa olen edellisen kerran ollut samalla paikkakunnalla vuonna 2010. Ah.

Ja tammikuun on kääntynyt voiton puolelle, ja valon lisääntymisen jo melkein näkee.

Lisätyö

...ja kun tuntuu, että tammikuussa jaksaa just sen mitä kalenterissa lukee eikä yhtään ylimääräistä, jää päätä raapiessa kynnen alle pikkuinen hyönteinen. No täitartuntaa meillä ei ole ennen ollutkaan! Ja taisi nytkin jäädä äitiin ja (nuorempaan) tyttäreen.

Onneksi se ei nykyään vaadi suursiivousta eikä DDT:tä. On pesty päät, vähän kammattu, ja vaihdettu lakanoita.

Jäämme seuraamaan.

Huoh.

Kömmimme peiton alta

Reilut kaksi viikkoa nukuttu pitkään, valvottu pitkään, syöty paljon, oltu paljon samojen seinien sisässä. Ehkä hyväkin, että arki hiljalleen alkaa? Sitä ei tosin tuntunut klo 6:50, kun herätykset alkoivat soimaan.

Joulu rauhoitti ja toi iloa: lohta, Lapista ostettuja lihamaistiaisia, Big Bang Theory ja Sillan uusi kausi, suklaata, joulukuusi.

Huono vuorokausirytmi, iltapäivälle nukkuvat teinit ja liian vähäinen määrä raitista ilmaa myös nosti ärtymystä pintaan. Ja ajatuksen, että kun kaikki omat ovat teinejä, tarvitsemme varmaan joitakin varalapsia tai tukiperhetoimintaa - muuten lomat ja juhlapyhät tuntuvat merkityksettömiltä.

Lepääminen on ehkä ladannut akkuja koulua ja liikuntaharrastuksia kohtaan (lapsilla) ja työn taas aloittamista kohtaan (itsellä). Sukua on nähty. Äidin luona on oltu loppiasen tienoo. Uudenvuoden juhlintaan on osallistuttu kotikadulla (ihmeellistä olla kaupungissa uutta vuotta!). Nuorimmainen on oppinut luisteluhiihdon ja uskaltaa lähteä yksin hiihtämään.