Tästä meiltä koululle kävellessä näkee - paitsi pusikkoa ja tuoreehkoja kerrostaloja – myös kaksi erillistä puutaloaluetta. Molemmat ovat hämmästyttävän harmonisia kokonaisuuksia. Ensin on tämä meidän 50-luvun alue. Suht samankokoiset tontit, vanha puusto ja yhtenäisenmuotoiset ja –ikäiset rakennukset antavat anteeksi sekalaiset remontit, laajennukset, värimaailmat, puutarhanhoitotyylit ja koristeet. Tai pitäisikö sanoa, että jälkimmäiset nimenomaan antavat sen viehättävän hengen muuten kovin yhtenäiselle alueelle. Koulun lähellä on 20- tai 30-luvulla pystyyn lyöty alue, jolla tontit ja talot ovat pienempiä ja talojen muotokin erilainen. Muuten samat sanat pätevät tähänkin alueeseen. Entäs kun nyt totuttaa esteettisen silmänsä tällaiseen viehättävyyteen ja harmonisuuteen? Voiko enää koskaan muuttaa minnekään, ja olla tyytyväinen maisemiin? (Retoriseen kysymykseen vastaus: Lappi on aina jäljellä.)
Ainesosina perhe-elämä, yhteiskunnallinen(kin) pohdinta, luonnontutkimus ja kirjafriikkeys.
torstai 14. elokuuta 2008
Koulumatkan varrelta
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti