Eka kuukausi

Vaihtari on ollut meillä nyt kuukauden. Ei tunnu pahalta, toivottavasti ei hänestäkään. Teini ei hänen kanssaan juuri puhu, mutta onneksi tämä ei tullut yllätyksenä. Ensimmäiset opitut suomen kielen sanat tervehdysten ja numeroiden jälkeen ovat olleet "ihan kohta" ja "syömään" ja "nukkumaan", eli nämä mitä jatkuvasti toistellaan. Koulussa saadut ystävät ovat enimmäkseen toisia vaihtareita, mutta toivomme että hiljalleen myös suomalaiset rohkaistuvat olemaan hiukan sosiaalisempia. Ja meidän hiljainen thaimaalainen puolestaan suomalaisten suuntaan.

Vihreillä naulakoilla

Tuli vietettyä muutama päivä Oulun yliopistolla. Siinä vasta arkitehtuurin taidonnäyte. Koko yliopisto saman katon alla. Siellä suunnistetaan melkein kompassilla, tai maamerkeillä "vihreistä naulakoista ylös ja siltaa pitkin eteenpäin."

Tieteellinen anti oli jonkinmoinen, vähäinen. Hakemusta väännettiin.

Samaan aikaan toisaalla: perhe piti huolta itsestään sekä Jyväskylässä että Birminghamissa.

Helsinki - Lontoo - Birmingham

Puoliso vahvisti aamulla että kyllä se meni.
Lähti jonkun toisen suomalaisen kanssa kohti turvatarkastusta ja siitä kohti uutta kokemusta ja uudenlaista elämää.

Tänään olen ollut lämpimän onnellinen pojan puolesta. Kyllähän tuollaiselle lukioikäiselle alkaa kodin seinät olla välillä ahtaat, vaikka välit ihan ok olisivatkin. Vaistot sanoo, että nyt olisi aika ottaa etäisyyttä ja seistä enemmän omillaan.

Meni

Kovasti keksi oheistoimintoja, pelasi koneella monta päivää putkeen ja nukkui huonosti. Välillä aktivoitui ja osti koulutarvikkeita tai sovitti pukukenkiä.

Illalla alkoi touhuta hirveästi ja ahtaa lisää tavaraa ihanaan vaaleanpunaiseen matka-arkkuun. Rekisteröidä vakuutustaan, printata papereita, ladata puhelimen vara-akkua ja kysellä että vieläkö kaupat on auki. Hyräillä, kokata nuudeleita ja papuja hirveällä kolinalla vaikka muut olivat nukkumassa. Etsiä nukkuvan pikkuveljen huoneesta Harry Potter -kirjaa englanniksi.

Äsken se lähti isänsä kyydillä kohti Helsinki-Vantaata. Lento on aamulla. Edessä pari päivää Lontoossa ja sitten uuteen kotiin Birminghamiin, italialaisen vaihto-veljen kanssa.

Kait se pärjää.

Itse koettaa olla reipas ja iloinen, eikä haikailla ihan hirveästi pojan perään. Tällä kertaa ei tarvitse tehdä surutyötä huonetta siivoamalla - huoneessa asuu jo thaimaalainen vaihtari. Lakanat ja peiton voi pestä ennen kuin sijaa alakerran sängyn vierasvaraksi. Toimittaa turhiksi jääneet jalkapallovarusteet takaisin joukkueelle. Antaa itselleen luvan surra sentään, muistaakseni tunne menee pian ohi.

Kilpailuhenkisyydestä

9-vuotias on salavihkaa alkanut kisata juoksemisessa. Kävihän hän yleisurheilukerhossa jo pienenä, ja on aina ollut innokas kilpajuoksija perhepiirissä. Ja pari kertaa on tullut käytyä isän maraton -keikoilla juoksemassa "minimaraton". Mutta nyt kesän urheilukerhon jälkeen tuli mieleen että mitä jos kävisit seurakisoissa. Olisi 9-vuotiaiden aitajuoksu. No mikä jottei!

Lapsi kävi, juoksi 40m aidat ihan mallikkaasti, ja pääsi maaliin myös 600m matkalla. Analysoi tarkasti, miten kumma että vaikka meni ihan hyvin, ei ole tyytyväinen.

Seuraavalla viikolla oli toiset seurakisat, ja siellä tuli 40m sileällä erävoitto. Ja kotiin tuli murjottava tyttö. "Toisessa erässä ne sai lähteä telineistä. Jos minäkin olisin saanut, olisin juossut paljon paremmin!"

Kauden päätteeksi oli vielä piirimestaruusviestit kotikaupungissa. Kysyttiin varovasti, että mitenkäs tämmöinen urheilukerholainen joka ei ole valmennusryhmässä, mahtuuko 9-vuotiaiden viestijoukkueeseen. No mahtui. Ei tosin siihen innokkaasti toivottuun 50m pikaviestiin, vaan 400m pitkään. Kyllä oli jännää olla katsomossa, kun oma lapsi kisasi tuollaisessa missä oli jotain panostakin. Myös lapsi jännäsi hirveästi, että mokaako tai kaatuuko ja jaksaako. No ei mokannut, ei kaatunut, ja jaksoi. Kultaa tuli, ja palkintokorokkeelle päästiin toisten tyttöjen kanssa hihkumaan. Nyt kuulemma tuntui hyvältä. Haluaa voittaa toistekin.

Puoliso tunnistaa kuulemma miltä tuollainen voiton- ja kehittymisentahto tuntuu. Itse en osaa samaistua. Mutta olen samaa mieltä kuin puoliso siitä, että ei tuollainen kilpailuhenkisyys minnekään ihmisestä häviä, jos se on häneen syntymässä istutettu. Vanhempana voi auttaa siinä, että lapsi löytää paikan ja seuraa jossa asennetta ymmärretään ja terveesti tuetaan.

Lapsi jatkaa syyskuussa yleisurheilun parissa.

Miten opetetaan vaihtari kulkemaan ympäri uutta kotikaupunkia

Kun ajoimme lauantaina kotiin lentolentältä, näytimme heti missä on lähin bussipysäkki.
Sunnuntaina ajelimme ympäri kaupunkia ja mm. kävimme tulevan koulun ovella.
Maanantaina valtuutimme 17-vuotiaan lähtemään aamutuimaan vaihtarin kanssa koululle. Kävelemään pysäkille, neuvomaan oikeat ja väärät bussit, näyttämään mallia bussissa, kävelemään koululle oikeaa reittiä keskustassa keskuspysäkiltä.
Iltapäivällä valtuutimme 19-vuotiaan bongaamaan vaihtarin koululta, ja matkustamaan hänen kanssaan bussilla kotiin.
Tiistaina jouduimme viemään hänet koululle kun tunti alkoikin paikassa X, ja iltapäivällä hakemaan kun piti mennä jonottamaan kansalaisopistolla.
Keskiviikkona hän kuulemma osasi itse. Ja osasi toki. Aamulla hän lähti sen verran myöhään liikkeelle, että joutui tyytymään myöhempään bussiin ja pitämään aika vauhtia keskustassa, kouluun ehtiäkseen. Iltapäivällä bussi ja reitti olivat oikea, mutta tyttö ajoi pari kilometriä liian kauas ja kävely kartan avulla suunnistaen oli hidasta. Siinä vaiheessa kun aloimme lähetellä viestejä kotoa päin, oli hän kuitenkin päätynyt jo naapurikadulle.
Torstaina hän oli ottanut opikseen. Aamulla lähtö tapahtui säntillisesti 7.25, ja iltapäivällä ei tehty harharetkiä.
Tänäänkin tyttö lähti ajoissa ja kajautti ovella HEIPPA!
Tavallaan tuntuu, että kotiutuminen on sujunut ihan hyvin.
Tavallaan ihan hyvä, jos paikat ja ajat ovat hallussa ennen kuin tämä loppukesä vaihtuu synkäksi syksyksi.

Hassua on muuten se, että kun 20 vuoden tauon jälkeen kuuntelee Black Boxin levyä Dreamland, käy selväksi että se on joskus ollut hallussa c-kasetilla, ja sitä on kuunneltu ahkerasti. Sävelkulut jne eivät yllätä ollenkaan, vaikka en olisi niitä muistanut jos olisin muistelemaan ryhtynyt.

Ekat päivät

No tässä sitä taas ollaan - tutustumassa yhteiseen eloon uuden vaihto-oppilaan kanssa. Maustetta soppaan antaa se, että oma poika 17v on lähdössä kymmenen päivän päästä itse vaihtoon.

Tuntuu ihmeen helpolta, ainakin tänään. Haimme lisälapsen lentokentältä eilen. 16-vuotias thaimaalaistyttö puhuu hiljaisella äänellä mutta puhuu, välillä jopa oma-aloitteisesti. Nuorimmainen ottaa hyvin kontaktia ja täällä on käynyt jo kaksi muuta pientä tyttöä tutustumassa tulokkaaseen. Meistä puolison kanssa tilanne tuntuu paljon helpommalta kuin viime kerralla pari vuotta sitten. Tuntuu että kamalasti ei tarvitse muuttaa omia rutiinejaan, eikä jännittää. Katsotaan millaisia kriisejä saamme aikaan vuoden mittaan.

Se on tärkeää, että koulu alkaa sujua hyvin. Ainakin tämä tapaus on kiinnostunut suomalaisesta koulusysteemistä ja selkeästi opiskelemiseen taipuvainen. Koulun alun alkamisesta tiedämme enemmän ensi viikonloppuna.

Luonnoslaatikosta: Mallioppimista ja oppimisen malleja

Kaksi teiniä 15-17 -vuotiaaksi saattaneena olen tehnyt sen huomion, että tuossa iässä niihin saattaa iskeä joku kummallinen MATKIMISIKÄ. Hyvin samankaltainen kuin 2-4 -vuotiailla monesti on. Sellainen, jossa hakeudutaan vanhemman seuraan, kysellään, ehkä haastetaankin ja kyseenalaistetaan, mutta myös kokeillaan niitä juttuja mitä vanhempi tykkää tehdä, otetaan mallia. En tiennyt että tällainen vaihe on tulossa. Joko olemme tehneet jotain oikein, tai sitten tämä on ihan normaalia aikuisuuteen kasvavan nuoren käytöstä mutta jostakin syystä siitä ei puhuta. Voisiko olla niin, että samoin kuin synnytyskertomukset tuppaavat olemaan kamalia verilöylyjä vaikka synnytys usein onkin rauhallinen ja voimaannuttava hetki, teineistä tehdään puheissa vaikeita ja vihollisia vaikka he usein ovatkin hauskoja, vilpittömiä, innokkaita kasvamaan ja halukkaita ottamaan mallia vanhemmistaan (vaikka sitten salaa).

Tässä tullaan tietty siihen haastavaan tietoon, että olisi oltava hyvä malli.

Teinin kanssa oleminen on mielestäni muutenkin aika lähellä pienen lapsen kanssa olemista. Teinille on hyväksi jos hänet hukutetaan yltäkylläisyyteen mitä ihmisenä olemiseen tulee: jos hänet mahdollisuuksien mukaan otetaan luontevaksi osaksi omaa tekemistä ja arkea, annetaan hänelle huomiota, aikaa, juttuseuraa, fyysistä läheisyyttä, tekemistä, työtä, ihmisiä, sukulaisia, pohdintoja. Sanoitetaan maailmaa ja elämää niin kuin ihan pienellekin.

Elokuu 2018

Järkätty taloa kun yksi vaihtari pian tulee ja aika pian sen jälkeen toinen lähtee. Kannettu sänkyjä huoneista toiseen ja imuroitu.

Nuorimmainen käynyt ekan kerran yleisurheilukisoissa. Jännää oli. Näen, että kohta hänelläkin on seuran verkkarit ja kisaa käydään useammin kuin kerran kesässä.

Vanhimmaisen kesäbemari on pihalla ja siitä koetetaan vaihtaa moottorin kansi. Tai sylinterin kansi. Tai jotain. Neiti 19v nauttii saadessaan purkaa, ryömiä auton alle, ostaa vanhoja moottorinosia, ajaa peräkärryllä niitä hakemaan, ja mustata kätensä. Jotenkin viehättävää.

Leikkauksesta viisi viikkoa. Olo on hyvä. Tuntuu että olen toipunut. Koetan olla innostumatta liikaa siitä, jos olo olisikin parempi kuin ennen operaariota. Ehkä minäkin aloitan vuoden päästä aikuisten yleisurheilukoulussa?

Luonnoslaatikosta: Oma erityinen paikka

Olin mukana tapaamisessa, jossa odottajat keskustelivat ja saivat tietoa synnytykseen liittyen. Kutsukaamme sitä vaikkapa sellaiseksi epäviralliseksi kolmannen sektorin järjestämäksi synnytysvalmennukseksi. Ilta loppui ihanaan rentoutus / visualisointiharjoitukseen, jossa ideana oli hakea mielikuvista, muistoista tai haaveista OMA ERITYINEN PAIKKA, jossa olo on hyvä, rento, turvallinen ja luottavainen. Tämän paikan tuntua, hajua, ääniä, lämpötilaa ja kaikenlaisia yksityiskohtia haettiin mieleen samalla kun vahvistettiin paikkaan liittyvää positiivista mielentilaa.

Ihan hassua oli, kun rupesin miettimään tosielämän lempipaikkojani. Onhan niitä kaikkia luonnonkauniita ja takkatulen rätinöitä, mutta minulle tuli etsimättä mieleen neljä, ehkä viideskin. Ja väitän, että nämä eivät ole niitä kaikkein yleisimpiä tässä yhteydessä visualisoituja ympäristöjä. Ensinnä tuli mieleen Hipposhalli - Jyväskylän suurin ja vanhin yleisurheiluhalli. Seuraavana suuret kirjastot. Seuraavana suuren sairaalan käytävät, aulat ja odotustilat. Heti perään Brysselissä koetut Euroopan neuvoston kokousrakennuksen suuret kokoussalit taka- ja sivukäytävineen. Ja jos mielikuvassaan ei ole kiire eikä paljon kantamista, joku iso ja siisti eurooppalainen lentoasema, vaikka Amsterdam, kuuluu samaan kategoriaan.

En ehkä käyttäisi näitä synnytyksen aikana, mutta näköjään tässä elämäntilanteessa kaipaan paeta - mielessä tai tosielämässä - paikkaan ja tilaan jossa:

a) äänimaailma on hillitty mutta anteeksi antava - omat yskähdykset tai asennon vaihtamiset eivät kuulu kaikelle kansalle
b) lämpötila ja valaistus ovat neutraaleja
c) kukaan ei tiedä missä olen (no ok, joskus tosielämässä puoliso tietää että olen urheiluhallilla, mutta periaatteessa)
d) kukaan ympärillä ei tiedä kuka minä olen
e) tunnelma on keskittynyt ja toiminta ympärillä on tavoitteellista - mutta minun ei tarvitse ottaa siihen osaa
f) tähän liittyen: ympärillä on ihmisiä, mutta he kaikki ovat keskittyneet omiin asioihinsa ja voin olla suht varma ettei minua puhutella
g) minulla ei ole mitään pakollista tehtävää, olen yksin ajatusteni, lukemiseni ja kirjoittamiseni kanssa
h) minulta ei odoteta mitään tietynlaista käytöstä tai tekemistä, saan olla ihan oma itseni
i) puhelin on joko äänettömällä tai kiinni - kukaan ei saa minua kiinni ja tiedän ettei minun tarvitse vastata yhteenkään viestiin tai puheluun - minun ei tarvitse PUHUA

Tästä saattaisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että tämmöiset ehdot eivät arjessa täyty riittävän usein. Ja sellaisen, että on järjestettävä säännöllisesti mahdollisuuksia viettää aikaa kirjastoissa.

Luonnoslaatikosta: Akana - Kun synnytys pelottaa

Kun lukemalla luin synnytys- ja vauvavuosi -aiheista kirjallisuutta, alkoi kyllä jyvät erottua akanoista. Olen koettanut noille "Luetut" -alasivuille mainita jotakin kaikista luetuista opuksista, mutta tuntui että olisi hyvä kirjoittaa joistakin laajemminkin.  Tämä kirjoitus on siis yhdestä joka mielestäni menee kategoriaan "akana". Kyseessä on siis tuore kirja "Kun synnytys pelottaa" (Rouhe, Saisto, Toivanen, Tokola). Etukäteisoletus oli että tässäpä hyödyllinen kirja, vieläpä tuore ja suomen kielellä. No joo. Hämmästyttävän negatiivisesti suhtauduin kirjaan kun sain sen luetuksi asti.

Mielestäni siinä kirjoitetaan synnyttäjälle hyvin ulkokohtaisesti ja kylmästi, ja asenne on tosi vahvasti potilas-hoitohenkilöstö -asenne. Synnytys kuvataan voimakkaasti hoidetun  sairaalasynnytyksen kannalta. Puhutaan "supistusten hoidosta" ja kun synnyttäjä soittaa sairaalaan pyydetään "kuvailemaan oireita". Synnytyksen kulusta ei kerrota paljonkaan, esimerkiksi synnytyksen aikana erittyvistä hormoneista ei puhuta, etenkään endorfiinituotannosta. Sanotaan vaan epämääräisesti että synnytyksen edistyessä synnyttäjä turtuu (!?) kipuun. Myös keisarinleikkauksen riskeillä ja ongelmilla oikein mässäillään kirjassa. Jos olisin synnytyspelkoinen ja tahtoisin sen leikkauksen, pelkäisin kirjan jälkeen sekä synnytystä että leikkausta!

En myöskään pitänyt siitä, että synnytyksen jälkeinen masennus oli riisuttu melkein pelkäksi psykologiaksi. Kun ilmeisesti henkilökohtaisella aivokemialla on aika paljon sanansijaa siitä puhkeaako masennus vai ei tietyissä oloissa. Tai siis miten aivokemia reagoi hormonaalisiin muutoksiin. Totta kai ympäristöllä ja omilla varhaisilla kokemuksilla on osansa.

Oli kirjassa hyvääkin. Siinä puhuttiin jotenkin niin että (samoin kuin ruumiin sidokset ja kudokset) raskauden aikana MIELEN RAKENTEET MUUTTUVAT JOUSTAVAMMIKSI, niin että tulevan äidin on ylipäätään mahdollista muuttaa minäkuvaansa ja käsitystään kaikesta muustakin ja on mahdollista valmistautua siihen vauvan tulkitsemiseen ja tietynlaiseen ajatuksenlukuun. Se oli hienosti ilmaistu enkä ollut sitä ennen ajatellut. Samoin tekstissä rohkaistiin pohtimaan omaa kiintymyssuhdemalliaan (mikä varmaan aika monella on epämiellyttävä kokemus, ei vähiten sitä varten miten sitä ehkä huonoa mallia huomaa toteuttavansa omassa kasvatustyössään). Ja yhdessä luvussa joku kirjoittaja puhui paljon synnytyksen kulun yksilöllisyydestä ja synnytyskokemuksen yksilöllisyydestä. Ja sanoi ettei ole ennakko-oletuksia siitä mitä synnytyksessä pitäisi tehdä tai miten olla - synnytyshuone on niitä ainoita paikkoja nyky-yhteiskunnassa jossa saa olla oma itsensä. (Tämä taas oli ihan ristiriidassa toisen kirjoittajan synnytys -kuvauksen kanssa...) Ehkä kirjan isoin ongelma olikin se että kirjoittajia oli monia ja jonkun heistä tyyli ei vaan sopinut minulle.

En suosittele synnytyspelkoiselle! Mieluummin Malla Rautapartaa joka sentään kirjoittaa äidille lämminhenkisesti, ja haluaa vahvistaa äidin omia voimavaroja ja käsitystä siitä että synnytys voi olla hyvä kokemus eikä mitään mistä tarvitsee "selvitä". Tai Janet Blaskaksen klassikko "Aktiivisynnytys". Tai jos englanninkieli ei ole este, niin Ina May Gaskinin iki-ihana Ina May's Guide to Childbirth.

Luonnoslaatikosta: Lasten pilaamisen vaikeudesta

Menneiltä viikoilta pari vanhemmille armoa antavaa tekstiä.

Perheen tyyli sattaa altistaa mielenterveydellisille ongelmille, mutta monilla muilla tekijöillä on myös suuri merkitys.

Ja ympäri maailman nähdään valtavalla kirjolla tapoja kasvattaa ja kasvaa - ja yleisesti ottaen lapsista tulee ihan tolkun ihmisiä.

Luonnoslaatikosta: Kyllä lastenlääkäri tietää

Teinipoika halusi taannoin katsella söpöjä kuvia itsestään vauvana ja kaiveli esille oman kirjansa (johon on koottu kaikkia vauvaiän muisteloita ja sen jälkeen kirjoitettu lähinnä syntymäpäivisin). Kirjan välissä oli myös lastenlääkärin lausunto sairaalan "lähtötarkastuksesta". Paperin luonnehdinta pojasta oli NAPAKKA, HYVÄKUNTOINEN JA NÄLKÄINEN.

Hihii! Niinhän se on edelleen.

Pakko oli kaivella papereita ja tarkistaa mitä toisten lasten vastaavissa lukee. Ja on ne neroja ja selvännäkijöitä ne lastenlääkärit!

Pikkuveljellä luki REIPAS, TYYTYVÄINEN JA HYVÄNVÄRINEN.

On se! Kun katsoin niin hyvän värinenkin.

Vanhimmaisella luki UNELIAS. HYVÄKUNTOINEN, PIENI, HYVÄN VÄRINEN.

No teinitytöillä on tapana olla uneliaita pitkälle päivään, ja hyväkuntoinen se on jos kuka. Pienuudesta en menisi enää sanomaan.

Nuorimmaisen selonteko oli pidempi. YLEISTILA HYVÄ. SOLISLUUT EHJÄT, LONKAT SIJOILLAAN. TARTTUU, MOROTTAA, ASKELTAA.

Refleksit ovat tähän ikään mennessä onneksi jo haihtuneet eli morottaminen tarkoittaa korkeintaan tervehtimistä ja tarttuminen ja askeltaminen tehdään ihan tarkoituksella, mutta (onneksi) yleistila on pysynyt hyvänä!

Luonnoslaatikosta: Lihan syöntiin liittyen

Ajankohtaista. Toisaalta lihankulutus on Suomessa kasvanut viime vuosikymmeninä, toisaalta kasvisruokailukin on nouseva trendi. Jos ei muuta, lihan syömisestä tai syömättömyydestä puhutaan paljon ja aika kiihkeästikin. Viime vuonna WWF julkaisi Lihaoppaan, joka "auttaa tekemään ympäristön kannalta parempia valintoja lautasellesi".

Omana lusikkana soppaan joitakin ajatuksia lihansyönnistä (taannoisten käristyksen ja potkakiekkojen siivittämänä). Mielestäni hyvä olisi, jos arkiruoka olisi kasvispainoitteista, ihan kaikilla, ihan kaikkialla maailmassa. Jos eläimiä hyödynnetään, en pidä pahana "teurasjätteiden" (nugetit, nakit ja sen sellaiset) syömistäkään, kohtuudella. Viikonlopuksi ja juhlaruoaksi liha olisi passeli. Niin että liharuoka olisi oikeasti laadukasta, rauhassa tehtyä, ja niin spesiaalia että tiettyä ateriaa ajattelisi jo monta päivää etukäteen ja muistelisi jälkikäteen. Itselläni tällaisen efektin saavat aikaan seuraavat:

Siirappinen sesam -kana.
Kattilassa keittämällä tehty hirvenpaisti, naudanpaistikin käy.
Italialaisella reseptillä tehty lasagne, jossa on pihvilihaa ja pekonia ja jota tehdään vuorokausi.
Oikea poronkäristys.

Nyt tuli nälkä. Ja huono omatunto siitä, että jauhelihaa ja broilerisuikaleita tulee kumminkin käytettynä nopeana arkiruokana (vaikka nyhtis on jo keksitty, ja puolet perheestä on jo oppinut syömään papuja).

Luonnoslaatikkosta: Viisauden sanoja

Minulla on lainassa Emma Goldmanin ("Maailman vaarallisin nainen") esseitä, mutta olen edennyt niissä vasta suomentajan esipuheen verran. Hyvä kun senkään vertaa, sillä jo sieltä löytyi ehkäpä kirjan pääajatus:

"(Noah) Chomsky alleviivaa sitä, että vapaata elämää elävät yksilöt voivat tehdä mitä vain, jos vain haluavat ja viitsivät, koska he eivät ole sidottuja vainoharhaisuuden ja rangaistusten ilmapiiriin ... Tätä Goldmankin korostaa: vastuu on jokaisella, eikä tietämättömyys tai mukavuudenhalu ole peruste sille, ettei tee asialle mitään..."

En ole viime aikoina kovin paljon jaksanut kuunnella radiosta puhetta, mutta viimeisellä pohjoiseen ajollani kuuntelin sen verran, että kuulin mitä Juhani Merimaa sanoi festareihin liittyen: "Yksikään ei ole niin hyvä, ettei olisi parannettavaa, eikä yksikään ole niin huono, ettei siitä olisi jotain opittavaa."

Nämä asiat kuuluvat niihin, jotka haluaisin jotenkin sanoittaa lapsilleni. Omaa oikeudentajuaan on lupa seurata, ja kuka vaan voi muuttaa maailmaa. Eikä mikään asia tai kukaan ihminen ole täydellinen, eikä tarvitse ollakaan. Ja toisaalta, kukaan ihminen ei ole niin tollo, etteikö häntä kannattaisi kuunnella ja häneltä oppia.

(Ehkä aihetta saatiin hitusen sivuttua, kun koululaiset sattuivat katsomaan kanssamme montaa mieltä herättävän dystooppisen komedian Idioluutio. Päästiin muun muassa huomauttamaan, että oikeasti tyhmyys ei periydy, ja että elokuvassa muutenkin oletetaan ihan väärin että huonosti toimeentuleva ja huonosti koulutettu tarkoittaisi samaa kuin tyhmä. Ja onko kukaan ihan kokonaan TYHMÄ?)

Luonnoslaatikosta: Etusivu uusiksi, 13-vuotias poika lukee

13-vuotias tulee luokse ja kysyy että mikä se oli se kirja joka joskus luettiin ääneen ja jossa oli niitä tripodeja. Voisiko sen lainata uudelleen kirjastosta?

Äidin on tässä vaiheessa hillittävä kasvava innostuksensa ja sanoa että no onhan se vähän, se on pääkirjaston varastossa ja se on sieltä pyydettävä enkä tiedä milloin ennätän siellä käymään. Päänsisäiseen kalenteriin on jo tehty merkintä: huomenna kirjastolle.

Ja arvatkaa riemua kun poika vastaa myöntävästi kun kysyn Tripodien ajan jälkeen että mites olisi muut vanhat Tiikeri -sarjan kirjat (kuten klassikot Taistelu Venuksessa ja Triljoonasade).

Wau.

Ei nyt mennä siihen että Triljoonasade meni hyvin alas mutta siihen se loppui.

Mutta edes sen verran hyvää kokemusta kirjoihin hurmaantumisesta.

Luonnoslaatikosta: Joka nurkan takana jossain lie...

Hobittirunossa polulla käveleminen oli vaarallista - jokainen polkuhan kuuluu polkujen, teiden ja moottoriteiden verkostoon eikä koskaan voi olla varma mihin sitä loppujen lopuksi päätyy.

Kirjojen ja lukemisen kanssa on sama juttu. Olen toki aiemminkin ymmärtänyt miksi tietyissä yhteiskuntajärjestelmissä lukutaito ja tiedon vapaa saatavuus eivät todellakaan ole vallanpitäjien toivelistan kärjessä - nytpä on omakohtaista kokemusta siitä miten yksi teksti johtaa toiseen ja ajatusten aavoille merille.

Luin pari kirjaa aiheesta kasvatus ja vanhemmuus, ja kiinnostuin tiettyjen ajatusmallien pohjalla olevista vanhemmista teksteistä. Luin ne ja löysin ne jutut joista olen kirjoittanut tunnisteen "Takaisin kivikaudelle" -alle. Luin lisää perinteisistä yhteiskunnista ja siinä yhteydessä alkoi kiinnostaa koko nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ja hiukan talouskin, uskomatonta kyllä!

Kirjavinkit -blogissa vinkattiin Hahnelin "simppeliä" talouskirjaa, ja kas kun sen alaviitteistä alkoi löytyä tutun kuuloisia yhteiskuntamalleja, joita en tosin ole ajatellut aikoihin. (Ja oikeastaan olin luullut että ne on kuolleet ja kuopatut Espanjan sisällissodan tai viimeistään 80-luvun jälkeen. Anarkistimerkkiä on tullut piirreltyä tussilla  t-paitaan viimeksi joskus yläasteaikoina.)

On siis olemassa ihmisiä, joiden mielestä nykytilanne ei ole hyvä, ja joiden mielestä on olemassa varteenotettavia vaihtoehtoja. Jotka vastustavat asioita joita mielestäni pitääkin vastustaa (esimerkiksi rasismi, hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen, rahan valta) ja vastaavasti kannattavat tasa-arvoa, valinnan vapautta, yhteisöllisyyttä, vertaistaloutta ja luonnon kantokyvyn kunnioittamista. Ja joilla on suht kokonaisvaltainen ratkaisu tarjolla.

Aiheesta lukemani on ollut joko 100-200 vuotta vanhojen tekstien käännöksiä, muutamia kymmeniä vuosia vanhoja pikku kirjasia kirjaston hyllystä taikka sitten nettitekstejä uusilta toimijoilta jotka puhaltavat tuoretta henkeä vanhalle pohjalle mm. osallisuustalouden, uuden osuustoiminnan ynnä muun uuden yhteisöllisyyden muodossa.

Silmiä avaavaa on ollut lukea etenkin vanhoja tekstejä. Niitä on kirjoitettu silloin kun teollinen tuotanto on ollut vasta alkamassa ja nykyinen markkinataloudellinen järjestelmä on ollut paljon nykyistä nuorempi. Jo silloin on nähty ongelmat joita yhteiskunnassa oli silloin, ja ennakoitiin niiden vaan pahenevan (palkkaorjuus, ympäristön pilaantuminen, nationalismi...) ellei suuntaa muuteta.

Ihan niin kuin profetioita lukisi.

Ei kai se auta kuin jatkaa kirjallisia löytöretkiä ja katsoa mihin sitä vielä päätyy. Puoliso pyysi (ei ehkä ihan täysin vakavalla naamalla) etten kuitenkaan radikalisoituisi, vaikka luenkin kirjoja joiden punaisessa kannessa on vihainen musta kissa. Sanoin että se nyt olisikin saavutus, tässä iässä ja tällä asuntolainan määrällä.

PS. Jos uskallatte, luettujen kirjojen listalla on joitakin kiinnostavia teoksia joihin tutustua. Ja tuossa oikeassa palkissa jotain toimijoiden linkkejä.

Luonnoslaatikosta: Kauneus on katsojan silmässä

Kyllä niissä paliskuntien toimintakertomuksissa oli vaikka mitä. Ne myös avarsivat näkemyksiäni esimerkiksi hyvästä säästä tai hyödyllisestä luonnonympäristöstä. 2000-luvun alussa yksi paliskunnista raportoi alkukesän sään olleen surkea. Vissiin satoi kaatamalla ja hyttysiä tunki ovista ja ikkunoista? No ei. "Kuivat kelit, ei räkkää". Helteellä porot eivät välttämättä voi hyvin, ja syöpäläisten puuttuminen tyystin saa eläimet hajaantumaan kovin laajalle mikä vaikeuttaa niiden kokoamista vaikkapa alkukesän vasamerkintään.

Nyt ymmärrän myös mikä arvo "rääseiköillä" ja "uudistuskypsillä, kitukasvuisilla kuusikoilla" poroille talvisaikaan on ollut (vinkki: luppoa). Nuo määreet ovat sitten 40- ja 50-lukulaisten metsänhoitajien antamia. Rääseiköthän hoidettiin melko tehokkaasti pois eteläiseltä ja keskiseltä poronhoitoalueelta silloin kun sotien jälkeen tarvittiin puutavaraa, ja haluttiin saada metsät tuottamaan paremmin. Yllätys yllätys, porojen nykyisenkaltainen talviruokinta alkoi sitten tämän jälkeen (vinkki: kun ei ollut luppoa).

Luonnoslaatikosta: Muuttuvat talvet ja roskiksia lumelle

Muistoja Muuttuvat talvet -työpajasta. Näkökulma oli virkistävän käytännönläheinen, eli useat puhujista olivat ns. tiedon loppukäyttäjiä. Vaikkapa Helsingin kaupungin katukunnossapidon vastaava ja puistojen suunnittelupuolen ihminen. Yleisössä istui tutkijoita, luonnontieteellisen keskusmuseon, puolustusvoimien ja kaupunkien edustajia, kuin myös joku taiteilija, toimittaja ja katupuolen työntekijäkin. Keskustelua ja vuorovaikutusta siis tuli.

Liian tieteellis-soveltavaksi päivä ei päässyt, kun valokuvataiteilija luki ääneen runoja ja puhui siitä miten lumi on lahja, jollaisia maailma tarjoaa, miten ensilumi muuttaa maailman ja miten se on odotettu, miten talvi kuten maisemakin on väistämätön. Kuten aina talvitutkimuspäivillä, sai miettiä uusia asioita, oppia uutta ja sanoittaa omaa osaamaansa niin että uusi kuulijakunta sen voi omaksua. Virkistävää!

(Yksi opittu tuli nimenomaan katukunnossapidon puolelta. Tiesittekö että Helsingissä on talvessa keskimäärin sata lumipäivää, eikä kaupunkisuunnittelussa siis ole syytä ottaa liikaa oppia Euroopasta. Auroja on käytössä noin 500 ja kuormureita noin 1000. Noin 150 000 autollista lunta kärrättiin pois – ja vertailun vuoksi asiakaspalautetta tuli jonakin vuonna 120 000 kappaletta. Lumen auraus ja kuljetus hoidetaan, joskin volyymit ovat valtavia, etenkin muutamana viime talvena. Pelastustoimi, jätehuolto ja joukkoliikenne on turvattava oli mikä oli, kaupunkilaisten muu liikkuminen on tietenkin plussaa. Ongelmallista on lumen sijoittaminen (”roskis puuttuu”). Kaupunki tarvitsisi paljon pieniä hajautettuja poistetun lumen paikkoja. Tämän vahvisti myös kaupunkihydrologi seuraavassa puheenvuorossa, tai siis sen, että kaupunkirakennetta ei ole syytä tiivistää niin paljon, ettei rakennetun tilan väliin jää avointa maata ja kasvillisuutta muun muassa lunta ja lapsia varten, mutta myös imeyttämään sade- ja tulvavesiä.)

Luonnoslaatikosta: Päivää, Pyryn päivää

Muistoja marraskuisesta Ilmatieteen laitoksen Pyryn päivän lumitutkimusseminaarista. Päivän aikana kuuli ihastuttavia keskustelunpätkiä esittäjien, kommentoijien ja puheenjohtajien välillä.

Ilmatieteen laitoksen tutkija: ”Niin mistä nuo lumisateet teillä tulee?" 

Ympäristökeskuksen tutkija: ”No ne on niitä teidän lumisateita.”
(Tästä muistuu mieleen taannoin Ruotsin Ilmatieteen laitoksella kuultu mallintajien keskustelu siitä, mitä lumisateen syntyessä ilmakehään vapautuvalle lämmölle oikein pitäisi säämallissa tehdä. No en minä tiedä! Onneksi luonto tietää.)

Ja mallintaja analysoi omaa työtään: ”Ahkerasti yritetään päästä mahdollisimman helpolla eteenpäin.”

”Ei tässä mitään hävettävää ole!” Rohkaisee puheenjohtaja.

”No eeeei – meidän hienoin malli tämä on.”
(Ja tästä tietenkin muistui taas jotain mieleen, se kun puhelimessa mallinnustyöasioista puhuva puolisoni kuulosti hetken joko Luojan pääarkitehdilta tai sitten Douglas Adamsin kirjan Romppaselta: "Joo minä teen sen tänään, minä teen ensin nämä rantaviivat.")

Ja Etelämantereella mittauksia tehnyt kyselee Grönlannissa mitanneilta: ”Miten te saitte sen mittarin hankeen? Oliko teillä käsipora?”

”Joo, mutta sillä ei saa siistiä reikää.”

(Viimeisimmästä tuli mieleen se, miten jotkut Etelämantereen jäätikkötutkijat olivat käyttäneet työkaluina muun muassa lattianhiomakonetta ja moottorisahaa.)

Vaihto-oppilaaksi

Harkitseeko teininne vaiho-oppilaaksi lähtöä? Muutama sana omasta kokemuksestamme. Meiltä on siis vanhimmainen ollut vuoden Italiassa, ja toiseksi vanhimmainen on lähdössä Iso-Britanniaan. Ja meillä on ollut italialainen vaihtari asumassa puoli vuotta, ja thaimaalainen on tulossa vuodeksi.

Rahaa menee kun vaihtariksi lähtee. Meillä ei ole kokemusta rotary -järjestön kautta lähdöstä, silloin rahaa menisi ilmeisesti hiukan vähemmän. Mutta muuten kannattaa varautua asuntolainan lyhennysvapaaseen tai johonkin muuhun järjestelyyn. Vaihtoa järjestävä järjestö ottaa varausmaksun heti kun vaihtoonlähtö varmistuu (myöhään syksyllä, jos lähtö on elo/syyskuussa) ja lähettää laskuja pitkin lähtöä edeltävää vuotta. Myös vakuutuslaskun. Järjestön ottaman ison summan lisäksi rahaa menee kuukausittaisiin menoihin siellä vaihtomaassa, joskaan teini ei ole kotona syömässä ja ostamassa lukiokirjoja ja harrastamassa. Eli se on ehkä plus-miinus-nolla, se kulu. Mutta just ennen lähtöä on huolehdittava että teinin tilillä on riittävästi ensimmäisten viikkojen kuluihin (mahdolliset kouluvaatteet, puhelin tai vähintään liittymä, bussikortit ja vastaavat, harrasteiden aloittamiset). Ja onhan huolehdittava että lähtijällä on passi voimassa koko vuodeksi, kunnon matka-arkku tai vastaava, puhelin ja kannettava. Tukka leikattu. Reseptit uusittu. Vuoden aikana saattaa tulla yllättäviä reissurahatarpeita, jos vaikkapa koulun kautta avautuu mahdollisuus käydä naapurimaassa tms. Näistä voi tietenkin kieltäytyä jos siltä tuntuu.

Vaikka teini itse huolehtisi järjestön vaihtariksi hakeutumisesta (yhteydenotot, haastattelut) ja hakuprosessista (lomakkeiden täyttämiset, todistusten kopioinnit, lääkärintodistuksen hakemiset, kirjeiden kirjoittamiset tulevalle perheelle), kuormittaa prosessi tai vähintään siitä keskustelu myös perhettä. Ei se ihan nollaenergialla mene. Ja onhan se teinille niin iso juttu, että tietenkin jutella haluaakin. Miltä lähtö tuntuu, onko kaikki tehty mikä piti, mitä perheelle voisi kirjoittaa, mitä he tarkoittavat kun he kirjoittavat noin, miltä koulu vaikuttaa... Miten paljon ollaan vuoden aikana yhteydessä, mitä tehdään jos käy näin tai näin. Oman koulun suuntaankin on oltava yhteydessä ja huolehdittava poissaolosta ja kurssivalinnoista.

Itselle kannattaa ottaa vaihtari kotiin, jos suinkin mahdollista. Hän tulee osaksi perhettä siinä mielessä että hän syö yhteisessä pöydässä ja hänellä on oltava kunnollinen paikka nukkua ja opiskella. Muuten hän on vastuussa omista kuluistaan. Kokeiltu on, vaihtarin voi ahtaa myös isoon perheeseen ja jaettuun huoneeseen, kunhan mielen ja arjen rakenteet joustavat molemmin puolin. Onhan se rasittavaa, ja hiukan täytyy skarpata ruoanlaitossa ja hetken-aikaa-tuntemattoman teinin kanssa puhumisessa, mutta tällä investoinnilla saa hienon kansainvälisyyskasvatuksen koko perheelle, ja pysyvän kontaktin johonkin toiseen maahan. Järjestöllä on paikallinen edustus joka tukee jos ongelmia ilmenee. Järjestö myös järjestää retkiä ja tapahtumia vaihtareille vuoden aikana, eli perheen ei tarvitse stressata siitä jos ulkomaalaiselle vieraalle ei ehdi esitellä Suomen nähtävyyksiä.

Saa siitä oman teinin isäntäperheestä myös kontaktin, jonne on todennäköisesti aina tervetullut. Minua henkilökohtaisesti on yllättänyt eniten se, miten isossa roolissa perheet (sekä lähettävä että vastaanottava) ovat näissä teinien oppilasvaihdoissa. Ja miten paljon perheet näistä saavat, puolin ja toisin.

Oppii taas hiukan enemmän jakamaan vanhemmuuttaan, ja luottamaan aiemmin tuntemattomiin ihmisiin.

Teineille kokemus tuntuu olevan useimmiten valtavan tärkeä ja kasvattava. Sama ihminen sieltä tulee takaisin kuin menikin, mutta kypsyneenä ja asiat hiukan eri lailla näkevänä. Osa terävistä kulmista on hioutunut, ja oma perhe ei vaikuta niin mahdottomalta kuin ehkä ennen vaikutti. Tietenkin on hyvin henkilökohtaista se millainen kokemus on, ja miten se vaikuttaa ja miten sen koko elämän mittakaavassa arvottaa. Useimmat aikuiset jotka ovat vaihdossa olleet, kokevat sen merkityksellisenä ja hyvänä.

Suosittelen!

Heinäkuun loppu

Raskas helle edelleen koko Suomen päällä. Puoliso ja 17-vuotias tulivat kotiin vaellukseltaan. Kilometrejä tuli autolla enemmän kuin jalkaisin, mutta olivat nähneet myös hienoja tunturiylänkömaisemia.

Vanhimmainen on pari viikkoa vielä kesätöissä. Kesäauto taisi heittää henkensä, tai jatkaa kituuttelua kunhan joku kaverinkaveri tekisi moottoriremonttia. Tytöllä alkaa pian viimeinen vuosi IB-lukiossa. Saa nähdä miten raskaaksi se osoittautuu, ja miten paljon aikaa jää auton laittamiselle.

Koetan olla kärsivällisesti vähällä tekemisellä ja helteisessä Jyväskylässä. Huoh. MM-ralli on päällä. Huoh!

Elämän koko kuva

Tarkastelin oikeassa sivupalkissa olevaa tunnistepilveä, missä kerrotaan montako kertaa blogissa on ko. tunnisteella merkittyjä tekstejä kirjoitettu.

Yli sata kertaa on tullut tässä kymmenen vuoden aikana käytettyä tunnisteita perhe (434 kpl), työ (392 kpl), menot (210 kpl), harrasteet (209 kpl), yhteiskunta (185 kpl), kirjat (178 kpl), tutkimus (160 kpl), talo (145 kpl), hassua (125 kpl), teinit (116 kpl), elämäntaito (109 kpl), terveys (106 kpl), viherpiperrys (105 kpl), koululaiset (104 kpl), vanhemmuus (104 kpl) ja Lappi (100 kpl).

Sitähän tämä on ollut. Perhettä, työtä, vanhemmuutta. Onneksi myös menoja, lukemista ja elämäntaidon opettelua. Ja onneksi tunnistetta "hassua" on tullut käytettyä paljon useammin kuin tunnistetta "ärsy" ja "vihastus".

Sitten on tullut oltua jonkin verran mieltä niin politiikasta kuin parisuhteestakin, vauvoja ja vanhenemista unohtamatta. Yhden kerran olen merkannut tunnisteeksi seuraavat: Lontoo, Sveitsi, askartelu, autokoulu, fysiikka, inspiraatio, joulu, kauhukirjat, kielet, lukio, matematiikka, nykyaika, penkkiurheilu ja vaihtoehtohistoriat.

Elämän koko kuva?

Mitäs tässä on tehty

Pidetty hellettä, vähän niin kuin pakkasta pidetään. Lähetetty puoliso ja 17-vuotias pohjoiseen, niin kuin suunnitelmissa tälle kesälle oli. Edellisen kerran kun puolison piti kiivetä norjalaiselle Bárràs -tunturille, hän erehtyi jopa maasta ja kiipesi ruotsalaiselle Pältsanille. Ehkä nyt on koordinaatit enemmmän kohdillaan.

Otettu rennosti. Koetettu olla kärsivällisiä. Ei ole juuri kokkailtu, vaikka tarkoitus oli.

On luettu ihanan ahmimalla Pendergastia, kamalaa Kobra -virusta ja jopa laatukirjallisuutta: Jumalaiset jajasiskot olivat säilyttäneet viehätyksenä ja samalta tuntuu Alkumetsän ekat kappaleet. Angela Carter on jotenkin väljähtynyt sinne 80-luvulle.

The Tunnel on jopa parempi kuin alkuperäinen, ja olen pystynyt uppoutumaan ihanasti sarjaan. Muuta ei ole tullutkaan katsottua. Saa nähdä, nyt alkaa ralliviikonloppu eikä Jyväskylässä halua liikkua minnekään. Ehkä pidämme nuorimmaisen kanssa hellettä katsomalla huonot Star Warsin alkuleffat, ne I-III (joita hän ei ole vielä saanut katsoa).

On pelattu kirjastosta lainattua Agricolaa, joka on aivan mainio maanviljelys -peli. 9-vuotiaan kanssa on tehty ihan vähän sääntöhelpotuksia, mutta ihan vähän vaan.

Sairaslomailuissa on puolensa. Ihan oikeasti en tiedä, miten saan aivot käyntiin viikon päästä, kun loma loppuu!

Positiivinen ongelma

Se taitaa olla positiivinen ongelma, kun toipumisessa haasteellisimmalta tuntuu jaksaa olla kärsivällinen ja kestää pitkästymistä ja toimettomuutta.

Kuumakin on. Muistellaan tätä sitten tammikuussa kun joka paikassa palelee.

Raportti

Täytynee raportoida miltä tuntuu kun operaatiosta on viitisen päivää.

Leikkaus meni hyvin, suunnitellusti. Nukutus ja siitä heräileminen oli mielenkiintoinen kokemus, ei mitenkään paha. Olin sairaalalla melko tasan vuorokauden; ensimmäiseksi yöksi jäin mielelläni "valvottavaksi" ja olihan siinä vähän pahoinvointia ja aineenvaihdunnan herättelyä ekoina tunteina. Kiva oli kuitenkin tulla kotiin nukkumaan, suihkuun, ja syömään mielekkäämpää ruokaa (muutakin kuin sosekeittoa,  jugurttia ja makeita mehuja). Ekat päivät tuntui aika epämukavalta ja piti muistaa ottaa kipulääkkeitä säännöllisesti ja huolehtia tikkien peitteenä olevista teipeistä ja siitä mitä söi ja joi jne. Yöuni oli hyvin katkonaista. Ja päivällä piti koettaa olla oikeasti jouten, mitä nyt kävellä huoneesta toiseen säännöllisesti. Siinä mielessä jalkapallon loppupäivät ja nuorten yleisurheilun MM-kisat osuivat hyvään saumaan.

Nyt on ollut jo pari päivää normaalimpi olo. Vatsaa täytyy varoa ja kurottelua ja kyyristelyä, mutta olen käynyt pienillä kävelyillä (kunhan helle helpottaa illalla kymmeneltä) ja nukkunut paremmin. Kotitöihin tekee mieli tarttua hissukseen (ja sehän vaan edistää paranemista). Lääkkeet otan enää aamuin illoin. Autolla ajoin Prismalle ja takaisin eikä tehnyt pahaa. Eli toipuminen sujuu tällä hetkellä ilman yllätyksiä. Täytyy muistaa ottaa iisisti että sama meno jatkuisi. Olen kuitenkin vielä pari viikkoa sairaslomalla, ja olisi osattava olla.

Olkoon suunnitelmissa siis pysyä pois koneelta! Kävellä mutta myös levätä. Välttää helteen haittoja ja juoda paljon, syödä edelleen hedelmiä niin paljon kuin vaan kykenen. Lukea edelleen hölmöjä dekkareita mutta mikäpä jottei myös jaja-siskoja. Sopivasti koukutuin eilen Areenasta löytyneeseen The Tunnel -versioon Sillasta. Nuorimmainenkin tulee illalla kotiin. Hänen kanssaan on tarkoituksena kahlailla uimarannoilla ja pelata Agricolaa. Loppuviikosta seuraamme Kalevan kisoja. Eli mukavaa ja kevyttä kesätekemistä ja stressin välttelyä olisi tarkoitus tehdä tämä sairasloma.

Mikä ettei sen jälkeenkin?

Tunteet pinnassa

Tunteet on ehkä pinnassa johtuen loppuviikon operaatiosta (kts. edellinen postaus), mutta olivat ne muistaakseni pinnassa kymmenen vuotta sittenkin kun edellisen kerran oltiin sirkuksessa.

Oltiin siis sirkuksessa eilen illalla, kun kerran voitiin - ja kun hermostuneisuutta on pidettävä aisoissa miellyttävällä tekemisellä.

Miten se onkaan hienoa! Herättää monimutkaisia ajatuksia. Kuten sen, että maailmassa on oikeasti välttämättömiä hommia (vaikka maanviljelys ja sairaanhoito) ja sitten vähemmän välttämättömiä mutta oikeiksi töiksi luettuja (vaikka mainostaminen ja kosmetologia). Sitten on se mitä toiset pitävät luksuksena, toiset ihmisyydelle välttämättömänä (tieteet, taiteet, urheilu - itse huseeraan tällä tontilla omalla vaatimattomalla panoksellani). Sirkus on mielestäni vielä eri tasolla. Käytännössä nimettömät ihmiset - nuoret ja vanhat, miehet ja naiset - suhtautuvat haudanvakavasti tehtäväänsä, olipa se lakaiseminen tai trapetsitaiteilu. Ammattimaisilla viihdyttäjäeleillä ja -hymyillä myydään poppareita ja syöksytään ilman halki. Kierretään tuppukylästä toiseen niin kuin jo 250 vuotta on perinteinen sirkus tehnyt. Tarjotaan meille muille mahdollisuus edes hetkellisesti kokea jotakin puhtaan hyödytöntä ja sitä kautta jotakin ylimaallista. Niin kauan kun sirkus kiertää, kaikki on hyvin?

Hermot pinnassa

Kesää, kohti lomaa.

Ja kohti uusia kokemuksia, kuten äitini rohkaisevasti sanoo. Oma lomani on tänä vuonna pääosin toipumislomaa. Naiseus on aiheuttanut kaikenlaista pientä mutta ärsyttävää viime vuosina, eikä aiemmin hehkuttamani lopullinen ehkäisymenetelmä (implanteilla sterilisointi) myöskään ole ollut oireeton. Olen siis menossa tämän viikon lopulla vielä lopullisempaan operaatioon, eli kohdunpoistoon. Leikkauksen pitäisi olla hyvin siedetty ja sellainen joka parantaa elämänlaatua oleellisesti heti kunhan toipuminen on hyvin sujunut. Koetan ajatella positiivisia ajatuksia ja odottaa innolla. Tässä vaiheessa alkaa pinnalle nousta myös hermostumista ja pelkoa. Ja kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita tietenkin liittyy koko prosessiin. Näitä olen pyrkinyt purkamaan niin perheenjäsenille kuin ystävillekin.

Ei muuta kuin positiivisia ajatuksia päähän, ja kotiin mieleistä ruokaa, tarvitttava lääkearsenaali, hyvää luettavaa ja varmistus että The tunnel on Areenasta katsottavissa. Nuorimmainen viikoksi mummulle (ettei tarvitse jaksaa jutella, eikä myöskään kantaa juttelemattomuudesta huonoa mieltä), teineille käskynjako, ja ilo ja onni siitä että puoliso on, ja aikoo olla lomalla ja huolehtimassa.

Päivä menneessä, päivä nykyhetkessä

Rauhallinen kesäpäivä. Istuin keittiönpöydän ääressä muuttamassa vanhaa Poromies -lehdessä kuvaajamuodossa julkaistua aineistoa takaisin numeroiksi (lue: mittasin palkkien pituuksia viivoittimen avulla). Samalla autoin 17-vuotiasta kirjoittamaan kohteliasta kirjettä tulevalle isäntäperhelleen Birminghamissa. Puoliso oli 19-vuotiaan kanssa ajelulla Kouvolassa. Vanhimmainen osti ensimmäisen oman autonsa. Kaamean ihana teinibemari se on.

Kumma olisi, jos teini-ikäisten vanhemmuus ei pitäisi virkeänä.

Heinäkuun hämärässä

Jalkapalloa. Futista. Jalkapalloa - tylsiä pelejä ja jännittäviä pelejä.

Vajaa viikko mökillä ikäjakaumalla 9-82v. Kaikki hyvin.

Nyt nuorimmainen lastenleirillä. Tuntuu että voi tehdä ihan mitä huvittaa. Esimerkiksi istua koneella perkaamassa sähköpostia ja käydä ostamassa suolalihaa Tiituspohjan palvarilta.

Pojat lomalla, eli tietsikkavuoroja on jaettava kovalla kädellä.

Meille elokuussa tuleva thaimaalainen tyttö lähetti sähköpostia - vaihto alkaa tuntua todelta. Kun vielä oma 17-vuotias sai oman sijoitustietonsa juuri äsken. Pojasta tulee vajaaksi vuodeksi birminghamilainen. Hänkin pääsee totuttautumaan ajatukseen, että hänen ensi vuoden vanhempansa ovat reilusti vanhempia kuin omat, eikä kotona ole muita lapsia. Toinen, erimaalainen sijoitus sen sijaan saattaa perheessä olla. Nämä menevät niin, että alkuun järjestön esittämä sijoitus tuntuu vähän oudolta. Parin päivän pureskelun jälkeen se alkaa tuntua luontevalta, juuri itselle sopivalta.

Keskikesän juhlaa

Juhannus puolityhjässä Helsingissä. Rauhaa. Ulkomaalaisten turistien kanssa hotellin ylimmän kerroksen saunalla, junia laskien ja kaupungin kattoja ihaillen. Roskaruokaa ja jalkapalloa TV:stä. Päiväretki Vuosaareen vanhoille kotikulmille ja puolison siskon tapaaminen. Linnanmäellä jossa ei tarvittut jonottaa. Puiston puita ja talvipuutarhan ruusuja. Orastavaa ikävää takaisin pääkaupunkiseudulle, josta ei kovin paljon pahaa sanottavaa ehtinyt kertyä, ennen kuin sieltä pois muutimme kymmenen vuotta sitten. On siinä oma tenhonsa.

Nyt alkaa itsellä lomaviikko: huomenna äitini ja kahden lapsen kanssa mökille ruohonjuuritasolle. Yksi lapsista menee jalkapalloturnaukseen ja puoliso työskentelee. Seuraava viikko on siat pellossa -viikko, sillä nuorimmainen on leirillä. Itse ajattelin nukkua, tehdä töitä ja katsoa lisää jalkapalloa - aikatauluista välittämättä.

Merkkivuosia

Viikonloppuna oli Tikkakoskella Ilmavoimien satavuotisjuhlat, ja siellä oli 16 000 ihmistä ihmettelemässä. Myös meidän 17-vuotias ilmailuinnostuja.

Taloon muuttamisesta tuli viikonloppuna kymmenen vuotta. No, on se lapsikin kasvanut aika paljon, joka silloin nelivuotiaana seisoi ovensuussa ja osoitteli sormellaan minne mikäkin huonekalu olisi menossa.

Itsellä iso huojennus siitä, että neljän työreissun viiden viikon jakso on takana. Jakso ennakoitiin ja myös todettiin raskaaksi. Nyt alkavat työasiat olla sellaisessa ojennuksessa, että muutaman kirjoitus- ja sähköpostipäivän jälkeen voisi laskeutua juhannukseen, ja kohti lomaa. Futista tulee telkkarista joka päivä, koko päivän. Ah.

Meillä nukkuneet biologitkin lähtivät viikonloppuna. Toinen joutui viimeisenä aamuna heräämään aamuneljältä. Toinen oli pudottanut puhelimensa suohon Pyhä-Häkissä. Ja toisaalta nähnyt liito-oravan Jyväskylässä. Tyytyväisiä olivat.

(Biologeista kun on puhe, pakko kertoa millaista maastotyötä yksi läheinen kollega oli päässyt tekemään. Olivat sahanneet isojen haapapuiden yläoksilta lehtiä irti, 15m pitkällä sahalla! Vähän oli kuulemma pelottanut.)

Kymmenen vuotta samassa osoitteessa

On tullut täyteen kymmenen vuotta muutosta tähän taloon ja tälle paikkakunnalle.

Yhteenveto: kaupunkiin emme ole (lapsia lukuunottamatta) vieläkään kunnolla juurtuneet, emmekä varmaan juurrukaan. Mutta talo on ollut koti. Ja tämähän oli tarkoituskin, kun hitaasti ja huolella taloja silloin katselimme - löytää sellainen, josta ei tarvitse olla heti pois muuttamassa.

Talo on aiheuttanut huolta ja vaivaa kuten omaisuus aina, mutta tarjonnut myös hauskoja ja luovia mahdollisuuksia asuttaa isoa perhettä ystävineen, sukulaisineen ja muine hang-around -jäsenineen. Liian tiptop ei ole tarvinnut olla, kun ei talokaan ole. Remonttien suhteen olemme pysyneet kohtuudessa - pakollisten (kylppäri, katto, viemäri) lisäksi on tehty vain ihan pientä pintaremonttia kahteen huoneeseen. Sormia syyhyttäisi vaikka mikä, mutta ei ole aikaa eikä henkilöresursseja, vielä. Alapohja pitäisi eristää paremmin, ja saunamökki joko polttaa tai laittaa kokonaan uusiksi. Mutta näihin ei ole taas varaa, vielä. Piha pitäköön yllä biodiversiteettiä. Puoliso on onneksi innostunut raivaamaan puskia ja huolehtimaan orapihlaja-aidasta.

Talo on tarjonnut turvalliset puitteet moneen. Täällä on kuntoiltu, tehty töitä, harrastettu, opeteltu akupainantaa ja pidetty epävirallista synnytysvalmennusta. On riidelty ja pidetty hyvänä, hoidettu vauvaa, kasvatettu teinejä, huolehdittu koululaisista. On juhlittu synttäreitä, ripillepääsyjä, väitöskirjaa. Majoitettu sekalaista sakkia monesta maasta.

Lähetetty yksi lapsi jo omilleen.

Hyvä talo tämä on meille ollut. 

Ulkonäkökeskeistä?

Maitopurkin kyljessä lukee: "pakkaus on täysin kasvipohjainen". Nuorimmainen lukee: "rakkaus on täysin kasvopohjainen". No niin se ehkä joskus on!

Kesäkuun kymmenes

Takana:

Pikainen käynti pohjoisessa: nukkumista kylmässä mökissä ja lämpimässä B&B -huoneessa. Poroparlamentin kaikki höpsöys laajassa mittakaavassa, kun 70-vuotisjuhlan kunniaksi oltiin viety koko poroisäntä- ja tutkijakööri Santa Parkin luolastoon.

Hääpäiväkin oli jossakin välissä. Ja toiseksi vanhimmainen täytti 17v.

Vanhimmainen oli päässyt kesätyössään laskeutumaan viemäriin.

Jyväskylä Cup ensin palellen ja sitten paahtuen. Ja pari meille majoittuvaa kansainvälistä biologia pyörähti nukkumassa yhden yön ennen maastoretkelle lähtöä. Tulevat huomenna takaisin.

Edessä:

Perheen viidestä kotona asuvasta jäsenestä neljä hajaantuu tiistaista perjantaihin eri osoitteisiin (on yksi leiri, pari työkeikkaa, yksi mummilassa kyläily). Jätämme 17-vuotiaan huolehtimaan sohvasurffereista.

Miten niin liikaa kaikkea?

Pyy, maailmanloppu, luonnoslaatikko

Suomalaisilla on omituisen paljon sanontoja pyistä. Pyyt ovat pivossa ja sitten on se pyy joka pienenee maailmanlopun edellä.

Olen ajatellut lopettaa tämän blogin säännöllisen ylläpidon tänä kesänä; kymmenen vuotta (!) oman elämän kirjaamista on tulossa täyteen. Ehkä nyt olisi hyvä vaihe ottaa tekstit vaikkapa talteen. Ja olla kantamatta minkäänlaista huolta siitä tuleeko päivityksiä viikoittain, kuukausittain vai vuosittain. Eli tulevien tekstien määrä pienenee, kuin pyy maailmanlopun edellä.

Tähän liittyy sekin, että vuosien varrella olen tallentanut lukuisia luonnoksia. Kävin nämä läpi, ja jäljelle jäi ehkä 17 tekstiä jotka mielellään vielä julkaisisin. Tälle luonnoslaatikolle on varmaan pakko palata melko tiheään tahtiin (ja nostaa postausvirtaan oudon vanhoja juttuja), jos mielin saada nämä ilmoille ennen blogin hiljaiselolle laittamista.

Ajankohtaista: koulut loppuivat. Meillä on mummo käymässä, ja eilen olivat myös mummi ja pappa Söimme taas 9 vuotta täyttäneen synttärikakun, ja toisen joka tehtiin pian 17 vuotta täyttävän kunniaksi. 

Omena ei pudonnut kauas

Kesäkuu hiipi kalenteriin huomaamatta. Koulujen loput huomenna.

Omillaan asuva vanhimmainen on ollut huolissaan siitä miten hän kustantaa kesän elämisensä (opintotuki ei tipu tilille kesä-elokuussa). Työtä ei tuntunut löytyvän vaikka sitä miten haki. Ja oli tytöllä hiukan mielessä sekin että jaksaako sitä edes paahtaa siivousta joka päivä koko päivän - tai jos jaksaa, jaksaako sitten taas skarppina abivuotta lähteä paahtamaan.

Sattui tulemaan puhe siitä, miten puolison pikkufirman pitkäaikainen kesänuorukainen on siirtynyt elämässä eteenpäin eikä firmassa nyt oikein tiedetä kuka tekee kesän aikaiset ylimääräiset autolla ajamiset, mittalaitteiden kantamiset ja pienet ATK-hommat. Paikalla ollut tytär kysyi että ottaisiko ne hänet. Hän osaa peruuttaa peräkärryäkin. No usutettiin kysymään. Hauskan mahdollisuuden osoittaa kykenevyytensä antoi se, että Jyväskylässä sattui olemaan firman auto, joka oli ollut korjattavana täällä, ja joka piti ajaa Espooseen. Sopivat että työnhakija tulee työhaastatteluun tuoden samalla auton. No kuinkas kävi? Auto hajosi uudelleen Lahden moottoritielle, ja hakija sai soittaa hinausauton, järjestää korjauksen, ja selvittää sitten tiensä haastattelijan luokse. Kuten ajattelinkin, heillähän synkkasi oikein hyvin kaiken tämän jälkeen, ja nyt on kuulemma ensi alkuun kesäkuuksi työsopimus hoidossa. Majoituspaikaksi järjestyy mummin ja papan asunto Järvenpäässä, ellei tyttö tehokkaasti ala lämmittelemään kaverisuhteita, joita pääkaupunkiseudulla oli mukavasti silloin kymmenen vuotta sitten ennen muuttoamme.

Minusta tämä on oikein hyvä järjestely. Tyttö sopii tuohon porukkaan hyvin ja firman toiminta on hänelle hyvin tuttua. Hän on myös riittävän reipas ja käytännönläheinen noihin hommiin. Ja jos homma toimii molempien osapuolten puolesta, siinä on firmalla kesätyöläistä moneksi vuodeksi eteenpäin.

Vapauden hinta?

Serkkuni päivitti Facebookiin sitaatin John Adamsilta. Jotenkin näinhän se menee.

"I must study politics and war that my sons may have liberty to study mathematics and philosophy. My sons ought to study mathematics and philosophy, geography, natural history, naval architecture, navigation, commerce, and agriculture, in order to give their children a right to study painting, poetry, music, architecture, statuary, tapestry, and porcelain."

Ensimmäisiä ja viimeisiä

Kun kasvattaa lapsia, vastaan tulee paljon ensimmäisiä kertoja. Asioita joita itse tekee tai hoitaa ensimmäistä kertaa, tai asioita joita lapsi oppii - käveleminen, pyöräily kouluun, kaikki tällainen.

Viimeisiä kertoja voi olla vaikeampi hahmottaa. Toukokuun loppupäivinä saattaa lapsiperheissä kuitenkin tulla vastaan useitakin asioita, joista peräti ymmärtää että ne tapahtuvat nyt viimeistä kertaa. Joku tietty koulu loppuu. Nuorimmainen ei mene enää koskaan iltapäiväkerhoon. Kaikkea tällaista. Osittain näihin liittyy helpotusta, osittain haikeutta.

Haikeus saattaa liittyä vaikkapa siihen ymmärrykseen, että elämässä on niin paljon niitäkin asioita, joista viimeistä kertaa ei pysty itse etukäteen tietämään. Ja että mitä enemmän ikää tulee, sitä useammin tällainen tilanne saattaa tulla vastaan. Tästä olen kirjoittanut ennenkin. Ja Jorge Luis Borges on kirjoittanut tästä runon, viisikymmenvuotispäivänään.

Annan toisten mä talletella...

...suuret setelit?

Meillä ne menevät asuntolainojen, auton huoltojen ja vaihto-oppilasohjelmien maksuun. Ja matkoihin eli turhuuteen tietenkin. Vähän pienemmillä koetetaan sitten hoitaa ison huushollin muuta taloutta kuukaudesta kuukauteen.

Perjantaina tulee lapsilisät ja puolison tilillä taitaa olla rahaakin. Omasta lompakosta kaivoin viimeisen vitosen ostaakseni helteessä nääntyvälle lapsikatraalleni vesimelonia.

Pään mitalla

On lämmintä ja aurinkoista, tuomet kukkivat ja pian pihlajatkin. Äänimaailma on kesän. Kalenteri on toukokuun. Työmatkoja tulossa seuraavan neljän viikon aikana kolme. Koululaisten kesäloma, niin autuas kuin onkin, vaatinee vielä aikalailla suunnittelemista.

Ruotsi voitti MM-kultaa lätkässä vaikka pieni Sveitsi pistikin kovasti kampoihin. Jalkapallon MM-kisat alkavat onneksi jo vajaan kuukauden päästä. Perheenjäsenten urheilusuorituksista sen verran että edellisenä viikonloppuna 8-vuotias juoksi kilometrin ihan kärkiporukoissa, 16-vuotias puolimaratonin ihan ookoosti ja puoliso kokomaratonin myöskin ihan ookoosti. Ja poikien jalkapallopelejä pääsee katsomaan viikoittain.

Ja jos touhu ja tohina alkaa ahdistaa, voi kuunnella vaikka TANGOA. Puolisolla alkoi soida eilen päässä monesta elokuvasta tuttu tango. Etsittiin sitä aikamme youtubesta, ja löydettiinkin. Alkunperin 30-luvulla sävelletty ja sanoitettu Por una Cabeza. Tango kertoo sekä hevosurheilusta että romantiikasta. Hevosen voi sanoa voittavan hiuksenhienosti, pään mitalla. Samalla mitalla jos pitää liiallisen kiirehtimisen omasta mielenrauhasta. Se riittää!

Tulvahuippua odotellessa

Täpötäysi työviikko menossa Rovaniemellä, mukavalla tavalla täysi. Tuttuja kollegoita joiden kanssa vääntää tekstejä eteenpäin, uusia tavattavaksi. Poro- ja kalapäivät. Vesi Ounasjoessa nousee edelleen; tulvahuippu odotettavissa torstaille. Majoitun ystävällä, joka tekee yövuoroa. Nukumme vuorotellen.

Onhan toukokuun viikot muutenkin täpötäysiä. "Turhaa" ja tyhjää päivää kalenterissa ei ole yhtään. Viikonloppuihin saadaan mahtumaan Helsinki Running Day, ratsastusta, syntymäpäiviä, metsäretki, jalkapalloa, koulujen loputkin häämöttävät siellä jossakin.

Minä luulen että ikkunoissa oleva lika kyllä odottaa, ainakin siihen asti että kesä ja loma saapuvat.

Kaikki on kuitenkin kivaa, kunhan koko porukka on "työkykyinen tai vastaava". Tähän termiin tutustuin täyttäessäni joskus lääkärin esitietolomaketta. Minusta se on aika kaikenkattava.

Tänään olen tehnyt ehkä tarpeeksi tutkimustyötä, tai vastaavaa. Lähden katsomaan virtaavaa vettä.

Valkeat yöt

Minne hävisivät maalis- ja huhtikuu? Edellisen kerran ajoin yöjunalla Rovaniemelle helmikuussa. Eikös se niin ollut? Vai maaliskuussa? Joskus kumminkin, kun oli lunta sekä lähtö- että saapumispaikkakunnalla, pimeää, ja kylmääkin.

Nyt oli junassa enemmän tilaa ja koko aamuyön vilisi verhon raosta ihanaihana alkukesän valo. Asemalaiturilla aamulla seitsemän jälkeen oli takki liikaa; aurinko paahtoi Rovaniemen asemantienoolle ominaiselta Isolta Taivaalta (amerikoissahan on niin nimetty paikkakin, Big Sky).

Työpöydän ääreen päästyä avasin muistiinpanodokumentin, joka oli nimetty "helmikuu_2018_viitteitä". Minne hävisivät maalis- ja huhtikuu?


(Beck -elokuvan nimi oli siis Vita nätter - Valkeat yöt. Siinä elokuvassa yöhön toivat tosin valkeutta muutkin asiat kuin pelkkä yötön yö.)

Toukokuu on futiskuu

Kahdella teini-ikäisellä pojalla on alkanut piirisarja. Kenttien ympärillä on isoja lumivalleja mutta pelaajat ovat optimistisina vetäneet sortsit jalkaan. On inhottavaa rämpiä hakemassa kentältä karanneita palloja lumessa kahlaten, kun polvet ovat paljaina.


16-vuotias oli eilen illalla Mikkelissä pelissä. Sortsit olivat tällä kertaa unohtuneet laukusta, vaikka ne periaatteessa kuuluvat joukkueen yhtenäiseen peli-ilmeeseen. Mutta ei hätää! Vaihdon tapahtuessa sortseja vaihdettiin lennosta pojalta toiselle siellä kentän laidalla. Miksi tehdä asiasta ongelmaa? Kaikin puolin, on ollut mahtavaa taas katsoa joukkueen poikien yhdessäoloa. Isoja, kohti aikuisuutta meneviä teinejähän ne ovat.

Nuorimmainen teki poikkeuksen, ja jätti aloittamatta kesäfutiksen. Aloitti sen sijaan kesäyleisurheilun.

Puolisolla on kaksi isohkoa juoksukisaa tässä lähiviikkoina.

Toukokuu on liikuntakuu. Koetamme puolison kanssa järjestää parisuhdeaikaa (yhteistä aikaa tarvitaan tutkimusten mukaan kuulemma 10,5h viikossa, eikä unessa vietettyjä tunteja lasketa) muun muassa kuskaamalla lapsia peleihin ynnä muuhun yhdessä.

Kunhan saisi vielä pipon pois päästä ja sukkahousut pois housujen alta.

Kiitoa...

...kohti toukokuuta. Pappa oli kylässä viikonlopun, ja sinä aikana ehdittiin kokea mm. yksi 10km juoksukisa, yksi jalkapallokauden avauspeli, supersankarielokuva ja pizzaa, muutama kaupassakäynti, papalle puhelimenosto, kokkausta enemmän kuin oltaisiin jaksettu (currya, naanleipää, keittobanaania tomaattikastikkeessa jne) ja kaiken huipuksi monta pellillistä sämpylöitä kirkon vappumyyjäisiin. Sanoinko vappumyyjäiset? Puoliso kävi viime iltayönä olemassa hyödyllinen ja auttamassa laittamaan parituhatta munkkitaikinarinkulaa sulamaan pakastimesta. Toiset onneksi paistoivat ne aamuyöllä.

Nyt on ehkä aika ottaa vappu ihan rennosti. Höpöä musiikkia radiosta. Lakki päähän. Munkkeja on, niitä puolison sulattamia ja toisten tuttujen paistamia ja sokeroimia. Kelistä riippuen huomenna joko ei mitään, tai vähän haravointia ja autojen tölläämistä. Vuodenajan vaihtumisen, akateemisuuden, Haymarketin, ja minkä kunniaksi itse kukin haluaakaan.

Kun ikää tulee lisää...

...osaa arvostaa OMAA kampaajaa, joka on sama hiustenleikkuusta toiseen.

Ja osaa hihitellä ihan kummille jutuille. Kuten nyt vaikkapa vuonna 1970 koneella kirjoitetulle raportille nimeltä Metsänviljelytutkimuksen työryhmän retkeily Pohjois-Suomessa 24.-29.8.1970. Raporttiin on kirjattu puheenvuoromuodossa retkeilyllä käydyt keskustelut, kun ryhmä on ajanut linja-autolla kohteelta toiselle. Miettikää miten pitkäpiimäinen näytelmä tästä tulisi!

Kuinka lyödään (melkein) silmä mustaksi aiemmin tuntemattoman Renault Lagunan etuovella

Minä ja pikkuinen sininen fordini ollaan koettu saavamme huonoa palvelua merkkikorjaamosta jo monta vuotta. Ihmettelen miten olemme sinne kuitenkin palanneet kerta kerran jälkeen. Talvella koettu startti/hehkutustulppa/hitaus/epäkohteliaisuus -episodi oli kumminkin viimeinen niitti. Ystävän suosituksesta olemme siirtyneet pikkuruiseen ja rämäiseen Vianoriin, jossa hommat kuitenkin toimivat ja palvelu on ylitsevuotavan tuttavallista ja MUKAVAA.

Piti diagnoisoida tiistaina yksi varoitusvalo, ja samalla oli tarkoitus saada kesärenkaat alle. Menin siksi aikaa työskentelemään kirjastolle. No hyvä. Kohta soittaa poika perään että ei näillä sinun kesärenkailla enää pääse läpi katsastuksesta. Että ostatko uudet kun on hyvä tarjouskin. No mikäs siinä. Menin sovittuun aikaan hakemaan autoa, mutta sepäs istui pihalla vielä renkaanvaihtojonossa! Minä selitttämään että nyt en kyllä ehdi enää jäämään kun sitä ja tätä. Poika kysyy että entäs jos otat meiltä vara-auton, saat aamulla oman auton niin että siinä on uudet renkaat alla. No hyvä! Mentiin vara-auton luokse takapihalle. Se oli ikivanha, likainen ja puolikuntoinen Renault Laguna! Öö - enköhän minä sen kanssa pärjää. Pitäisikö jotakin paperitöitä tehdä? Eei kuulemma toki tarvinnut, tuot sitten aamulla takaisin. Pöllämystyneenä yllättävästä käänteestä lähdin hissukseen Lagunalla kotia kohti, kun alkoi olla jo melko kiire pikkutyttöjen (oma ja kaksi muuta) harkkoihin. Selitin tytöille että meillä on nyt eri auto, joo on jotain mandariininkuoria lattialla, enkä tiedä miten siinä laitetaan pakki päälle. Että tänään ajetaan vain etuperin. Laittakaa turvavyöt kiinni.

Ja kun myöhemmin illalla avasin auton etuoven (omat liikeradat pikkuisen fordin mittakaavaan sopeutettuna), mäjähti ovi suoraan silmäkulmaan.

Lopputulema: opin laittamaan Lagunan pakin päälle, silmä ei turvonnut kuin ihan vähän, ja aamulla oli oma auto odottamassa uudet renkaat alla. EGR-venttiilin vaihtoa odotellessa.

Kevät karkaa käsistä

Joku päivä sitten oli +14, tänä aamuna enää +3. Mutta lumet ovat sulaneet silmissä ja peipponen ollut paikalla jo jonkin aikaa. Siitepölyoireilevat ovat jo pari viikkoa tienneet kevään todella tulleen. Nuorimmainen on alkanut pyöräillä kouluun ja puoliso vaihtanut hiihdosta juoksuun. Alkavalla viikolla on jo kevään viimeinen hydrologian opetuskerta.

Maalis- ja huhtikuu ovat karanneet ihanasti käsissä ja edessä tuntuu olevan vuoden paras aika. Kiireinen mutta autuas toukokuu. Valoa. Lämpöä. Mieluisia menoja sinne ja tänne.

Viikko viidellä paikkakunnalla

Ai kamala. Tiistai Helsingissä, hyvä tiistai, ei siinä mitään. Paljon tuttavia ja hyviä kollegoja Ilmatieteen laitoksella. Keskiviikko Tamperella, opettamassa ja oppimassa. Meidän hydron kurssi menee kyllä kivasti tänä vuonna. Sitten pari päivää toipumassa kotitoimistolla, mitä nyt pikkuaton EGR-venttiilin murehtimista autohuollossa, lukiolaisen kirjaostoksia, WC:n puhdistuspommien kokkailua ja nuorimmaisen siitepölyallergian hoivaamista. Huomenna Kuopioon lukiolaisen vaihtoonlähdön takia. Sunnuntaina Savoon mummulle.

Ensi viikolla olen vaan kotona (paitsi tietenkin se keskiviikon opetus).
Seuraavallakin viikolla olen vaan kotona (paitsi edelleen se keskiviikon opetus).
Siitä kaksi viikkoa olen ihan oikeasti vaan kotona.

Ei puhuta siitä millainen reissuputki alkaa toukokuun puolivälistä kesäkuun puoliväliin. Pitäisi EGR-venttiili varmaan olla kunnossa siihen mennessä.

Kuinka tehdään maukas hodarintäyte paahdetusta porkkanasta

Mietitään raastaisiko 5-7 porkkanaa käsin (rankkaa) vai veivistä pyöritettävällä koneella (paljon tiskiä). Raastetaan ja ollaan tyytymättömiä tehtyyn valintaan. Mietitään pilkkoisiko sipulin käsin (vaivalloista) vai tupperwaren kätsyllä leikkurikipolla (tiskiä). Pilkotaan, ja ollaan taas tyytymättömiä. Sekoitetaan porkkana ja sipuli kipossa oliiviöljyyn ja levitetään epätasaisesti leivinpaperille pellille. Laitetaan 240-asteiseen uuniin paahtumaan noin 20-25 minuutin ajaksi.

Tehdään soossi. Mitataan suurpiirteisesti kattilaan 250ml paseerattua tomaattia. Kauhistellaan reseptiä ja neljän valkosipulinkynnen sijaan silputaan sekaan yksi. Fariinisokeri on ihan kivikovaa! Hakataan siitä noin 3/4 -desin verran palasia ja sekoitetaan kuumenevaan kastikkeeseen. Pari ruokalusikkaa valkoviinietikkaa ja soijakastiketta. Vähän suolaa ja pippuria. Savupaprikaa. Mitä ihmeen chilihiutaleita?? Laitetaan chilijauhetta. Ja mitä ihmettä on tämä liquid smoke?? Pannaan vähän jääkaapista löytynyttä savuista barbecuekastiketta. Meniköhän liikaa? Kun soossi alkaa hiljalleen kiehua, muistetaan käännellä uunissa olevaa porkkanaraastetta. Hyvältä näyttää.

Jätetään soossi kuplimaan ja porkkana paahtumaan. Vetäydytään vaikkapa facebookin ihmeelliseen maailmaan. Kello soittaa porkkanoiden olevan kohta valmiita. Mutta ei ne ole. Eivät ole yhtään rapeaksi paahtuneita. Jäädään istumaan uunin eteen että porkkanat eivät palaisi. Selataan puhelinta tai kirjoitetaan muistilistaa tai jotain. Vilkuillaan uuniin. Hyvin paahtuvat, mutta eivät ole vielä valmiita. Jatketaan tätä muutaman minuutin ajan. Sitten keskitetään huomio ehkä minuutiksi johonkin tärkeään, vaikka nettihesarin juttuun. Ja sittenhän porkkanaraaste onkin jo muuttunut pikimustaksi karstaksi! No nyt se on valmis! Otetaan raaste uunista, manataan ja aletaan kaapia vähiten pilalle menneitä osia erilleen. Sekoitetaan ne kastikkeeseen. Annetaan tekeytyä ja jäähtyä hetken. Heitetään pahiten mustunut raaste biojätteeseen.

Käytetään vaikkapa hodarien täytteenä. On muuten hyvää! Olen tehnyt samalla kaavalla jo monta kertaa, ja kun se kerran on aina ollut hyvää, on ehkä löytynyt ruoka joka on mahdotonta pilata.