Hatun jäljillä

Me on tehty käännöstutkimusta lasten kanssa, vai miksi sitä nyt pitäisi kutsua. Luvun alla on ollut, useaan kertaan lähiaikoina, Sven Nordqvistin kirja Hatun jäljillä. (Joo, Sven on se Viiru ja Pesonen -mies.) Kirjassa on vanha pappa, joka aina pitää hattua päässä. Eräänä aamuna HATTUA EI LÖYDY!!! Ensimmäiset seitsemäntoista sivua ovat täynnä kohkaamista paikasta ja naapurista toiseen hattua etsien. Mutta jotenkin hassusti heti alusta saakka hattu jää sivuun, ja tärkeimmäksi nousevat naapuruston (tosioudot) tyypit, kahvin juonti, ja siinä sivussa papalle kertyvät oudon tutut pikkuesineet. Olemme lukeneet vanhempaa Raija Viitasen suomennosta, ja myös uudempaa Eppu Nuotion versiota (nimellä Hattujahti). Nordqvistin kieli on täynnä koukkuja ja väännöksiä, enkä alkukielellä lukematta osaa sanoa kumpi käännöksistä on "oikeampi". Meitä vaan huvittavat enemmän Viitasen Räätälimestari Rättilänpähkä, ladossa asuva Joku ja kaniinin kato kato kato miten paljon tavaraa.

Tämä kirja on puhutellut minua siitä saakka, kun ekan kerran luin sen esikoiselle. Se on lastenkirjaksi siitä harvinainen, että yhtäkkiä kohellus loppuu, ja viimeiset viisi sivua on omistettu papan sisäisen maailman, papan muistojen ja tunteiden kuvaukselle. Hattu ja sen kuviteltu tärkeys unohtuu lopullisesti. Pappa muistaa löytämiensä pikkuesineiden avulla tärkeitä asioita lapsuudestaan, muistelee sen aikaista perhettään ja ystäviään. Pappa istuu pitkään niityllä ja kotiin palaa erilainen pappa.

"Tuli valtavan hiljaista. Pappa oli kuulevinaan, miten maasta huokui lämpöä. Niityt ja metsät paistattelivat päivää auringon kimalluksessa. Oli tyyntä ja rauhallista.
Pappaa väsytti. Se vanha hattu taisi hävitä lopullisesti, hän tuumi. Mutta mitä väliä sillä nyt oikeasti onkaan?"