Ajoin toissapäivänä huiskis Helsinkiin ja eilen takaisin. Tapasin työtovereita hyvässä hengessä, vaikka olivatkin valloittaneet työpöytäni melkein kokonaan nikkarointipöydäksi. Siinä oli syntynyt jos jonkinlaista mittalaitteen suojusta ja pidikettä. Oli meisseliä, teippiä, muoviputkea ja pahvia. Raivasin hiukan, ja sain aikaiseksi syksyn maastotyösuunnitelmaa, nuoremman kollegan komennusta kokousesitelmän valmisteluun sekä parempaa selkoa keskeneräisen artikkelimme laskelmista. Työpäivän jälkeen keskustelu jatkui aiheista yliopistouudistus, kasvien lajintunnistus, koirat ja remontointi.
Kun vielä puolison sisko antoi nukkua sängyssään sillä aikaa kun hän oli yövuorossa hoitamassa ihmisiä, oli hyvin luksus –luokan olo. Sänky sijaitsi pikkuruisessa yksiössä Kalliossa, ja hakematta tuli mieleen aika noin kymmenen vuotta tästä eteenpäin. Mitä todennäköisimmin meidän vanhimmaisemme on siinä vaiheessa lähtenyt toiselle paikkakunnalle opintielle, ja hänen sänkynsä on jossakin soluhuoneessa tai pikkuyksiössä. Hänelle se on seikkailua ja suurta vapautta – voin hyvin kuvitella, miten turvattomalta vanhemmista tuntuu. Jaa jaa, en allekirjoita sitä, että kyllä-ne-lasten-lapsuusvuodet-menevät-nopeasti, sillä ovat ne aika pitkiltä ovat tuntuneet, kun niitä päivä kerrallaan on tahrustanut kulkea. Mutta sen uskon, että nuorelta ja pieneltä se maailmalle lähtijä taatusti kymmenen vuoden päästä tuntuu. Se näkee, ken elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti