Kirkon penkissä ja penkin alla

Ah, naapurin tyttö otti koko meidän lapsilauman heille pitämään pehmoeläinjuhlia, ja puolisokin on reissussa, eli saa olla hetken yksin ja lukea kirjaa - keskellä päivää!

Aamulla ajattelin olla reipas, ja sain koko konkkaronkan siirtymään polkupyöräavusteisesti kilometrin verran, ja menemään kirkkoon. On oltu aika huonoja tällä saralla jo useita vuosia ennen muuttoa, ja nyt uudella paikkakunnalla ajateltiin petrata, omien ja lasten voimavarojen mukaan. Seurakuntayhteys on lämmittävä juttu ja turvaverkkoja ja tuttavia on tuskin koskaan liikaa (lapsilla ja semmoisilla jotka kasvavat nuoriksi varsinkaan). Ja kaippa tarkoitus on antaa jotakin sinne toiseenkin suuntaan, omalla läsnäolollaan ellei muulla. Neiti 9-v nauttii kaikesta touhusta joka liittyy kirkossa oloon (siihen ei siis kuulu juuri lainkaan penkissä istumista - lähinnä leikkitouhuja ja koululaisten omaa juttua ja tänään jopa ruokailua) ja nelivuotiaalle on aika sama missä sitä nauttii elämästään taikka kitisee. Piikinä lihassa on seitsenvuotias, jolla on joku kauhea "kirkossa-on-kamalaa" -vaihe (ja juhlissa-on-kamalaa), jonka huomaa paikan päällä häiritsemisenä, lyömisenä ja potkimisena (söpöä, eikö?). Koska missään nimessä ei ole tarkoitus kiusata lasta asioilla, joihin hänen omat valmiutensa eivät riitä, ja pakolla kirkkoon vienti nostaa muutenkin karvat pystyyn, on nyt hiukan vaikea päättää mitä tehdä. Toisten iloa ei kuitenkaan tahdo pilata. Miten toimii perheen sisäinen enemmistödemokratia? Toimiiko se? Onneksi äsken saimme nuoren miehen kanssa keskusteltua aiheesta, ja hän sai sanottua että kirkossa pelottaa. Mikä pelottaa? No kun on niin hirveästi ihmisiä ja ne kaikki puhuu hänelle eikä hän tunne niitä ja häntä pelottaa.

Ah, niin. Unohtui taas, että kaikki eivät ole samanlaisia, ja että osalle meistä oma rauha ja hiljaa nurkassa olo sopeuttaa porukkaan paremmin kuin kaikki tutustumisleikit ja iholle tuleva sosiaalinen juttelu. Olisihan se pitänyt jo omasta nuoruudesta muistaa.