Lähikirjasto tarjosi tuoreeltaan Ursula Le Guinin uusimman kertomuksen Länsirannalta, Muistamisen taito. Sanon uudelleen, että koko sarjan pitäisi olla pakollisena yläasteen yhteiskuntaopin lukemistona. Erilaisia yhteiskunta- ja hallintojärjestelmiä esitellään vetävien esimerkkitapausten kautta (siis tarinoiden). Pahojen tekojen seuraukset ovat oikeasti pahoja, mutta toisin kuin tosielämässä, useimmat hahmot kykenevät kehittymään ja muuttumaan, myös yhteiskunnat. En kuitenkaan siirrä tätä kirjaa tuonne oikeaan laitaan edellisen osan, Sanan mahti, tilalle. Sen demokratiakuvaus oli omaa luokkaansa.
Osaankohan enää ollenkaan lukea ns. vakavasti otettavaa aikuiskirjallisuutta? Muistilistalle: seuraavalla kirjastokäynnillä lainaat Timothy Findleytä sekä Robert McLiary Wilsonia. Näistä olet molemmista pitänyt. Edellisen Suuri tulva oli hyytävän kamala Nooan arkki –kertomus, ja jälkimmäisen Eureka Streer, Belfast –kirjaa ei voinut lukea metrossa, kun koko ajan uhkasi ääneennauraminen. (Jos itkukirjoja pitää listata, niin Forrest Carterin ”Pikku Puun kasvatus” on ykkösenä. Luin junassa, ja aina välillä piti käydä vessassa niistämässä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti