Apua, minut on nähty

Laadin tässä syksyn viimeistä hakemusta, ja se on sen verran suuri, että minun on täytynyt pitää enemmän melua itsestäni kuin aiemmin. Yhteistyökumppaneita on pitänyt ravistella hereille, ja olen saanutkin yhteistyösopimukset uusittua, ja ihan myönteisen vastaanoton tutkimussuunnitelmaan kaikin puolin. Myös yliopistolla, siellä biologisen tutkimuksen laitoksella, olen jututtanut ihmisiä joiden kanssa on tullut aloiteltua pieniä yhteistyökuvioita jo aiemmin, ja sellaisiakin, joiden kanssa yhteistyö olisi vasta alussa. Kaiken tämän jälkeen on jotenkin sellainen olo, että olen kaivautumassa ihmisten ilmoille siitä mukavasta pikku kolosta, jossa olen viimeiset pari kuukautta yksikseni käsitellyt aineistoa ja viilannut artikkelitekstiä. Eilen sain peräjälkeen kutsut osastokokoukseen, projektipalaveriin ja tutkijanaisten verkostoon. Apua, ne on huomanneet minut!

Lumentulosta on paljon puhuttu. Autotallissa on onneksi siis se katto, ja eilen pimenevässä illassa puoliso paukutti myös ikkunan paikoilleen ja seinät rimoja vaille valmiiksi, mutta lattiaa ei ole vieläkään. Pyörät ja puutarhakalusteet odottavat lunta siis taivasalla. Kyllä se vielä sulaa, uskotaan näin. Seinien viimeistelyä vauhdittivat illalla soittaneet sähkömiehet – tulivat tänään aamulla, ja nyt meillä on vesijohtojen saattolämmöt kunnossa ja kohta autotallilla on toimiva valo ja useita pistorasioita. Ja hassusti autotallin kautta kulkeva maakaapeli taas kytketty, jolloin saunakammariinkin saadaan lämmitys päälle, ja saunalle valot, ja saunan lämminvesivaraaja lämpimäksi. Sähkömiehet on ihana asia!