-17 astetta, leutoa tuulta

Joo, olin perjantaina opettamassa ihan kuin en olisi melkein vuotta kotona ollutkaan. Vauva ja isä olivat pärjänneet kotona sillä aikaa - niin kuin tiesin heidän pärjäävänkin.

Luimme ajat sitten kahden ystäväpariskunnan kanssa kalenteria, ja päätimme sunnuntaina 21. päivä helmikuuta syödä meillä lounasta ja mennä sen jälkeen toistemme ja kongolaisten maahanmuuttajatuttavien kanssa hiihtämään. Tuumasta toimeen. Laitoin muusia, valmislihapullia ja munavoita, lämmitin karjalanpiirakoita ja pistin tarjolle toisten mukanaan tuomaa leipää ja salaattia. Meillä oli kahden aikuisen ja neljän lapsen vieraina neljä aikuista ja kuusi lasta – lapsista kolme oli tullut tosiaan Ruandan kautta suomeen tuossa viime heinäkuun paikkeilla. Sitten otimme esiin talon kaikki hiihtokengät ja sukset (ja muutaman pulkan) ja lähdimme ulos. Ilmeisesti koskaan ei ole liikaa erikokoisia ja erityyppisiä monoja, vaikka näin olen joskus erheellisesti luullutkin. Saimme kuudelle lapselle suhteellisen sopivat välineet päälle. Loput laskivat pulkalla. Tulokkaat olivat ensi kertaa suksilla, mutta sitä oli vaikea uskoa. Etenkin pojat menivät kuin vanhat tekijät isoa mäkeä sekä ylös että alas. Jonkin verran haittasi rapsakka pakkanen ja vieno tuuli. Kauan ei uskallettu porukkaa pitää mäessä, etenkin kun jonkun ajan päästä kuului että NYT ON PALJON KYLMÄ! Me olemme oppineet pieninä, että pakkasella on myös kaulan, ranteiden ja nilkkojen oltava peitossa ja että varpaiden, sormien ja naaman tilannetta on tarkkailtava ulkoillessa. Hyvä olisi, jos muuttajatkin nämä asiat oppisivat… Onneksi talvesta voi oppia myös lumessa liukumisen riemun.