Tässä kun liki 70 yhtäjaksoista pakkasvuorokautta on kohta takana, on aika palata menneeseen. Pakkanen (ja tähdet aamutaivaalla, ja pakokaasun haju, ja lumen narske, ja kylmät varpaat) tuo toki muistoja lapsuudesta, mutta jotenkin ovat eniten tulleet mieleen yläaste- ja lukioajat. Ne ajat, kun pukeutui aina liian ohuesti (kuten nykyteinitkin) ja paleli ihan hirveästi linja-autoa aamuisin odotellessaan, välitunneilla (jotka vietettiin enemmän tai vähemmän paikoillaan kylmästä hytisten) ja taas kotimatkalla. Viikonloppuillat olivat pahimmat. Niihin aikoihin pienellä paikkakunnalla kaikki kynnelle kykenevät teinit kokoontuivat torille perjantai-iltaisin. Alkoholin kulutus oli kovaa. Vastakkaista sukupuolta katseltiin enimmäkseen kaukaa. Lämmittelemässä käytiin pankkiautomaattieteisissä tai rappukäytävissä (joista molemmista saatiin aika äkkiä häätö). Ihmeen huolettomia oltiin vaikka vaaroja oli vaikka kuinka: tappeluun tai muuten satunnaisen väkivallan kohteeksi olisi ihan hyvin voinut joutua, tai sammua lumihankeen ja paleltua kuoliaaksi. Kun oli pakko lähteä, koetettiin näyttää selvältä jos oltiin saatu joku kotoa hakemaan kotiin. Tai sitten käveltiin kaverin luo nukkumaan, entistä palelevampina. Kyllähän tuo kuulostaa ankealta tavalta viettää aikaa näin jälkikäteen, mutta hyvin tärkeitä nuo illat olivat meidänkin ystäväpiirillemme.
Kun täysi-ikäisyys ja ajokortti koittivat, illat muuttuivat sikäli hienostuneemmiksi että ajoimme naapurikaupunkiin baareihin. Yksi oli vuorollaan kuskina. Olimme pihejä, eli jätimme takit autoon, tai korkeintaan maksoimme narikkamaksun yhteen paikkaan. Onneksi jonoja ei juuri ollut, mutta ihan älyttömän kylmä oli juosta paikasta ja korttelista toiseen sisävaatteissa. Kun olimme valmiita lähtöön joskus puoli neljän korvilla aamuyöstä, oli käynnisteltävä auto ja ajettava yli 30 kilometriä kotiin. Eräänä ikimuistoisena yönä oli satanut vähintään 20 cm lunta. Baareista purkautuva nuoriso kaapi autojaan esille epäuskoisina, ja ajoi kävelyvauhtia kotipaikkakunnilleen. Lunta tuli edelleen tuiskuna. Aurat eivät olleet vielä kulkeneet. Kolme nuorta naista kinaa siitä, kenen vuoro on mennä pikkukengät jalassa puhdistamaan ajovaloja lumesta. Vauhti on niin hidas, että hiukan päihtyneiden aivojen muutenkin heikko ajantaju menee kokonaan. Olemmeko ajaneet tätä matkaa puoli tuntia, tunnin, neljä tuntia vai kuukauden? Välillä kuski pysähtyy tarkistamaan ajammeko omalla vai vastaantulevien kaistalla, vai ihan pientareellako jo.
Näistäkin vaaroista on selvitty, ja vanhempien huolesta ja nuhteista ja rajoituksista ja suuttumuksista. Ja ollaan itse vanhempi –vuorossa ja aika tyydyttävä yhteiskunnan jäsen ja kiltti veronmaksaja ja äiti. Pitäisi varmaan palata useammin menneeseen, niin ei niin huolesta ymmyrkäisenä seuraisi nykynuorten mellastusta eikä menisi ihan ällikällä jos omat lapset lähivuosina eivät olekaan enkeleitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti