Tuona kevättalvena elin oikeastaan ainoaa villin ja vapaanopiskelijaelämän vuotta, välivuotta kaikesta jatkuvasta ja tutusta ja turvallisesta. Sitä ennen oli tullut vietettyä 19 tuttua ja turvallista vuotta kotipaikkakunnalla. Seuraavasta vuodesta lähtien oltiin jo yhdessä tuon puolison kanssa, vaikkei tosin vielä naimisissa ja toki opiskellen ja silleen young free and happy –tunnelmissa, mutta kuitenkin minusta tuntuu että tämä nykyhetkinen elämä alkoi jo sinä toisena opiskeluvuonna.
Helsinkiin opiskelemaan tulo oli yksi elämäni hienoimmista asioista. Iso kaupunki ja paljon ihmisiä, vanha ja perinteikäs ylipisto (sain vielä käydä lähes kaikki luentoni keskustan vanhoilla laitoksilla) loputtomilta tuntuneine opiskelumahdollisuuksineen, ihan oma soluasunto ilman vanhempia ja sukua ympärillä, ei edes vakavasti otettavaa poikakaveria rajoittamassa tekemisiä ja olemista. Täytyy myöntää että näin jälkikäteenkin ajatellen se vuosi oli hieno. Ehkä jos välitilassa leijumista olisi jatkunut vaikkapa kymmenen vuotta, olisi tunnelma jotenkin väljähtynyt.
Heti ekoina viikkoina aloimme kulkea kimpassa erään tutorryhmäläistytön kanssa. Hän oli paljasjalkainen helsinkiläinen ja asui Punavuoressa, Annankadun kulmilla, pröystäilevän isossa, monimutkaisen pohjaratkaisun omaavassa vanhassa huoneistossa äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Hänellä oli käytössä vanha ”palvelijain puoli”, eli hänellä oli oma sisäänkäynti. Varsinaiseen asuntoon päästiin omituisesti ison kylpyhuoneen läpi kävellen. Asunnossa oli kattokruunuja, suuret erkkeri-ikkunat, kauko-ohjattu valaistus, ovipuhelin eikä lukkoja vessojen ovissa. Maalainen oli siellä ällistynyt kaiken hienoudesta. Tyttökin oli upea ja kaunis ja hauska, mutta ystävystyimme silti ihan oikeasti.
Päätimme mennä matikan appro ykkösen englanninkieliseen ryhmään. Se varsinainen oli massaluento jolla oli oikeasti niin tylsää, että hieroin kerran silmiäni niin että piilolinssi limpsahti hankalasti luomen alle ja sen sieltä onkiminen oli tosi hankalaa. Pienempi ryhmä ei tehnyt matikan tehtäviä yhtään helpommiksi, joten päätimme pyytää joitakin lähellä istuvia tekemään laskarit illalla kanssamme. Siinä sattui istumaan eräs puoliksi englantilainen, Suomeen sukua tapaamaan ja opiskellen siipiään kokeilemaan tullut poika, sekä joku toinen poika joka oli asunut vuosia Englannissa. Pyysimme heitä, laskimme laskut illalla yhdessä. Ja siitä lähtien useimpana iltana ensimmäisen vuoden aikana. Kun ajattelen sitä vuotta, tuntuu että olimme käytännöllisesti katsoen aina yhdessä. Söimme ja laskimme jonkun meistä luona, useana iltana jäimme nukkumaankin. Tässä nelikossa olimme siis minä, sitten tuo puoliso, sitten meidän vanhimmaisemme kummisetä, sekä ensin mainittu tyttö johon olemme kaikki edelleen säännöllisesti yhteydessä ja jota kaikki edelleen pidämme ystävänämme. Ja tämä tarina on tosi. (Fyysikoita meistä ei tosin tullut kenestäkään. Puoliso ja minä päästiin melko lähelle, päädyttiin tosin soveltavalle puolelle. Englantilaisesta tuli melkein arkkitehti ja sitten markkinointi-ihminen. Neljäs lähti Viroon lukemaan kieliä ja hänestä tuli kieltenopettaja.)
Helmikuun alussa, vuonna yheksänviis, Annankadun kulmilla, olimme vain me tytöt. Englantilainen oli mennyt lomalle Englantiin, tuleva puoliso oli Meksikossa rakentamassa. Aika tuntui pitkältä siinä sydäntalvella, tammikuu oli ollut pitkä ja pimeä, ja olin ikävöinyt tulevaa puolisoa joka juuri niihin aikoihin oli alkanut tuntua muita ystäviä tärkeämmältä. Helmikuu alkoi pikkupakkasessa, hehkuvan auringon kera. Olin tullut itäisestä periferiasta Punavuoreen pesemään pyykkiä ja laskemaan laskareita. Raitiovaunut jyrisivät suuren maailman malliin ja kolusimme kahviloita saadaksemme runebergintorttuja. Tuntui siltä että kevät tulee, ja elämä alkaa taas kun ystävämme pian palaavat luoksemme. Laskeminenkaan ei ollut kivaa ilman heitä.
1 kommentti:
Kuinka romanttista...
Itsellänikin on paljon muistoja Annankadun kulmilta.
Lähetä kommentti