NYT olen päässyt reaaliaikaan tässä koronakevään päiväkirjassa!!
Tarkoittaa siis sitä, että tätä viestiä ihan aidosti kirjoitetaan 17.4. - aiemmat postaukset on naputeltu pikavauhtia puhtaaksi muistivihkosta johon ne ensin oli kirjoitettu, tai kopioitu somesta.
Mikä siis on reaaliaikainen tilanne? Kouluviikko väsyttää koululaisia vaikka kotoa sitä tehdäänkin. Motivaatio melko alhaalla heillä tänään mutta onneksi yhtenä läksynä on katsoa TV:stä Mestaritekijöitä. Lukiolainen ahersi koko eilisen päivän, eli tänään on taas vaikea päästä sängystä.
Puolison piti olla JAMK:ssa tänään ja huomenna ja onkin, mutta etänä. Samoin itse olin pari tuntia etänä Göteborgissa. Huomenna puolison piti olla juoksemassa Kaarinan Rataultraa, mutta taitaa muuttua sunnuntaina läheisellä kentällä juostavaksi kakkosmailiksi.
Joskus viikko tai pari sitten alkoi oma vihastuksen tunne vaihtua
enemmän iloon ja ihmetykseen: tämänlaisen globaalin seisahduksenkin sain
nähdä, tästähän voi kehittyä vaikka mitä, onhan se hienoa elää
poikkeusaikana.
Nyt on tunne-elämä asettunut yleiseen harmauteen ja tylsyyteen, ja epäilyyn että noinkohan mikään jaksaa tämänkään jälkeen oleellisesti maailmassa muuttua. Toivottavasti tämäkin tunne menee kohta ohi. Osana tunneharmauteen on sään koleus ja harmaus. Ensi viikolla pitäisi olla keväisempää!
Jos omaa tunnetta voi pitää yleisen tunteen mittarina, nyt asennoitumisessa itse tautiin ollaan kiikun kaakun. Korona tuntuu olevan Suomessa aisoissa. Onko tähän oikeasti edelleen suhtauduttava vakavasti? Enkä voi jo palata normaalimpaan? Haluan tavata sukulaisia kotipaikkakunnalla. Kunhan lumet sulavat mökiltä, haluan sinne. Haluan Ruotsiin tapaamaan kollegoja ihan livenä. Olen kyllästynyt siihen että ei pääse lounaalle minnekään. Epäilen monen kokevan samanlaisia haluja. Pitääkö itsekuri?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti